sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa - essee sukupuolesta



On kirjoja, jotka ovat rakkautta ensi lauseesta. Taneli Viljasen Varjoja, usvaa on juuri tällainen kirja. Se alkaa näin:

Tämä ei ole kirja, joka tietää.

Tietämismantrojen maailmassa on suurta kirjoittaa sokraattisuskollinen lause. Niin pitäisi tehdä paljon useammin. Tai edes kysyä, kun väittää tietävänsä, että mistä tietää, että tietää.



Varjoja, usvaa herättää niin valtavasti ajatuksia, että olen jo etukäteen hengästynyt, kun pohdin, miten tätä kirjaa lähestyisin ja ennen kaikkea, miten tekisin sille parhaiten oikeutta. 


Sillä. 

Kyllä. 

Kyseessä on yksi tämän kirjasyksyn tärkeimmistä teoksista.



Yksinkertaisin tapa kuvata Viljasen kirjanpituista esseetä on todeta, että kirjassaan Viljanen pyrkii määrittelemään, mitä muunsukupuolisuus hänelle tarkoittaa. 

Muunsukupuolisuudesta ei voi puhua puhumatta sukupuolesta. Vai voiko? Voiko kerrostalosta puhua puhumatta talosta?

Sukupuoli on raivostuttava käsite. Olen vihannut sitä aktiivisesti viimeiset reilut parikymmentä vuotta eli aina siitä lähtien, kun yliopistolla osallistuin luentosarjaan, jossa käsiteltiin Judith Butlerin teosta Hankala sukupuoli (Gender Trouble).

Miten paljon tuskaa yksi käsite voikaan tuottaa ja miten vaikea siitä on päästä eroon. Olen käyttänyt lukuisia tunteja sellaisen maailman kuvittelemiseen, jossa sukupuolta ei olisi olemassa tai jossa siihen ei ainakaan liittyisi minkäänlaisia valta-aspekteja.


Miten puhua jostakin, josta puhumiseen ei ole kieltä? Muunsukupuolisuudelle on vähän sanoja. Se on, kuten Viljanen kirjoittaa "aavemaista, ontologisesti huojuvaa." Miten päästä käsiksi asiaan, joka on ikään kuin kielen ulkopuolella? 

Viljasen seuralaisina toimivat hänen teoksessaan mm. Hélène Cixous, säveltäjä Robert Ashley, muusikko Tricky ja queerfeministi Emilia Kokko.

Huomasit varmaan, että kirjoitin edellä olevien henkilöiden nimen eteen heidän ammattinsa tai muun selittävän ilmauksen, koska ajattelin, että he eivät välttämättä ole kaikille tuttuja. Cixous'n kohdalla en tehnyt niin, vaan luotin siihen, että hänet tunnetaan. Näin tehdessäni myös luokittelin ja typistin. En voinut välttää sitä, koska kieli toimii niin, että määreillä ja tietämisellä on junttaava funktio. 

Tietäminen on haltuunottoa. Kaikilla tunteilla ei ole nimiä. Parhaita esityksiä ei voi käsittää.


Käsittämisen vaatimus elää vahvana kulttuurissamme. Itse olen törmännyt siihen erityisen usein runouden kohdalla. Pahimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että runoja ei lueta, koska niiden käsittämättömyys herättää liikaa vaikeita tunteita, joille niillekään on hankala antaa nimeä. 

Taustauskomuksena on, että jos jokin voidaan nimetä, se on oikeampaa - ikään kuin enemmän olemassa. Tuntuu turvallisemmalta olla kohtaamatta sitä, mikä on "varjoja, usvaa".



Viljasen teos on hyvin henkilökohtainen. Jopa niin, että minua pelottaa hänen puolestaan. Pelottaa, että joku hyökkää hänen kimppuunsa ja käyttää Viljasen kirjoittamaa häntä vastaan loukatakseen.



