BAR Finland on avattu ja ensimmäisenä sisään astuu Tommi Melender kainalossaan uusin teoksensa, esseekokokoelma nimeltä Onnellisuudesta.
Olen lukenut elämäni ensimmäisen onnellisuusoppaan, paitsi että en ole. Onnellisuusopas tyylilajina on ehkä kaukaisin genre, jonka Tommi Melenderiin yhdistäisin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Melender voisi kirjoittaa ihan jumalattoman hienosti onnellisuudesta an sich, kuten hän tässä esseekokoelmassaan tekeekin. Tämänhän te jo tiedättekin. Nimittäin sen, että minulle Tommi Melender on hyvin innostava kirjoittaja. En silti itsekään olisi etukäteen uskonut, että hänen esseekokoelmansa saisi minut itkemään. Eikä millään kainolla tyylillä, vaan räkä purskuen. Menen nyt aluksi kuitenkin vähemmän räkäisiin asioihin.
Tästä bloggauksesta tuli jättipitkä. Tämä johtuu paitsi Melenderin innostavuudesta, myös siitä, että en halunnut karsia ja tiivistää, koska haluan kirjata muistiin niitä ajatuksia, joita tämän esseekokoelman lukeminen herätti. Seuraamisen helpottamiseksi olen laittanut tekstiin otsikoita. Jos haluat lukea vain sen itkemisosuuden, voit siirtyä suoraan kohtaan Musiikki.
Onnellisuus
Tässä kokoelmassa Melender paljastaa itsensä tai esittää paljastavansa itsensä. Jokainen päätelköön itse. Hän pohtii onnellisuuden kaupallistamista, sen asettamista erilaisiin muottehin ja niitä kriteereitä, millä ihminen hyväksytään onnellisten kerhoon. Olisi kamalan kivaa väittää Melenderille vastaan, mutta se ei nyt millään onnistu, kun itsekin kuulun niihin, joissa posetiivarikortit banaaleine lauseineen herättävät halun juosta pakoon. Toisaalta, sanottakoon varmuuden vuoksi nyt tämäkin, jos ne jonkun elämänlaatua parantavat, olen tietysti iloinen kyseisten ihmisten puolesta. Minun posetiivarikorttejani edustaa Melenderin esseissä hänen amerikkalais-stubbilaisen "usko itseesi, niin saat kaiken" -ajattelun kritiikki. Tämä on totta. En vetänyt päästäni enkä ole sorry, että sanoin.
Melender riisuu oman onnen sepältä vaatteet ja paljastaa markkinafundamentalismin ja onnellisuusteknologian liiton. Nyt lue huolella. Mitä rautaisemmalla otteella markkinatalouden logiikka ohjaa yksilöiden ja yhteiskuntien kehitystä, sitä kovempaan ääneen posetiivarikonsultit julistavat, että inhimillinen kukoistus on jokaisen henkilökohtainen valinta, vain meistä itsestämme kiinni. Naurattaa Melenderin käyttämä ilmaisu 'kukoistus', jonka tietääkseni lanseerasi suomen kieleen filosofi Esa Saarinen. En tietenkään tiedä, onko Melenderin hampaiden koloissa jotakin juuri Saarista vastaan vai onko kukoistus hänen lauseessaan vaan sattumalta. Myönnetään nyt sekin, että kun työni puolesta ajauduin kuuntelemaan Saarista pari vuotta sitten koin hänet hyvin innostavaksi puhujaksi.
Otetaan nyt vielä tähän naminamikonsultti Marco Bjurström. Tykkään hänestäkin. Ihan erityisesti tykkään, kun Bjurström liikuttuu niin, että hän itkee. Minusta on hienoa, että ihmiset liikuttuvat. Ehkä tässä voisi olla paikka, jossa voisin kalistella sapeleita Melenderin kanssa. Ainakin voisin kysyä Melenderiltä, että ovatko hänen mielestään Saarinen ja Bjurström henkilöitä, joiden "porvarillinen onnellisuusnarratiivi edustaa rajoittunutta tapaa tarkastella hyvää elämää." Albert Camus'n ajattelua tarkastellessaan Melender puhuu Camus'n onnellisuuskäsityksestä minuuden narrativiina ja kirjoittaa: On luotava kertomus siitä, kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. Se, mitä pidämme tärkeänä, mitä haluamme ja minkä puolesta olemme valmiit kapinoimaan, luo elämäämme mielen ja merkityksen.
Uskon, että edellä boldattu lainaus voisi olla yhtä hyvin Esa Saariselta kuin Marjo Bjurströmiltäkin. Eli? Tässä on nyt aika mielenkiintoinen paikka. Ovatko ajatukset onnellisuudesta jalompia jos ne ovat peräisin Albert Camus'n kaltaiselta henkilöltä? Vähän tässä nyt on omalta osaltani tekemällä tehdyn piston maku, koska se nyt vaan olisi ihan jumalattoman tylsää olla jatkuvasti Melenderin kanssa samaa mieltä.
