Reader, why did I marry him?

En osaa kuvitella suomalaista kirjallista baaria ilman Aino Kallasta, joten tämän kuun BAR Finland -postaus* on samalla myös klassikkohaastepostaus. Lisäksi, kun kyseessä on novellikokoelma, osallistun tällä postauksella myös Nipvet-blogin novellihaasteeseen . Kesä ja kärpäset. Tässä niitä tulee nitistettyä kerralla kolme. Luin edelliseen klassikkohaasteeseen Stendhalin romaanin Punainen ja musta , ja se oli sen verran kova tinki, että päätin armahtaa itseni valitsemalla tällä kertaa luettavakseni jotakin sujuvammin etenevää. Niin päädyin Aino Kallaksen novelleihin, jotka eivät kyllä - pakko tunnustaa - ole varsinaisesti klassikkoja. En kuitenkaan voinut valita Kallakselta esimerkiksi Sudenmorsianta, koska klassikkohaasteen sääntöihin kuuluu, että klassikon pitää olla kirja, jota haasteeseen osallistuja ei ole ennen lukenut. Lukemani kokoelma on painettu vuonna 1928 ja kellertävät pölyntuoksuiset sivut pitävät huolen siitä, että historian havina ei pääse lukiessa unohtumaan. K

Roxane Gay -putkeni päättää hänen uusin teoksensa Hunger . Putki alkoi Gayn teoksesta Bad Feminist ja jatkui fiktiivisellä teoksella Difficult women . Nämä kolme luettuani minusta tuntuu kuin tuntisin Roxane Gayn. Hänestä on tullut läheinen sillä tavalla, että hänen kaikkinainen rehellisyytensä suorastaan pelottaa, sillä viimeistään Hungerin jälkeen hän on antanut itsestään lukijalle niin isoja paloja, että häntä on ilkeämielisten mitä helpoin loukata. On pakko kysyä, onko se sen arvoista? Onko edes järkevää antaa itsensä niin alastomana lukijoiden käsiin kuin mitä Gay Hungerissa tekee? En tiedä, mutta olen kuitenkin itsekkäästi iloinen, että hän on niin tehnyt ja yhtä lailla kuin iloinen olen vaikuttunut, vihainen ja surullinen, sillä Hunger läväyttää kasvoille kaiken sen paskan, jota rankasti ylipainoinen ihminen joutuu kokemaan. Suhteeni lihavuuteen on vaikea ja neuroottinen ja Gayta lukiessani olen asiasta jatkuvasti piinallisen tietoinen ja usein myös häpeissäni. Minua kammot

Osamu Dazain (oikealta nimeltään  Shūji Tsushima,  1909-1948) No longer human on moderni japanilainen klassikko, joka on Japanissa toiseksi myydyin kirja kautta aikojen. Ensimmäistä sijaa pitää hallussaan Natsume Sosekin Kokoro, jonka luin reilu vuosi sitten ( klik ). Dazain romaani on ollut lukulistallani jo varsin pitkään, mutta tarvittiin hyllynlämmittäjähaaste, jotta sain sen vihdoin luetuksi.   No longer human on käännetty myös suomeksi nimellä Ei enää ihminen (Weilin+Göös), mutta koska olen tottunut lukemaan japanilaista kirjallisuutta pitkälti englanniksi (tästä syytän Murakamia ja sitä, että kun Murakami-huumani oli korkeimmillaan häntä oli käännetty suomeksi vasta vähän ja edelleenkään suomenkielistä käännöstä ei ole saatavilla lempi-Murakamistani, joka on The Wind-Up Bird Chronicle), ostin tämän Dazain romaanin englanninkielisenä. Tämä ei ehkä ollut järkevää, sillä kieli oli paikoin korostuneen koukeroista, minkä vuoksi aloin epäillä, oliko käännöksessä jotakin vikaa.

Let your indulgence set me free. Margaret Atwoodin Hag Seed on osa Virginia ja Leonald Woolfin vuonna 1917 perustaman Hogarth Press -kustantamon Shakespeare-projektia, jossa uudelleenkirjoitetaan Shakespearen näytelmiä. * Atwoodin teoksen pohjalla on Shakespearen näytelmä Myrsky (The Tempest). Romaanin lukemiseksi ei vaadita Myrskyn etukäteistuntemusta, mutta lukija voi halutessaan tutustua ennen lukemista kirjan lopusta löytyvään Myrskyn tiivistelmään. En ole lukenut Atwoodia vuosiin ja olen juuttunut ajatukseen, että Yli veden (Surfacing, 1972) on lähes tulkoon ylittämätön teos hänen tuotannossaan. Niinpä melkein jännitti pitkästä aikaa käydä käsiksi Atwoodin tekstiin ja pakko tunnustaa heti kättelyssä, että hänen kaikkinainen taituruutensa vakuutti heti teoksen alusta lähtien. Hag-Seed on teatterin taiteellisena johtajana toimivan Felixin tarina. Felixin, joka heti teoksen alussaa saa potkut ja jonka henkilökohtaista tragediakuormaa jo ennestään rasittaa sekä hänen vaimonsa