Teoksen rakenne on erityisen komea. Kuljetaan ovista ja liikutaan huoneissa. Välissä on käytäviä, jotka johdattavat toisesta tilasta toiseen. Käytävät koostuvat proosarunomaisista teksteistä, jotka eivät selity millään yhdellä tietyllä tavalla. 

Käytävät ovat täynnä mahdollisuuksia. Niiden avaruus kietoutuu ympärille.




Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa - essee sukupuolesta

141 sivua

Poesia (2020)

Kansi: Tiina Lehikoinen
 


sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä


Hirmuinen mieliteko. 

Ennustamisen hirmuinen mieliteko. Niin hirmuinen, että en kykene olemaan ennustamatta.

Siis ennustan (olen siis olemassa).

Ennustan, että on tuleva päivä, jolloin Colson Whitehead saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Jos ennustukseni ei toteudu, tapahtuu vääryys.

Whitehead tuli suomalaisten laajempaan tietoisuuteen romaanillaan Nickelin pojat. Se on herättänyt ansaittua kehua ja kummallista olisikin, jos niin ei olisi käynyt. Nickelin pojat on vetävästi kerrottu tarina, joka nostaa päivänvaloon yhdysvaltalaisen rasismin.

Balladi John Henrystä on teknisesti hyvin eri tyyppinen kirja kuin Nickelin pojat. BJH:stä ei löydy juonivetoista lukijan mukaansa kieputtavaa tarinaa, vaan kirja hypähtelee eteenpäin eri henkilöiden näkökulmien kautta. On jollakin tapaa suorastaan kohtuuton ruopatessaan mukaansa myös osia, joiden välttämättömyyttä itse teoksen kannalta ei aina ole helppo pitää perusteltuna.

BJH:n pohjalla on romaanin nimen mukaisesti legenda John Henrystä. Mustasta miehestä, joka rakensi rautatietunnelia ja voitti moukarillaan höyrykoneen, ja voiton saavutettuaan kaatui kuolleena maahan.

John Henryn legenda ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta kun etsin siitä tietoa kävi ilmi, että kyse on varsin isosta jutusta.  John Henrystä on tehty elokuvia ja animaatioita. Hän on esiintynyt henkilöhahmona tv-ohjelmissa ja jopa videopeleissä. John Henryn kohtalosta ovat laulaneet myös lukuisat muusikot, mm. Johnny Cash, Van Morrison, Harry Belafonte, Bruce Springsteen ja Jerry Lee Lewis. Kirjojakin hänestä on kirjoitettu jo ennen Whiteheadia. Vuonna 1931 julkaistiin Roark Bradfordin kirjoittama romaani John Henry, joka myöhemmin sovitettiin musikaaliksi.



BJH alkaa vastauksilla, joita ihmiset ovat lähettäneet tutkivan toimittajan lehdessä julkaisemaan tiedusteluun John Henryn elämänvaiheista. Yksi Whiteheadin romaanin peruspilareista koostuukin pyrkimyksistä löytää totuus John Henryn tarinasta. Tehtävä osoittautuu tietenkin mahdottomaksi, sillä ihmiset muistavat asioita eri tavalla, eikä heidän puheisiinsa ole luottamista. Lisäksi vuosien myötä John Henryn kohtalo on legendoitunut lukemattomilla tavoilla.

Näin kerätään folklorista materiaalia, kasataan sitä, lajitellaan, etsitään tehottomalla suurennuslasilla aaveen jalanjälkiä. Hän ei ollut osannut varautua kertomusten moninaisuuteen ja paljouteen. Ei, hän ei ollut lainkaan aavistanut seikkailunsa todellisia mittasuhteita.
Yksi ainoa mies vastassaan kokonainen ristiriitaisten todistajalausuntojen vuori.

Toimittajan pyrkimyksessä löytää totuus peilautuu John Henryn tilanne. Siinä missä jälkimmäinen kilpaili höyrykoneen kanssa, toimittaja taas taistelee ihmisten erinäisten tulkintojen ja muistikuvien viidakossa ja pyrkii siivilöimään niistä esiin totuuden John Henryn elämästä.


