Reader, why did I marry him?

Sain Kirjojen kamarin Katjalta onnellisuushaasteen, jossa saa luetella asioita, joista juuri tällä hetkellä on onnellinen. Saa luetella muutaman tai vaikka kuinka monta. Kiitos Katja! Haasteeseen vastaamisen ongelmat alkoivat ennen kuin pääsin listassani edes alkuun. Tuli kysymys, vuorenkorkuinen: mitä onnellisuus on? Mietin tätä kysymystä lukiessani Melenderin esseekokoelmaa Onnellisuudesta. En löytänyt vastausta. Olen tietysti miettinyt tätä asiaa monta kertaa aikaisemminkin, mutta silloinkaan en ole tullut mihinkään erityiseen tulokseen. Sen kyllä tietää, kun ei ole onnellinen, mutta sitä mistä onnellisuus koostuu on paljon haastavampaa määritellä. Jos ei tiedä, mitä onnellisuus on, miten silloin voi luetella asioita, joista on onnellinen? Vastakysymys kysymykseeni voisi olla, että miksi ihmeessä kaikesta pitää tehdä niin monimutkaista. Vastaukseni vastakysymykseen voisi olla kysymys: entä jos tykkää halkoa hiuksia ja rakastella pilkkuja? Miten tahansa, voittopuolisesti

Tämä on mahtava homma! Teatteri Jurkka on kutsunut kirjabloggareita mukaan projektiin, jossa ensin luetaan kaksi Joan Didionin kirjoittamaa teosta, vietetään iltapäivä teatterikirjoittamista opiskellen, katsotaan Teatteri Jurkan näytelmä Maagisen ajattelun aika ja lopuksi kirjoitetaan näytelmästä bloggaus. Lähdin Jurkan projektiin mukaan riemusta kiljuen. Monesti haluaisin kirjoittaa enemmän niin teatterista kuin elokuvastakin, mutta kumpaankaan minulla ei ole enempää välineitä kuin  opiskeluaikaiset varsin suppeat näytelmä- ja elokuvakurssit. Olen jo hakenut Joan Didionin kirjat Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä Teatteri Jurkasta. Ensin mainitun olen jo ehtinyt lukeakin ja siitä tässä muutama sana. Maagisen ajattelun aika on kirja, johon ilman Jurkan projektia tuskin olisin tarttunut. Siinä Joan Didionin käy läpi miehensä kuolemaa ja tyttärensä sairastumista. Kyse on siten elämäkerrasta tai ehkä pikemminkin elämäkerran palasesta. Kyse on myös kirjasta, josta normaa

BAR Finland on avattu ja ensimmäisenä sisään astuu Tommi Melender kainalossaan uusin teoksensa, esseekokokoelma nimeltä Onnellisuudesta. Olen lukenut elämäni ensimmäisen onnellisuusoppaan, paitsi että en ole. Onnellisuusopas tyylilajina on ehkä kaukaisin genre, jonka Tommi Melenderiin yhdistäisin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Melender voisi kirjoittaa ihan jumalattoman hienosti onnellisuudesta an sich, kuten hän tässä esseekokoelmassaan tekeekin. Tämänhän te jo tiedättekin. Nimittäin sen, että minulle Tommi Melender on hyvin innostava kirjoittaja. En silti itsekään olisi etukäteen uskonut, että hänen esseekokoelmansa saisi minut itkemään. Eikä millään kainolla tyylillä, vaan räkä purskuen. Menen nyt aluksi kuitenkin vähemmän räkäisiin asioihin. Tästä bloggauksesta tuli jättipitkä. Tämä johtuu paitsi Melenderin innostavuudesta, myös siitä, että en halunnut karsia ja tiivistää, koska haluan kirjata muistiin niitä ajatuksia, joita tämän esseekokoelman lukeminen herät

Olen päättänyt aloittaa blogissani BAR Finland -postaukset. Tämä tarkoittaa sitä, että joka kuukausi nostan esiin yhden suomalaisen teoksen ja liitän tämän teoksen BAR Finlandin asiakaskuntaan. Nämä teokset eivät välttämättä ole uusia, mutta ne ovat taatusti kiinnostavia. Nämä teokset eivät välttämättä ole niitä, joista kirjakansa puhuu, vaan ne voivat olla myös unohduksesta esiin kaivettuja löytöjä. Nämä teokset eivät välttämättä ole palkintovoittajia, mutta niillä on ansioita, joiden vuoksi haluan ne nostaa esiin. Nämä teokset eivät välttämättä ole suuren yleisön tuntemia, mutta ne ovat minulle syystä tai toisesta tärkeitä. Nämä teokset eivät välttämättä ole edes kokonaisia teoksia, vaan kyseessä voi olla myös novelli tai runokokoelma. Tervetuloa seuraamaan, minkälaisista teoksista BAR Finland täyttyy.  Ensimmäisen "baarilaisen" esittelen huomenna pitkäperjantaina.

