sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

Ujuni Ahmed: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin


"Vain koti, koulu ja uskonto saivat näkyä. Kaikki muu piti piilottaa ja siihen kaikkeen liittyi valtava häpeä. Tuntui, että koko olemassaoloni oli häpeä, koska en osannut olla niin, että saisin hyväksyntää ja kiitosta."

Olen luullut suurin piirtein tietäväni, millaista on elää ja kasvaa somalityttönä Suomessa. Olen luullut tietäväni somalityttöihin kohdistetusta kontrollista ja rajoituksista.

Jos sinä nyt kysyt minulta, mihin tämä luultu tietämiseni perustuu, osaan vastata kovin huonosti. On kysyttävä, mistä tiedän, että tiedän. Tämä on noin ylipäänsäkin kysymyksistä tärkeimpiä ja meidän kaikkien olisi syytä oppia esittämään se itsellemme usein.

Luultu tietämiseni pohjautuu pääasiassa lukemiini teksteihin, somepäivityksiin ja keskusteluihin (mihin keskusteluihin tarkalleen ottaen? en osaa sanoa). Käsitykseni ovat somalikulttuurin ulkopuolella elävän näkemyksiä, joissa silloinkin, kun niissä on totuutta, on paljon enemmän hyhmää ja epämääräistä. 

Ujuni Ahmedin elämäkerran luettuani tilanne on muuttunut. Esittämieni käsitysten vakuudeksi voin viitata ainakin Ahmedin kirjaan sen sijaan, että käyttäisin keskustelun pohjana omia höttöisiä pohdintojani.


*

Tytöille jotka ajattelevat yksin on materialisoitunut kirjailija Elina Hirvosen sanojen kautta. Jatkossa puhun siitä kuitenkin yksinkertaisuuden vuoksi Ahmedin teoksena.

Suurelle yleisölle Ujuni Ahmed on profiloitunut ehkä näkyvimmin tyttöjen sukuelinten silpomisen vastustajana. Tytöille, jotka ajattelevat yksin on tarina siitä, miten Ujunista tuli Ujuni, ihmisoikeusaktivisti ja somalityttöjen oikeuksien puolesta taistelija. 

Ahmed kuvaa kirjassaan, miten somalitytöille on perheen sisällä varattu rooli, jonka kyseenalaistaminen on vaikeaa, usein jopa mahdotonta. Tytön oletetaan automaattisesti pitävän huolta pienemmistä sisaruksistaan ja käyvän koraanikoulua. Hänen vaaditaan tiettyyn ikään tultuaan käyttävän huivia, kun taas housujen käyttöä ei sallita. 

Naisten pukeutuminen, hameen ja housujen käyttö oli merkittävässä roolissa 1900-luvun alun brittiläisessä suffragettiliikkeessä. 

Nyt on vuosi 2022.

Bussipysäkkimainoksessa on bikiniasuinen tyttö. Somalityttö hameessaan katsoo sitä odottaessaan bussia.

*

Ujuni jakaantuu kahdeksi. On kodin Ujuni ja kodin ulkopuolinen Ujuni. Erot ja ristiriidat kodin ja koulun arvomaailmojen törmätessä ovat valtavia, ja sisältävät monia mahdollisuuksia somalityttöjen kiusaamiseen koulussa. 

Olla se, joka aina erottuu. 

Se, joka erottuu tavalla, jota ei voi peitellä.

Ahmedin teos tuo viiltävästi esiin, miten somalitytöillä usein ei ole ketään, joka puolustaisi heitä.  Perheen sisällä tyttöjen kontrollointi ajaa kaiken edelle ja esimerkiksi koraanikoulun opettajan väkivaltainen käytös tyttöjä kohtaan saa jatkua. 

Voin vain kuvitella, miten vaikea Ahmedin on ollut kertoa oman yhteisön negatiivisista puolista. Ulkopuolisen silmiin se vaikuttaa siltä kuin nirhaisi osaa itsestään, sillä yhteisön on joka tapauksessa tärkeä ja koti. Mätäisiä ovat ne yhteisön rakenteet, jotka sortavat tyttöjä.

Tytöille, jotka eivät ole yksin nostaa esiin vähemmistö- ja valtakulttuurien välisen kipukohdan, josta olen harvemmin huomannut puhuttavan, mutta joka minusta on erittäin oleellinen. Kyse on auktoriteetista. Kenellä sitä on ja kenellä ei.


"Poliisit kävivät koulussa usein. En pitänyt heidän auktoriteettiaan minkään arvoisena, koska ajattelin, että he eivät ole mitään verrattuna meidän äitiin. Meidän kotonamme oleva auktoriteetti oli niin iso, että joku poliisi ei herättänyt siihen verrattuna minkäänlaista kunnioitusta ja pelkoa."


En boldannut edellistä sitaattia turhista syistä.