Whitehead ironisoi romaanissaan moninkertaisesti mustan miehen typistämisen yksinomaan myyttiset fyysiset voimat omaavaksi lihaskimpuksi. Esiin nousee myös kysymys siitä, kuka pystyisi puolueettomimmin lähestymään John Henryn legendaa. Valkoisille vaikuttaa olennaisinta olevan luoda John Henrystä eksotisoitua tarinaa, joka vastaa valkoisten "romantisoitua käsitystä neekereistä".  



Whitehead kuvaa valtavaa härdelliä John Henryn legendan ympärillä. Ajan hengen mukaisesti John Henryn kohtaloa käytetään hyväksi rakentamalla spektaakkelimaiset John Henry -päivät, joilla joka ikinen murunen John Henryn (oletetusta) persoonasta valjastetaan ostopotentiaaliksi kapitalismin reippaassa merchandise-hengessä. 

Ihan oma lukunsa ovat BJH:ssa ne lukuisat toimittajat, jotka kiertävät siipeilemässä tilaisuudesta toiseen ilmaisen ruoan ja juoman perässä kelpo hyeenalauman lailla.



Vaikka Whiteheadin romaani poukkoileekin välillä hieman yli äyräidensä on John Henry sen jatkuvasti läsnäoleva suola, joka pitää teosta koossa. Kirjallisesti BJH on Nickelin poikia kunnianhimoisempi ja rakenteellisesti kiinnostavampi. Yhtä lailla suuren yleisön kirja se tuskin on, mutta sen sijaan se on vakuuttava näyttö Whiteheadin taidoista luoda tärkeää ja kirjallisesti korkeatasoista kirjallisuutta.




Colson Whitehead: Balladi John Henrystä
634 sivua
John Henry Days (2001)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava (2002)

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Athena Farrokhzad: I rörelse


Jos olisin kirjoittanut Athena Farrokhzadin runokokoelmasta I rörelse heti sen luettuani tämä teksti olisi varsin toisenlainen. 

Nyt, kun olen antanut Farrokhzadin runojen vaeltaa alitajunnassani jo viikkoja, opin jotakin itsestäni ja niistä mekanismeista, jotka kiinnittävät minut vahvasti tietynlaiseen runouteen.


I rörelse jatkaa samalla vahvasti yhteiskunnallisia epäkohtia kommentoivalla linjalla kuin Farrokhzadin vuonna 2013 julkaistu, August-palkinnolla palkittu kokoelma Vitsvit.


Siinä missä Vitsvit tapahtui pitkälti lukijassa ja kasvoi lukukerta lukukerralta I rörelse taas hyödyntää vallankumouksen poetiikkaa julistavammin ja tarjoaa eväänsä sitä myötä suoremmin.



Megafonin kautta kuuluva särisevän mekaaninen ääni. Ilmaa halkovat nyrkit. Tarve saada oikeutusta.


I rörelsen vyörytys on armotonta. Se hyökkää kimppuun ja paljastaa, että hyvinvointiyhteiskunnan "hyvin" viittaa toimintaympäristöihin, joihin pääsy on vain osalla ihmisistä. Niillä valkoisilla, niillä etuoikeutetuilla, niillä vallankahvaan itsensä kiinni liimanneilla. 

Muita on paljon ja yhteiskuntamekanismi pitää huolen siitä, että muut pysyvät ulkopuolella. Ne ruskeat, ne muualta Ruotsiin muuttaneet, ne hengensä edestä paenneet, ne Välimeren kautta kumilautoilla Eurooppaan pyrkivät.


11-sivuinen Brev till Europa -niminen runo on parafraasi Allen Ginsbergin kuuluisasta Amerikka-runosta. Tämän yhteyden tunnistan, mutta moni muu konteksti menee varmasti ohi. 


Europa, jag har gett dig allt och nu är jag ingen. 