Tua Forsström
Esseekokoelmassaan Melender kirjoittaa mm. melankoliasta, jalkapallosta ja Tua Forsströmistä. Nostan tässä yhteydessä esiin Tua Forsströmin siitä yksinkertaisesta syystä, että samoin kuin Melenderille myös minulle Forsström on erityisen tärkeä runoilija. Jos kysytään suomalaisia lempirunoilijoitani, vastaan yleensä juuri Tua Forsström ja Sirkka Turkka. Melenderille Forsströmin viehätys ei rajoitu pelkästään runouden tasoon, vaan hän nauttii Forsströmin runoista myös henkilökohtaisella tasolla ja ihmettelee, miten on mahdollista, että Forsström puhuttelee häntä niin vahvasti, vaikka tämän monet runomaailmat ovat hyvin kaukana Melenderin omasta elämänpiiristä. Selitykseksi Melender löytää "feminiinisen läsnäolon kaipuun."
En tiedä, mitä kaipuuta Forsströmin runot minussa täyttävät, mutta niiden lukemisesta tulee vähän samanlainen olo kuin ajatellessa tähtitaivasta, avaruutta ja mustaa pientä pistettä, joka on ihminen ja joka ei kovin pitkälle näy. Lainaan tähän alle muutaman rivin yhdestä Forsströmin runosta kokoelmassa Snöleopard. Lainaan, koska mm. allaolevista riveistä en saa koskaan tarpeekseni.
I början gråter man mycket, vill inte vara misstag och Ondskans blommor.
[...]
Man anmäler sig saknad.
Man anmäler sig skadad.
Jag förvarade någon tätt
i min mun tills det
fllödade över.
Lukeminen, kirjailija, kausi ihmisvihaajana
Tässä esseekokoelmassa Melender on hyvin henkilökohtaisesti läsnä. Hän puhuu mm. Flaubertin inspiroimasta Ihmisvihaajan kaudestaan. Hän ampuu alas näennäisempatian, johon usein syyllistymme voidaksemme kyetä uskomaan, että kaikesta huolimatta olemme edelleen hyviä ihmisiä. Hän kyseenalaistaa kirjallisuuden jalostavan vaikutuksen. Pysähdytään siihen.
Miksi romaanit olisivat empatian opettajina erityisen arvokkaita? On rasittavan mahtipontista kuvitella, että tullakseen hyväksi ihmiseksi täytyy lukea parasta maailmankirjallisuutta.
Veikkaan, että edellä siteeratut lauseet aiheuttavat monessa lukijassa nikotusta. Mietitäänpä hetki. Melenderin kyseenalaistamasta ajatuksesta seuraa loogisesti, että hyvän kirjallisuuden lukeminen on edellytys sille, että ihminen voi olla hyvä. Empiirinen datani taas kertoo, että tunnen useita ns. hyviä ihmisiä, jotka eivät lue juuri koskaan, jos ollenkaan.
Lukemisen jalostava voima on kulttuurinen myytti, jota haluamme ylläpitää. Ei tunnu mukavalta sanoa näin ja siksi onkin hyvä muistaa, että kirjallisuus ja ylipäänsä "taide on pyhää, koska se ei ole hyödyllistä." Jatkan vielä lainaamalla Kirsti Simonsuuren sanoja taide on parasta ihmisessä, minä haluan ihmisestä vain parhaan. Taide ei omaa sellaista voimaa, joka automaattisesti tekisi ihmisestä paremman ihmisen. Taide on täydellisen tärkeää ja vähän vähemmän hurmoksellisesti sanottuna se on tärkeämpää kuin mikään muu. Sen tärkeys ei ole sidoksissa sen kykyyn tehdä ihmisestä parempaa. Niinkin kyllä voi käydä.
Flaubertia lukiessaan Melender löysi itsestään ihmisvihaajan. Julkisesti hänen kautensa ihmisvihaajana on löydettävissä romaanista Ranskalainen ystävä, joka oli ensimmäinen Melenderiltä lukemani teos. Sen lukemisesta on jo vuosia, mutta se häikäistys jota Ranskalaista ystävää lukiessani tunsin ei ole haihtunut. Melender puhuu esseissään kirjailijoista, joiden pimeät puolet synnyttävät voimakenttiä. Ranskalainen ystävä välitti minulle juuri tuollaisen voimakentän. Erityisen vahva voimakenttä on Michel Houellebecqillä. Alistumisessa se oli jopa niin vahva, että jouduin jättämään teoksen kesken.
Jokaisen kirjailijaksi haluavan kannattaisi lukea Onnellisuudesta. Melenderin kuvaamana kirjailijuus ei nimittäin kovin hohdokkaalta näytä. Lyhyesti sanottuna: paljon työtä-julkaistu kirja-unohdus. Edellä mainittu on kaiken lisäksi onnellinen skenaario. Moni ei pääse edes vaiheeseen kaksi. Muistan joskus nuorempana saaneeni seuraavan neuvon: älä kirjoita, jos pystyt tekemään muuta. Olen noudattanut tätä neuvoa harvinaisen hyvin. Tosin viime kuukausina ...
