Reader, why did I marry him?

Tämä syyskuu on siitä poikkeuksellinen kuukausi, että BAR Finland saa peräti kaksi uutta vierasta. Tervetuloa Edith Södergran ja Hagar Olsson! Edith Södergran (1892-1923) on rakastettu runoilija, jonka säkeistä innostuvat yhä uudet runoudenrakastajat. Monta moninaista kertaa olen minäkin niillä lohduttanut itseäni, mutta siitä huolimatta olen enempi Hagar Olssonin (1893-1978) naisia. Vuosia rakastin Hagaria niin, että olin Edithille mustasukkainen. Blogiani seuranneet kenties muistavat myös, että kun kysytään, että mikä kirja on muuttanut elämäni, minulla on tapana vastata Hagar Olssonin Chitambo (1933), joka avasi minulle tien kehitysromaanien maailmaan ja sillä tiellä olen tavallaan vieläkin. Mutta nyt: Framåt kamrat! * Edith oli herkkä ihmissielun tulkitsija. Vaikka tuberkuloosi riudutti hänen voimiaan, oli hän hyvin tietoinen omasta arvostaan ja runoilijankyvyistään, eikä epäröinyt sanoa asiaa ääneen: Min självsäkerhet beror på att jag har upptäckt mina dimensioner.

Vaikka kirjasyksy on lukijan parasta aikaa, josku saattaa iskeä uutuusähky. Minulle kävi niin ja lähdin taltuttamaan sitä Christopher Isherwoodin teoksella Mr Norris changes trains (1935), jonka poimin David Bowien 100 parasta kirjaa -listalta. Ah, miten helpotti jo pelkkä tieto siitä, että luen kirjaa, jota kukaan ei mainosta missään. Mielessäni pyöri Haruki Murakamin sanat "jos luet vain kirjoja, joita kaikki muutkin lukevat, alat ajatellakin kuin kaikki muut." Siinäpä se. Camouflage-soluttautuminen kaikkien muiden joukkoon ei ole minun juttuni ja siksi juuri nyt tämä kirja ja onneksi niin, sillä Mr Norris katapulttasi itsensä kertaheitolla unohtumattomimpien romaanihenkilöiden joukkoon. Taustaa Christopher Isherwood (1904-1986) oli brittiläinen kirjailija, joka on parhaiten tunnettu Berliini-kertomuksistaan, jotka sisältävät Mr Norris changes trains -romaanin lisäksi romaanin Goodbye to Berlin (1939). Jälkimmäinen on myös suomennettu nimellä Cabaret: Jäähyväiset B

Simon Limbresin aivot ovat tuhoutumassa, hukkumassa vereen. Kuvittele mies ja nainen ja heidän väliinsä kylmälaukku. Sen sisällä on ihmisen sydän. Ei ole kovinkaan montaa tuntia siitä, kun sama sydän oli Simon Limbresin rinnassa. Nyt se on kylmälaukussa ja toisaalla odottaa Clairé Mejan, joka ilman uutta sydäntä voi kuolla koska tahansa.   Varoitus:  tämä bloggaus ja Maylis de Kerangalin romaani voivat aiheuttaa epämiellyttäviä tunteita herkimmille ihmisille - erityisesti, jos läheisesi on juuri tällä hetkellä vakavasti sairas. I näytös: Suru On kirjoja, joista ei halua sanoa mitään tai joista tuntuu jollakin tapaa väärältä tai moraalisesti kyseenalaiselta sanoa mitään. Tähän joukkoon kuuluu Maylis de Kerangalin peräti 10 kirjallisuuspalkintoa Ranskassa napannut Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Réparer les vivants, 2016).  Kertomus on hyvin intiimi ja sen imu niin vahva, että kun lukemisen on aloittanut on pakko vaan jatkaa jatkaa jatkaa, vaikka omat tuntemuks