Europa, tvåhundrasextio euro och sjuttiosex cent, januari 2018.

Jag står inte ut med mig själv. Europa, när ska du sluta kriga mot mänskligheten?

Dra åt helvete med ditt Jesuskomplex.

Jag mår inte bra, stör mig inte.


Teoksen vaikuttavimpia runoja on pitkä Slå tillbaka -niminen runokehotus, jossa lavarunous kohtaa vallankumouspuheen.


Slå tillbaka: istället för ett ihåligt schema för en fantasilös politisk aktion, beslutad och planerad av högsta instans, ser vi här ett stycke levande liv av kött och blod, som med tusen ådror är förbundet med revolutionen och allt som hör till den


Slå tillbaka -runoa seuraa niin ikään useamman sivun mittainen runo nimeltä Förlorarnas fest, joka perustuu vahvalle rytmiselle toistolle. Sitä lukiessani näen esiintymislavan, johon henkilö kerrallaan tulee sanomaan yhden rivin tästä runosta. 


Det här är en sms-kedja; nu stormar snuten lägret.

Det här är vårt förhandlingsvapen; vi förvaltar historiens mullvadsarbete

Det här är Emma Goldman; hon ser på mig från sovrumsväggen


Minussa tuntuu siltä kuin minusta tuntuisi, jos kuvitelmani tapahtuisi. Jos istuisin katsomossa, jossa käteni hamuilisi käsilaukusta nenäliinaa.

Jos istuisin katsomossa. 

Jos istuisin katsomassa.

Turvallisesti liikuttumassa.


Mitä vaihtoehtoja on?


Tässä on nyt se kohta, jossa huomaan, että vallankumouksellista poetiikkaa hyödyntävä runous vetoaa minuun, koska se saa minussa aikaan tunteen, että olen hyvän ja oikean puolella. Että minäkin tässä taistelen, jotta maailma olisi parempi.


Edellinen ei kuitenkaan ole totta, vaan lohdullinen valhe, jota itselleni kerron. Viehätyn vahvoista sanoista. Viehätyn vallankumouksen verestä ja hurmekentistä. Viehätyn vastarinnan ilmentymistä. Ja sen kaiken teen omassa etuoikeuskuplassani ilman, että minun tarvitsee laittaa itseäni peliin lainkaan.

Viehätyn turvallisesti. Viehätyn vihreän sohvani nurkassa. Viehätyn omista tunnereaktioistani. 


Viehättyessäni tunnen olevani elossa.


Tunnen olevani elossa muiden ihmisten kärsimysten kautta.



Kyse ei ole vähäpätöisestä asiasta. Kyse on asiasta, joka saa ihmiset käymään vallankumousmuseoissa, keskitysleireillä ja vastaavissa paikoissa ja instansseissa. Kyse on asiasta, jonka ihmiset kertovat itselleen tarinana siitä, että on tärkeää tuntea historiaa.


Niin on, mutta se on toinen juttu.



Minua hävettää. Minua kuuluukin hävettää. Huomaan ajautuneeni Lissaboniin. Salazarin diktatuuria vastaan taistelleille omistettuun Aljuba-museoon, joka vuosina 1928 - 1965 toimi poliittisena vankilana. Aljubassa soi puhelin, joka esti vangittuja nukkumasta. Kamala pirisevä ääni, joka ei lakkaa soimasta päässäni. 

Luulenko tosiaan, että pystyisin millään tasolla kuvittelemaan, miltä vangituista tuntui tuon äänen kuullessaan?

Luulenko tosiaan, että osaisin edes kuvitella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Farrokhzad tuo runoissaan esiin?


On vaikea kestää, että asiat ovat niin kuin ne ovat, kun ne voisivat aivan yhtä hyvin olla toisin. On vaikea kestää omaa häpeää. On muistettava, että se ei ole mitään sen rinnalla, mikä sen synnyttää.