Dame Maggie Smith Jean Brodien roolissa Luin alkuvuodesta Muriel Sparkin romaanin The Prime of Miss Jean Brodie. Luin on tässä yhteydessä tosin liian juhlava sana, sillä bloggauksessani mainituista syistä johtuen minä tosiasiassa rämmin ja kompastelin Sparkin romaanin läpi.  Joka tapauksessa mieleeni on erityisesti jäänyt Hyönteisdokumentti-blogin hdcaniksen minulle osoittama kommentti, jossa häntä ihmetytti, että olin suhtautunut varsin positiivisesti Jean Brodieen.  Suoraan sanottuna näin jälkikäteen ihmettelen samaa asiaa itsekin. Elokuvan pohjalla ei ole ensisijaisesti Sparkin romaani, vaan romaanista tehty näytelmäsovitus. Elokuvassa JB on hahmona kirjaa yksiulotteisempi, suorastaan laskelmoinnin huipentuma, joka nerokkaasti verhoaa omat tarkoitusperänsä yleisesti hyväksyttävään muotoon. Elokuva ei myöskään seuraa kovinkaan tarkkaan kirjaa. Elokuvassa esimerkiksi Brodien pääasiallisia tyttöjä on vain neljä, kun taas kirjassa heitä on kuusi. Lisäksi tyttöjen roolihahmoja e

Vuonna 1885 sinä kysyit: " vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa? " Erinomainen kysymys, johon reilut 130 vuotta myöhemmin joudun vastaamaan, että eivät toistaiseksi. Olemme kyllä yrittäneet, ainakin osa meistä, mutta ei, eivät ne vielä ole toteutuneet. Kuopion kirjeissäsi sinä kirjoitat: ” Pahin epäkohta, joka varsinkin suuria kulturimaita uhkaa mitä kauheimmalla mullistuksella, on se vika yhteiskunnallisessa järjestelmässä, jonka kautta suuret omaisuudet kiertyvät muutamain yksityisten haltuun, jota vastaan suuri enemmistö saa kärsiä puutetta ja kurjuutta. Ainoa keino tuon kipeän kysymyksen rauhalliseen ratkaisemiseen on, että vähemmistö tämän epäkohdan olosuhteissa huomaa vääryydeksi ja vapaaehtoisesti luopuu niistä eduista, jotka se toisten kustannuksella on itselleen saavuttanut. Mutta sitä ihmisen tavallinen itsekkäisyys estää heitä tekemästä. " Surukseni Minna joudun ilmoittamaan, että tässäkään asiass

Natsume Soseki (1867-1916) on japanilainen kirjailija, jota pidetään maansa ensimmäisenä modernina kirjailijana. Luin hänen tunnetuimman teoksensa Kokoron (1914) ikään kuin tulevien lukemisteni pohjustukseksi, sillä viime aikoina olen taas tuntenut lisääntyvää kaipuuta japanilaisen kirjallisuuden pariin - lautaselleni aion kattaa ainakin Dazaita ja Mishimaa. Koska kirjallisuus rakentuu aiemmin kirjoitetulle ei minun tarvinnut kauaa epäröidä ennen kuin siirsin Kokoron nettikaupan ostoskoriin. Kokoro sisältää lyhyen esipuheen, josta opin, että Kokoro tarkoittaa 'asioiden sydäntä'. Teoksen sydämessä, sen teemana on ihmisen yksinäisyys mentaalina tilana, joka eristää hänet muista. Kokoro jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kertojana on nimettömäksi jäävä nuori mies, joka tuntee selittämätöntä vetovoimaa vanhempaan mieheen, jota hän alkaa pitää jonkinlaisena opettajanaan ja kutsua nimellä Sensei.  Soseki rakentaa romaaninsa salaisuudelle. Nuorukainen tietää, ett

Tommi Kinnunen: Lopotti Lopotti. Ollakseni rehellinen - ja mitä muutakaan sitä kannattaisi olla - on pakko sanoa, että Lopotti on niin kamala kirjannimi, että se nappaisi kevyesti ykkössijan henkilökohtaisessa kamalimpien kirjannimien kilpailussani, jos sellaisen päättäisin järjestää. Minulle Lopotti on verbin imperfekti, joka kuvaa vähemmän mairittelevasti pikkukylän vanhemman juoruilevan naisihmisen puhetapaa. Siinä se menee kumaraa käyntiään talosta toiseen ja lopottaa mennessään. Nyökkää kevyesti vastaan tulevalle Minna Canthin Kauppa-Lopolle. Samaan hengenvetoon on syytä lisätä, että Lopotin onni on, että se nappaa hyviä sijoituksia myös monissa muissa kuin kamalimpien kirjannimien sarjassa. Lopotti on ehtinyt jo vilahtaa monissa seuraamissani blogeissa. Joitakin siitä kirjoitettuja tekstejä olen lukenutkin ja ne ovat olleet joko kehuvia tai vahvasti kehuvia. Toiset tekstit taas olen ohittanut ajatellen, että palaan niihin, kun oma Lopottini on blogattu. Lyhyessä ajassa T