Olen harvoin lukenut romaania, jonka nimi päättyy huutomerkkiin. Onko Alma! huudahdus vai onko kenties kyse torusta tyyliin "äläs nyt Alma!" tai "ei saa Alma!" tai kenties "miksi ihmeessä Alma!". Joka tapauksesssa kertoja ei teoksessa Almasta kovin kauniisti puhu, suomiipa häntä väliin varsin kovinkin sanoin. Alma siis on Alma Mahler, jonka mies oli säveltäjä Gustav Mahler, jonka jokainen vähänkin klassista musiikkia tunteva tietää. Alma sen sijaan jäi miehensä varjoon, mutta Alman! kertoja onkii hänet esiin varjojen maasta ja tykittää, eikä tee sitä yhtään naisellisen hienovaraisesti.  Alma Mahler -paralla ei ollut asettaa Gustavia vastaan kuin muutama lied, joten kertojan torut lienevät hyvinkin paikallaan. Yhdyn häneen, siis kertojaan ja kysyn Almalta, että miksi ihmeessä sinä sitä Gustavia palvelit sen sijaan, että olisit keskittynyt säveltämiseen, kuuluisaksi tulemiseen ja jälkipolvien muistissa säilymiseen. Kalakeitto Weselius kirjoitta

Deborah Levyn Uiden kotiin (Swimming home) on viime kuukausina muodostunut pienimuotoiseksi hittikirjaksi blogistaniassa. Se onkin hyvin kiinnostava teos, jossa pulpahtelee muuallakin kuin teoksessa kuvatussa uima-altaassa. Minuun se teki niin suuren vaikutuksen, että ostin itselleni kaksi muuta Levyn teosta. Toinen niistä on nimeltään Black Vodka ja nyt ottaa päähän, että en ole sitä vielä lukenut, sillä olisi hauskaa kirjoittaa rinnakkain Mustasta vodkasta ja Kuumasta maidosta. Hot Milk on kompleksinen teos, joka kertoo äidistä nimeltä Rose ja tyttärestä nimeltä Sofie. Äidillä on teoksessa jonkinlainen jalkasairaus, jonka vuoksi hän ei juurikaan pysty kävelemään. Hänellä on monia muitakin sairauksia ja oireita, jotka kaikki ovat enempi vähempi  kummallisia. Teoksen jännite muodostuu siitä, että onko äiti oikeasti sairas vai käyttääkö hän sairauksiaan keinona pitää jo aikuinen tyttärensä lähellä ja kontrolloida tämän elämää. Romaanin edetessä tosin alan miettiä, että onko sitt

Tartuin Robert Walserin alunperin vuonna 1908 julkaistuun romaaniin Konttoristi (Der Gehülfe) sillä ajatuksella, että luenpa tästä nyt hienoa kirjallisuutta, joka on täynnä upeasti järjestäytyneitä mieslauseita. En odottanut, että pitäisin tästä kirjasta, mutta koska tunnen Walserin maineen kirjailijana, ajattelin että ei olisi pahitteeksi lukea häntä, vaikka hänen teoksensa ei henkilökohtaiselle pitämisalueelleni sijoittuisikaan. Tämä on nyt kieltämättä vähän huolestuttavaa, mutta pakko tunnustaa, että Konttoristi on upea teos ihan kaikin puolin. Jos tätä menoa jatkuu alan kohta varmaan kirjoittaa solkenaan henkilökohtaisesti innoittuneita ihkupostauksia saksankielisten mieskirjailijoiden teoksista. No, ihan siellä asti ei sentään vielä olla. Josef ja Joseph Robert Walser (1878-1956) oli sveitsiläinen kirjailija, jota muun  muassa Franz Kafka ja Rober Musil ovat kertoneet ihannoineensa. Hänet luetaan saksankielisen modernismin kärkinimiin ja hänestä on usein todettu, että