Athena Farrokhzad: I rörelse

90 sivua

Albert Bonniers Förlag (2019)





keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Jenny Offill: Ilmastoja


"Avioseksi on sitä, että riisuu alushousut itse."

Sille, joka piti Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto (SPJ), Ilmastoja on takuuvarmaa luettavaa. Jos taas edellinen ei oikein innostanut on suuri riski, että sfääreihin kohoamista ei tapahdu Ilmastojenkaan kohdalla.


Ilmastoja on  SPJ:n tavoin fragmentaarinen ja anti-narrativiinen teos, jossa teksti hypähtelee kappaleesta toiseen usein ilman sen kummenpia sidoksia. Itse asiassa se voisi olla suoraa jatkoa Offillin edelliselle kirjalle - jopa niin, että nämä kaksi voitaitaisiin julkaista yhtenä teoksena samojen kansien sisällä ilman että se aiheuttaisi sen suurempaa hämmennystä.

Ilmastoja pitää kasassa ydinperhe. (Asia, johon mieleni tekee lukea ironiaa.)  Yliopiston kirjastossa työskentelevä äiti Lizzie, isä Ben sekä poika Eli. Lisäväriä perhekuvioihin tuo Lizzyn veli, ex-narkkari Henry sekä Lizzietä puoleensavetävä Will. 


Kinnostavaa on, että vaikka Offillin kerronta vastustaa tarinallisuutta tuo erityisesti Willin mukaantulo tekstiin palasen romanssijuonta. Näin syntyy vaikutelma, että vaikka kerronnan muutoin voi hajottaa ja palastella, romanssi ja jo sen mahdollisuus pakottaa kerrontaan omat jatkuvuutta korostavat kaavamaiset kuvionsa.

Edellinen kappale ei ole oleellinen. Kirjoitin sen luultavasti pääosin vain siksi, että kuuntelin pari päivää sitten Yle Areenasta Varo kertomusta - podcastia, jossa käsiteltiin romanssijuonen kaavamaisuutta. Kun nyt tulin maininneeksi Willin ja orastavan romanssijuonen välisen yhteyden asia sai luultavasti suuremman painoarvon kuin se ansaitsee.

Tässä kohtaa olisi houkuttavan helppoa unohtaa Ilmastoja ja lähteä ihan toisille poluille ja pohtia niitä seikkoja, jotka saavat huomioni kiinnittymään lukiessa milloin mihinkin. Lukeva minäni ei ole mikään eristyksissä oleva konstruktio, vaan jatkuvasti osa moninaisia verkkoja, joiden vaikutus siihen, mitä kirjoitan, tulee usein itsellenikin osin yllätyksenä.

Tuo edellinen oli kiva juttu sanoa ääneen. Tuntuu vähän myös rohkealta, että kykenin väistämään delete-nappulan seireeninkutsun.


Jos pysähtyy miettimään, niin huomaa, että epäolennainen voi olla olennaista olennaisempaa. (pätee myös Offillin romaaniin).


Ilmastoja sisältää mainiota huumoria, joka kohdistuu milloin mihinkin. Usein huumorin reunat on mustalla maalilla sivelty, eikä teoksessa anneta kaunista kuvaa amerikkalaisesta meiningistä.


Mutta tämä on Amerikka. Ei pääse edes uutisiin, jos ampuu vähemmän kuin kolme ihmistä.


Nimi Ilmastoja viittaa kaikkiin niihin "ilmastoihin", joita nyky-yhteiskunnassa on vallalla. Ne aukeavat mm. seuraavista sanoista


alkuperäiskansat mehiläiset etuoikeudet "ympäristöhörhöt" sähköautot kotitöiden jakaminen vaaralliset väriaineet "ilmastonmuutoksen peruuttamaton käännepiste" avioelämä ehkäisykysymykset aseet seuranta-algoritmit terrorismi pommiuhkaukset vihapuhe unettomuuden vaikutukset kansalaisuusvitsit robotit yksinäisyys zen-luostarit terapia survivalistit


Teoksen kannen kuva (@Getty Images) kuvaa oivasti teoksessa tapahtuvaa liikehdintää. Nuolet poukkoilevat villisti ja työntävät liikkeeseen yhä uusia nuolia ja korostavat näin osaltaan Offillin romaania kuvauksena nykymaailman pirstaleisuudesta. Todellisuudenkuvaus synnyttääkin Ilmastoissa eräänlaista uusuusrealismia.