*

Ahmedin teksti ruumillistaa, että kun on elänyt lapsuutensa tietynlaisessa kulttuurisessa ympäristössä on sen sääntöjä ja normeja aluksi vaikea kyseenalaistaa, koska niiden ulkopuolelle ei ole helppo nähdä ja koska tähän näkemiseen liittyy väkisinkin myös paljon kipua.

Ujuni Ahmedissa kapina herää yläasteella. 

Eräänä päivänä metrossa Ujuni riisuu huivinsa.

Eräänä päivänä, ja toisena ja kolmantena eräänä päivänä hän lähtee hatkoihin.

Eräänä päivänä hän ei opiskele lähihoitajaksi, kuten hänen opettajansa hänelle suosittelee, vaan ilmoittautuu vanhemmiltaankin salaa lukioon.

Eräänä päivänä hän löytää tanssin.


Joinakin päivinä kapinointi synnyttää musertavia yksinäisyyden ja pelon tunteita.


"Tuntui tosi yksinäiseltä. Vahvin tunne oli, että minut on kirottu. Tein asioita, joista minua oli varoitettu koko ikäni. Olin kasvanut ajatukseen, että tietyt teot, erityisesti meidän tyttöjen tekeminä, ovat niin pahoja, että niistä seuraa jotain suurta, peruuttamatonta pahaa. Olin mennyt rajojen ulkopuolelle, ja nyt pelkäsin olevani sen pahan keskellä."


Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin piirtää esiin todellisuuden, joka eroaa monin tavoin siitä todellisuudesta, jossa ns. kantasuomalaiset elävät. Että näinkin voi olla ja on. Että näin on vieläkin. Että tämä kaikki kuvattu on samanaikaisesti kaukana, mutta myös lähellä. Piilotettuna osana kulttuuria, jonka keskellä elän. Mieleeni tulee Mercedes Bentson teos Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään, joka Ahmedin teoksen tavoin tuo esiin sellaisia kerroksia todellisuudesta, jotka meistä useimmille ovat vieraita.

*

Juurettomuus. 

Kuulumattomuus. 

Kodittomuus. 

Osaksi suomalainen, osaksi somalialainen. 

Välissä eläminen. Hankautuminen. Identiteetin pirstoutuminen.

*

"Enemmistöyhteisöissä puhutaan työelämän tasa-arvosta. Monissa vähemmistöyhteisöissä kysymys on, onko naisella ylipäätään oikeus mennä töihin. Enemmistöyhteisössä puhutaan suostumuksen merkityksestä raiskauksena määrittelyssä. Monessa vähemmistöyhteisössä [...] raiskaus avioliitossa on niin arkipäiväistä, ettei siitä edes keskustella."

 

Osansa teoksessa saavat myös valkoiset feministit, sinä ja minä, jotka liian usein vaikenemme hankalista kysymyksistä. Ahmed nostaa esiin, miten samat kysymykset, joita valkoisten naisten kohdalla pidettäisiin ihmisoikeuskysymyksinä muuttuvat tummaihoisten naisten kohdalla maahanmuuttajakysymyksiksi ja /tai ne määritellään enemmistön taholta kotoutumisongelmiksi. Hän peräänkuuluttaa valkoisten feministien tukea. Meidän pitäisi puuttua ja osoittaa tukea myös silloin, kun vähemmistöön kuuluvia naisia sortavat heidän oman yhteisönsä miehet.

Ratkaisu somalinaisten kokemiin ongelmiin ei Ahmedin mukaan ole yhteisön hylkääminen, vaan sen rakenteiden muuttaminen. Ahmedin teos luo uskoa muutokseen. Se antaa lohtua somalitytöille, jotka taistelevat samojen ongelmien kanssa kuin Ahmed itse. Se on ystävän puhetta. Se on kädestä pitämistä ja rohkaisua. Se vakuuttaa, että sinä olet arvokas ja tärkeä sellaisena kuin olet.

Somalikulttuurissa sekä kunnialla että häpeällä on vahvempi ja määrittävämpi merkitys kuin esimerkiksi suomalaisessa valtavirtakulttuurissa. Ahmedin kirjan jälkeen en ymmärrä täysin (miten voisinkaan), millä tavoin nämä käsitteet määrittävät ja vaikuttavat somalityttöjen elämässä. Ymmärrän kuitenkin paremmin omaa ymmärtämättömyyttäni. Se on hyvä alku.


Elina Hirvonen & Ujuni Ahmed

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

WSOY (2022)

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Tove Ditlevsen: Aikuisuus


Alunperin tanskaksi vuonna 1971 julkaistu Aikuisuus (Gift, suom. Katriina Huttunen) on vakuuttava päätös Tove Ditlevsenin omaelämäkerralliselle trilogialle. Huomiota kannattaa kiinnittää teoksen tanskankieliseen nimeen, sillä tanskankielen sana gift on sekä naimisissa olemista tarkoittava adjektiivi, että myrkkyyn viittaava substantiivi. 