Kirjailijaksi aikovan on myös hyvä varautua siihen, että ollakseen edes jossain määrin menestynyt, kirjailijan tulee nykyisin olla some-eläin. Melender kirjoittaa, että "kirjailijoille järjestetään nykyisin julkiseen rooliin valmentavaa koulutusta, heille opetetaan esiintymistaitoja, heitä neuvotaan "brändin" rakentamisessa ja sosiaalisen median hyödyntämisessä."
Oma paiseeni
Bloggarina olen pakostakin tullut kiinnittäneeksi huomiota some-aktiivisiin kirjailijoihin, sillä ovathan myös kirjabloggarit heidän kiinnostuksensa kohteena. Kuinka ollakaan juuri äskeistä lausetta kirjoittaessani puhelimeni piippasi twitter-tykkäyksen merkiksi. Yhdysvaltalainen kirjailija Ryan Gattis oli löytänyt teokseensa Vihan päivät liittyvän twiittaukseni. Ulkomaalaiset kirjailijat ovat kielimuurin takia ns. helppoja tapauksia. Kaikkein helpoimpia ovat tietysti kuolleet kirjailijat.
Kotimaisten kirjailijoiden kohdalla tilanne on monimutkaisempi. Tietoisuus siitä, että kirjailija mahdollisesti lukee tekstisi saattaa vaikuttaa siihen, mitä kirjoitat. Joku bloggari ehkä sanoo, että hän kirjoittaa mitä kirjoittaa piste. Voi olla, mutta epäilen että harvemmin kuitenkaan. Tajusin, että minulle tämä asia ei ole näin yksinkertainen viimeistään siinä vaiheessa, kun löysin omaa tekstiäni aivan yllättäen erään kirjailijan facebook-sivulta. En todellakaan usko, että monikaan kirjalija eksyisi blogiini, mutta jo asian oleminen mahdollista riittää.
Someaktiivisten suomalaiskirjailijoiden ja kirjabloggarien välillä on eräänlainen kissahiirileikki, jossa bloggari kirjoittaa kirjailijan kirjasta ja kirjailija tykkää bloggarin kirjoituksesta. Ehkä hän tykkää siksi, että oman teoksen esiin pääseminen ilahduttaa. En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että kirjailijan tarkoitusperät saattavat olla myös vähemmän jalot. Ehkä hän tykkäilee, koska kustantaja on kehottanut häntä tekemään niin ja/tai hän uskoo, että tykkäämällä hän saa kirjabloggarin kirjoittamaan muistakin teoksistaan. Ei tunnu mukavalta. Tuntuu manipulaatiolta.
Saduilla on onnellinen loppu. En vaan tiedä, onko tämä kissahiirileikki satu. Kiinnostava se joka tapauksessa on.
Musiikki
Monesti sanotaan, että toisen ihmisen kirjasto on avain häneen. Sama pätee levykokoelmaan, vaikka siitä harvemmin näillä sanoilla puhutaan. Minä kestän sen, kun Melender puhuu bändeistä, joita ihannoi nuorena. Minä kestän Joy Divisionin, Talking headsin, The Psychedelic Fursin. Kun hän mainitsee Echo & The Bunnymenin alkaa jo tehdä tiukkaa, sillä kyseisen bändin kuunteluun tiivistyy eräs aikakausi elämässäni. Erityisesti Echo & The Bunnymenin biisi The Killing Moon, jota soitettiin silloisen poikaystäväni isän hautajaisissa on nimensä mukaisesti sellainen killeri, josta toipumiseen yhden elämän ei kuulukaan riittää.
Edellisestä huolimatta kestin, vaikkakin nikotellen, Echo & The Bunnymenin. Sitä, mitä sen jälkeen tuli, en enää kestänyt, vaan aloin itkeä räkäitkua. Yhtäkkiä Melender nimittäin kirjoittaa David Bowiesta, jonka poismenosta en ole vielä edes selvinnyt. Kirjoittaa, että
olin oppinut, että Bowien maailmassa ei merkitse paljoakaan se, millaiseksi olet syntynyt tai millaiseksi toiset ihmiset sinut kuvittelevat.
En sano edellisestä enempää, sillä kaikki tarpeellinen on jo sanottu edellä olevassa sitaatissa.
Pari viikkoa Bowien kuoleman jälkeen Yle Teema järjesti Bowie-illan, jossa nähtiin mm. dokumenttielokuva Ziggy Stardust & The Spiders from Marsin legendaarisesta Lontoon konsertista vuonna 1973. Tässä Ziggyn viimeiseksi esiintymiseksi jääneessä konsertissa hän esitti mm. kappaleen Rock'n'Roll Suicide, jonka sanoja Melender kirjoituksessaan lainaa. Nämä sanat jätän sinulle.
Just turn on with me and you're not alone
Let's turn on and be not alone.
Tommi Melender: Onnellisuudesta (2016)
183 sivua
Kustantaja: Wsoy