Offillin vainu on tarkka ja hän onnistuu vähällä kirjoituksella tuomaan esiin isoja ajassamme liikkuvia asioita ja ilmiöitä. Kuitenkin, vaikka löydänkin Ilmastoista kosolti taituruutta, se jättää osuvista huumorihavainnoista huolimatta etäännyttävän ironisen vaikutelman, jonka lajityyppinä koen jo melko loppuun kuluneeksi. 



Jenny Offill: Ilmastoja
203 sivua
Weather 
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus (2020)

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Luotettava perheauto - Kjell Westö: Tritonus


Jo Tritonuksen kansi vihjaa, että synkissä vesissä liikutaan. Vihje osoittautuu oikeaksi, joskaan ei millään tapaa koko totuudeksi Westön uutuusromaanista. 


Lähdin selvittämään sanan tritonus-merkitystä wikipediasta ja löysin seuraavaa:

"Tritonus on musiikillinen intervalli, joka on laadultaan ylinouseva kvartti tai sen enharmoninen vastine, vähennetty kvintti. Tritonus on tasavireisessä järjestelmässä kolmen kokosävelaskelen suuruinen (tri + tonus). Tritonus esiintyy IV ja VII asteen välillä sekä duurisävellajeissa, että harmonisessa ja melodisessa mollissa. Luonnollisessa molliasteikossa se on II ja VI asteen välillä. Tritonus on tasavireisessä asteikossa symmetrinen, eli sen käänteisintervalli on tritonus, mikäli enharmonisten sävelten välillä ei tehdä eroa. Esimerkiksi ylinouseva kvartti F–H on käännettynä intervallina vähennetty kvintti H–F."*


Edellä olevaan voisi vielä lisätä teoksen alussa olevan lepakkokeissin ja pitää mielessä, että joidenkin kansantarujen mukaan lepakon on sanottu olevan pirusta lähtöisin.



Tritonus luo minulle hienoisesti sen tyyppisen vaikutelman, että se kenties on kirjoitettu enemmän analysoitavaksi kuin pelkästään luettavaksi. Minulle Tritonuksen asetta/uminen klassisen musiikin kehikkoon ei kuitenkaan toiminut kovin hyvin, vaan pikemminkin vei romaanin imun mennessään. Tilanne voi hyvinkin olla toinen lukijalle, jolle klassisen musiikin syvemmät salat ovat tutumpia.

Olen pitänyt Westön kirjoista paljon. Joistakin niistä - kuten romaanista Älä käy yöhön yksin - olen ollut suorastaan haltioissani ja vaikka luin sen jo vuosia sitten tunnemuistikuvani ovat edelleen vahvoja. Pitkälti varmaankin juuri siksi, että olen kokenut suuria tunteita Westön romaanien parissa en voi välttää pettymyksen tunteita Tritonuksen suhteen.


En tarkoita, että Tritonus olisi huono romaani. En ollenkaan. Se on tasavarma teos - vähän kuin luotettava perheauto, joka ei jätä matkalle, eikä vaadi jatkuvia huoltamokäyntejä. Sen takapenkiltä kuuluu tasaisin väliajoin tuttu kysymys siitä, milloin ollaan perillä.

Lisäksi on hyvä ottaa huomioon, että tarkastelen Westön kaltaisen kannuksensa useita kertoja lunastaneen kirjailijan teosta kriteereillä, jotka ovat hänen aiempien teostensa perusteella muodostuneet varsin korkeiksi.
   