Jormauotismaisella äänellä lausuttuna: Tärähtää törähtäen tajuntaan totaalisen täysillä tujauttaen.  Meksikolainen Valeria Luiselli (synt. 1983) on uusin kirjailijalöytöni. Hän solahtaa kuin läpeensä liukas kala sille pinnanalaiselle hyllylle, jossa asuvat hänen sielukaverinsa.  Luisellin teokset Sideways ja Faces in the Crowd ovat pyörineet lukulistallani jo pidempään, mutta päädyin kuitenkin tutustumaan Luiselliin hänen uusimman teoksensa myötä. The Story of My Teeth (2015,  jäljempänä Hampaat) on kertomus Gustavo Sánchez Sánchezista, lempinimeltään Highway, joka on maailman paras huutokauppamies ja jolla oli neljä hammasta jo syntyessään. Kyllästyttyään portinvartijan hommiin tehtaalla, Highway kouluttautui huutokauppa-alalle saadakseen rahaa uusiin hampaisiin. Highway on mies, joka parin rommipaukun jälkeen osaa laulaa Janis Joplinia nuotilleen, ennustaa kiinalaisista onnenkekseistä ja laskea japaniksi kahdeksaan. Pystytkö samaan? Minä en. Kuten teoksen otsikko vihja

Naistenpäivän kunniaksi suurella ylpeydellä tuon blogiini Marguerite Durasin teoksen Lol V. Steinin elämä (1964). Se on tiukasti aikajärjestyksessä etenevä juonivetoinen romaani, jonka kaikkitietävä kertoja vie sinut mukanaan. Se on naisille tarkoitettu romanssi, jonka ensisijainen tehtävä on viihdyttää ja tarjota lukijalle täydellinen pakopaikka arjesta. Huijasin! Omana päivänäni tunsin vastustamatonta halua kurittomuuteen. Otetaanpa uudestaan. Lol V. Steinin elämässä ei ole tietoakaan juonesta ja siinä kuvatut ihmiset ovat monimutkaisia olentoja, joista on vaikea saada selvää. Se on mustavalkoinen valokuva (melko suuri kooltaan) näyttelyssä, jonne se ei oikeastaan edes kuulu. Joka tapauksessa katsoja sen eteen saavuttuaan kokee harvinaisen vaikeaksi jatkaa matkaansa, koska hänellä on jatkuvasti tunne, että hän on juuri käsittämässä tästä valokuvasta jotakin niin oleellista, että sitä ilman hän ei missään tapauksessa halua enää olla. Voisi sanoa niinkin, että Durasin ta

Luen aina innolla kirjalistoja. Sen ja sen kirjahyllyn 100 parasta kirjaa, kevään/syksyn/talven/kesän/vapun/juhannuksen/joulun/loppiaisen parhaat kirjat,  palkintoehdokaslistat, parhaat kylvyssä luettavat kirjat, parhaat Pariisi-kirjat jne.  eli käytännössä kaikkea, jossa on samassa lauseessa kirja ja lista. Listamaanikkona päätin luoda oman listani, jolle tein yläpalkkiin oman välilehden David Bowien listan viereen. Listan luonti on luonnollisesti hermostuttavan hankala tehtävä ja juuri sen vuoksi sen laatiminen on kutkuttavan nautinnollista. Varsinkin, kun pyrin siihen, että listalla tosiaan olisi vain ne kaikkein parhaimmat. Tehtävän helpottamiseksi keskityn pelkästään niihin kirjoihin, joista olen blogannut. Tästä seuraa, että muutamia (tai no: varsin moniakin), blogielämääni edeltäviä teoksia on nyt pakko lukea uudelleen, jotta saan ne mukaan listalle. Niistä kuuluu aikanaan. Olen nyt pitänyt blogia reilut kaksi vuotta ja viisi teosta nou

Kun sain Helka-Maria Kinnusen runokokoelman käsiini jäin tuijottamaan sen kantta pitkäksi aikaa. Kuten vasemmalla puolella olevasta kuvasta näkyy, kannessa on nainen, jonka kasvoja aika murentaa. Kansi tuntuu hirvittävän, suorastaan hypnoottisen intiimiltä ja ennen kuin olen lukenut yhtäkään Kinnusen runoa, huomaan miettiväni, että uskallanko kurkistaa kannessa olevan naisen elämään. Ajatuksissani kiertää saksalainen näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Heiner Müller. Kannen nainen on Müllerin huonetta ja sukua.   Minä olen pamfletti on kokoelman nimenä huutomerkki, mielenosoitus ja peräänantamattomuus. Se nostaa lukijan odotuksen tilaa. Pakottaa suoristamaan selän ja kääntämään kasvot vastatuuleen. Tulkaa pisarat, tulkaa hiutaleet, minä en tästä väisty. Runoilijan läsnäolo teoksessa on vahva. Monien runojen kohdalla kuvittelen hänen olevan kesämökillä. Hänellä on kumisaappaat silloinkin, kun ei sada. Hänellä on tapana kuljeskella pitkässä heinikossa. Hänen kuljeskellessaan