Lause. Ironinen lause. Ironisempi lause. Ironisin lause. Otetaan mukaan satiiri. Toistetaan. Satiriinen lause. Satiirisempi lause. Satiirisin lause. Otetaan mukaan ironia ja satiiri yhtä aikaa. Ironinen ja satiirinen lause. Ironisempi ja satiirisempi lause. Ironisin ja satiirisin lause. Lisätään Fredric Jameson. Lisätään Drake. Lisätään sättikeskustelu. Lisätään Facebook. Lisätään ketamiini. Lisätään parisuhde. Lisätään kaikkien edellisten eteen meta. * Äh. Jospa kuitenkin aloittaisinkin tämän bloggauksen näin: Rakastan tällaisia kirjoja, jotka ovat niin täynnä energiaa, että tölkistä ei tarvii ottaa yhtään lisää. Samanaikaisesti tämän tyyppiset kirjat saavat minut aivan uuvuksiin, koska ne sykkii joka suuntaan ikään kuin joka sanalla olisi oma alaviitteensä, jolla silläkin olisi oma alaviitteensä ja niinku edelleen. Asiaa ei yhtään helpota se, että Rakkaus niinku tuo esiin kaiken sen tyhjyyden, minkä keskellä me elämme. Kaiken sen, joka on olevinaan jotain, mutta ei ole.

Elizabeth Harrowerin romaaniin Tietyissä piireissä (In certain circles) liittyy mielenkiintoinen tarina. Vuonna 1928 Sydneyssä syntynyt ja lapsuutensa Englannissa viettänyt Harrower nimittäin ilmoitti kustantajalleen vuonna 1971 vain muutamaa kuukautta ennen tämän romaanin suunniteltua ilmestymisajankohtaa, että hän ei halua romaaniaan julkaistavan. Mitään varsinaisia syitä hän ei suostunut päätökselleen kertomaan. Tämän lisäksi Harrower lopetti kirjoittamisen ja vetäytyi julkisuudesta. Vasta vuonna 2014 Harrower antoi luvan teoksensa julkaisemiseen, mutta tarina ei kerro, mitä tämän yli 40 vuotta pitkän ajanjakson aikana tapahtui ja millä argumenteilla Harrower antoi myöntymyksensä. Pääasia kuitenkin on, että teos julkaistiin ja se on nyt saatavilla myös suomeksi. Paras suku on rikas suku Tietyissä piireissä on psykologinen romaani, joka tarkastelee kuvaamiaan henkilöitä sekä hyvin läheltä että samanaikaisesti jotenkin etäännyttäen. Howardien perhe on tottunut elämään yltäkyl

Tytöt Sipilän fläppitaulussa Emma Clinen romaani Tytöt rantautui Suomeen vahvan anglo-amerikkalaisen hypen saattelemana. Alunperin kiinnostuin Clinen teoksesta, koska olin kuullut sen käsittelevän tyttöjä ja heidän asemaansa kulttiyhteisössä. Tästä kuitenkin seurasi, että lähdin lukemaan sitä aivan väärästä ennakkoasetelmasta, mikä johti siihen, että ensimmäisten kymmenien sivujen jälkeen lähinnä nieleskelin pettymystäni. Joskus on hyvä, että antaa kulua hieman aikaa lukemisen ja bloggaamisen välillä, sillä tarina saattaa tekeytyä yllättävillä tavoilla. Myös Tytöistä löytyi muutamia varsin oivallisia kohtia, joskin ne ovat itse tarinnan kannalta enemmän sivupolkuja kuin highwaytä. Tosielämästä fiktioksi Tytöt edustaa sitä varsin muodikasta kirjallisuuden lajia, jossa fiktiivisen teoksen pohjana on tositapahtumat. Tässä tapauksessa kyseessä on yhdysvaltalaisen Charles Mansonin masinoimat veriteot vuonna 1969. Cline kertoo tytöstä nimeltä Evie, joka ajautuu mystiselle ranc