Tritonuksessa Westö tuo esiin useita kiinnostavia teemoja (metoo, etuoikeudet, pakolaisuus, äärioikeistosympatiat, venäläisten maakaupat Suomessa), mutta ne jäävät hyödyntämättä. Roikkumaan ilmaan saamatta osakseen sen enempää käsittelyä. Se harmittaa.

Teoksen moottori on Thomas Brander - kapellimestari, jonka ura on hiipumassa ja joka on tunteidensa osalta jäänyt viimeisimmän naisystävänsä vangiksi. Thomas Branderiin viitataan kautta teoksen useimmiten sukunimellä Brander. Sekin ärsyttää. Niin usein tehdään, kun puhutaan miehistä.  

Thomas rakennuttaa valtavan mökkipalatsin hisseineen kaikkineen Ravaisin saaristolaiskylään ja antaa pytingilleen nimeksi Casa Tritonus. Haluaisin mieluusti lähteä avaamaan Casa Tritonuksen nimitysratkaisua pitkin polkua, joka johtaa Branderin turhamaisuuteen. Haluaisin päätyä tarkastelemaan Branderin ristiriitaista persoonaa, joka ei viihdy nahoissaan, vaikka hänellä onkin mittatilauspuku ja hienot italialaiset kengät. 

Tritonusta lukiessani tunsin suurta halua saada sen henkilöhahmoista kiinni. Halusin päästä kokemaan Branderin tunteita, mutta hänen ja minun välilleni jäi Casa Tritonuksen monimetrinen maisemaikkuna. 

Ravaisissa Brander tutustuu paikalliseen amatöörimuusikkoon ja psykologiin Reidar Lindelliin, joka ei ole oikein kyennyt jatkamaan elämäänsä vaimonsa kuoleman jälkeen. Lindellillä on bändi nimeltä Rainbow, jossa laulaa Anette, joka saa miesten silmät vilkkumaan. 

Brander(!), Lindell(!!) ja Anette(!!!)  muodostavat romaanissa omanlaisensa "kolmen kokosävelaskelen". Ihmissuhteet ovat Westön teoksessa sotkuisia ja vuosia sitten tapahtuneet asiat pulpahtelevat pintaan, vaikka niitä kuinka yrittäisi kaitsia.



Musiikilla on Westön monissa teoksissa keskeinen rooli, mutta Tritonus eroaa niistä siinä, että sen lukuisat Mahlerin, Sibeliuksen ja kumppaneiden sävellysten läpikäynnit eivät oikein hengitä tai tuo kaipaamaani lisäarvoa itse teokseen.

Keskiajalla tritonusta pidettiin paholaisen musiikkina, mutta en saa sovitettua paholaisteemaa Westön romaaniin. Luontevimmin se voisi tulla ilmi Branderin persoonan kautta, mutta vaikka hän on turhamaisen materialistinen ja hankala ihminen, en löydä hänestä faustisia pahuuden ilmentymiä.



Westö on taitava kirjoittamaan ns. suuria romaaneja, joissa hän piirtää isoja kaaria niin yhteiskunnallisista tapahtumista kuin ihmiskohtaloistakin. Niin tapahtuu tässäkin romaanissa, mutta jonkinasteinen lamaannus on teoksessa läsnä. Se toki paralloituu kiinnostavasti Branderin elämäntilanteeseen. Yhtä lailla kuin Brander lähtee kerta toisensa jälkeen maailmalle jahtaamaan menestystä, myös teoksen kerronta ottaa mukaan uusia teemoja, joiden seurasta se kuitenkin palaa vähän häntä koipien välissä. 

On kohtuutonta odottaa, että kirjailijan jokainen kirja olisi täysosuma. Tritonuksen myötä pääsin luotettavan perheauton kyytiin, joten voisivat asiat huonomminkin olla.
 




Kjell Westö: Tritonus
Suomentanut Laura Beck
445 sivua
Otava (2020)

Kansi: Tuuli Juusela



*https://fi.wikipedia.org/wiki/Tritonus