Sanan gift merkitys ei teoksessa rajoitu pelkästään siihen, että naimisissa oleminen on Tovelle kompleksista ja myrkyllistä, vaan sana viittaa myös Toven lääkeriippuvuuteen, jota Ditlevsen kuvaa inhorealistisen tarkasti ja itseään kohtaan mikäänlaista sääliä tai armoa tuntematta.

Aikuisuuden alussa Tove on parikymppinen ja naimisissa itseään 30 vuotta vanhemman Viggon kanssa, joka on ollut Tovelle avain kirjallisiin piireihin.  Eletään Saksan miehityksen aikaa. Kirjallinen elämä on vilkasta, juodaan korvikeviiniä ja perustetaan Nuorten taitelijoiden klubi. Uusia ihastuksia tulee Toven elämään ja niiden seurauksena eroja entisistä suhteista.

Kirjassa kuvataan Toven miessuhteita ja avioliittoja sekä miten pettymykset miesten suhteen seuraavat toisiaan. Kirjoittaminen on Tovelle kaikki kaikessa. Ainoa asia, joka saa hänet kokemaan todellista onnellisuutta, mutta kirjoittaminen on huonosti sovitettavissa yhteen perhe-elämän kanssa. Ongelmia aiheuttaa myös se, että  avioliitossa Ebben kanssa Tove on pitkälti perheen leiväntuoja, jota hänen miehensä on vaikea hyväksyä.

"Turvallisuus oli minulle sitä että olin naimisissa oleva nainen, kävin ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa [...]"

Avioliitto ja perinteinen naisrooli näyttäytyvät Tovelle turvapaikkana, mutta yhtä lailla ne kahlitsevat häntä ja asettavat rajoituksia, joiden kanssa hänen on vaikea elää ja kirjoittaa.


Aikuisuutta lukiessa on hyvä pitää mielessä sekä teoksen julkaisuajankohta että aikakausi, johon kuvatut tapahtumat sijoittuvat.  Ditlevsen kirjoittaa mm. epätoivoisista yrityksistään löytää lääkäri, joka suostuisi tekemään hänelle abortin.  Tässä elämänvaiheessa hänen avioliittonsa on juuri selvinnyt ensimmäisen lapsen aiheuttamasta kriisistä, johon vaikutti olennaisesti hänen synnytyksen jälkeinen pitkäaikainen seksuaalinen haluttomuutensa, jota hänen miehensä oli vaikea ymmärtää.

Ditlevsen ei kaunistele. Hän kirjoittaa rehellisesti ja suoraan, raivokkaasti ja traagisia elämäntapahtumia kuvatessaan sensaatiohakuisuutta välttäen. Ehkä kaikki meni niin kuin Ditlevsen asiat tässä muistelmateoksessaan tuo esiin. Tai sitten ei. Kuvatun perimmäinen totuudellisuus ei tämän teoksen kohdalla vaikuta olennaiselta.

Aikuisuudessa Tove elää miessuhteiden, kirjoittamisen ja huumaavien lääkkeiden muodostamassa kolmiossa. Hänen kertomansa omasta lääkeriippuvuudestaan ja narkomanian hallitsemasta ja sen ehdoilla eletystä elämästä kaikessa kuristavuudessaan ja karuudessaan tekee samanlaisen olon kuin mitä koin joidenkin Anna Kavanin novellien parissa teoksessa Julia and the Bazooka (1970).

Ditlevsenin teosta lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että miehet tuhosivat suuren osan Toven elämästä. Erityisesti hänen kolmannella aviomiehelllään Carlilla oli ratkaiseva vaikutus siihen, että Tove syöksyi syvälle huumaavien lääkkeiden maailmaan ja tuli niistä täysin riippuvaiseksi. Asiaa edesauttoi se, että Carl oli ammatiltaan lääkäri, joten hän saattoi kirjoittaa Tovelle reseptejä ja myöhemmin Tove itsekin alkoi väärentää niitä.

Carl oli epätasapainoinen ihminen ja kärsi vakavista mielenterveysongelmista. Ehkä hän alunperin todella halusi tarjota hoitoa Toven kokemiin kipuihin, mutta yhtä lailla teos tarjoaa tulkintaa, että Carl halusi tehdä Toven riippuvaiseksi lääkkeistä. ja sitä kautta itsestään.

Tovelle rakkaus ja huumaavat lääkkeet - kuten omalla tavallaan myös kirjoittaminen - ovat keinoja päästä irti arjesta ja tavallisesta. Ne tarjoavat unohdusta kaikelta siltä, joka tekee elämästä arkista ja harmaata, mutta samalla niiden hinta on pahimmassa tapauksessa viedä Tovelta hengen.


Tove Ditlevsen: Nuoruus

Gift (1971)

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantamo S&S (2022)