Niinkin voi käydä, että välttää jonkun kirjailijan teoksiin tutustumista, koska on etukäteen tunne, että täyttyy niistä kuin ilmapallo, joka pääsee lapselta karkuun. Mitä sitten tehdään, kun lennetään taivaalla ristiin rastiin pilviltä neuvoa kysymässä, eivätkä ne vastaa. Miten sieltä päästään takaisin paikkaan, jota kodiksi kutsutaan? Odotin Maaria Päivisen runokokoelmalta Sinun osasi eivät liiku: hyvällä tapaa huonotapaista retkottavan villiä energiaa - check hurjistuneita viettejä - check rakkautta, joka on jalkapohjaan painuva ruosteinen naula - check Kokoelma on jaettu viiteen osaan, joilla on paljon puhuvat nimet: 1) Neljäsosa minua on lähestynyt sinua, 2) Puolet sen sijaan kahdestaan, 3) Neljännes vartalosta repeytyy, 4) Sinun osasi eivät liiku ja 5) Osasi vetävät jokseenkin puoleena. Kokoelman lopussa Maaria Päivinen osoittaa kiitokset Sylvia Plathille, Wislawa Szymborskalle, Edith Södergranille ja Marguerite Durasille sekä kertoo, että haluaisi toisinaan syntyä Ai

Avaan omalta osaltani Naistenviikon tällä postauksella Roxanne Gayn tarinakokoelmasta Difficult Women. S e on   lukijaansa osuva nyrkki, jonka vuoksi varoituksen sana on paikallaan. Se tulee tässä: Difficult Women saattaa aiheuttaa lukijassaan niin henkistä kuin fyysistäkin pahoinvointia ja ahdistusta, sillä Gay ei taputtele lukijaa päähän, kun hän näyttää, miten moninaisilla tavoilla naiset ovat tässä maailmassa tapettia ja lihaa. Istun parvekkeella läppäri sylissä miettimässä tätä postausta ja keksin lukemattomia asioita, joita tekisin mieluummin kuin pohtisin, mitä sanoa Difficult Womenista . Yksinkertaisinta (ja samalla valheellisinta) olisi todeta, että Gay liioittelee. Että asiat eivät oikesti ole niin kuin hän kertoo. Että tosimaailmassa naisia ei kohdella niin huonosti kuin tässä kokoelmassa. Valitettavasti mikään evidenssi ei tue edellä mainittua ajatusta. Ihmisten väliset suhteet ovat tässä kokoelmassa usein täynnä väkivaltaista alistamista, itsehalveksuntaa sekä ruumi

Ruususuolaa? Onkos se sitä ainetta, jota muinoin annettiin pyörtyileville naisihmisille? Eli jos minä nyt kävisin tähän retkottamaan, niin runoilija saisi minut virkoamaan? Uskallanko ottaa riskin? Tottakai, kuka sitä nyt haluaisi kuulua pelkurien huoneeseen ja sukuun. Asetun siis selälleni keskelle lattiaa niin, että kaikkiin seiniin on matkaa kolme metriä. Pitelen runoilijan teosta käsissäni ja luen. Katsotaan miten käy. Maailma on vakava paikka ja mitä enemmän uutisia seuraa, sitä ahdistavammalta tuntuu. Tämän vuoksi oli erityisen ihanaa heittäytyä Jarkko Jokisen luomaan naivistiseen maailmaan hänen kokoelmassaan Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa . Kokoelman nimestä seuraa kaksi kysymystä. 1) Olisivatko nämä runot erilaisia, jos Jokisen aivoihin olisi piikitetty ruususuolaa? 2) Onko Jarkko Jokinen runouden Alice Kaira? Vastauksista en ole kiinnostunut, mutta näitä kysymyksiä pyörittelin mielessäni Jokisen runoja lukiessani. Jarkko Jokinen on runoileva ratikk

Don DeLillo on soft spottini, mitäpä tuota kieltämään. Blogissani hän onkin yksi ahkerimmin nähdyistä kirjailijoista, sillä tämä Putoavaa miestä käsittelevä bloggaus on jo kuudes hänen tuotantoaan käsittelevä kirjoitus.* Olen ihastunut DeLillon armottomaan tapaan kuvata maailmamme menoa ja sen ilmiöitä sekä hänen esittämiinsä, usein eksistentiaalispainotteisiin kysymyksiin, joita nykyisin kuuluu olla ajattelematta. Ilokseni panin myös merkille, että Tammen Keltainen kirjasto vahvistuu lokakuussa uudella DeLillon teoksella, kun hänen romaaninsa Zero K ilmestyy suomeksi nimellä Nolla Kelviniä . Kun tietää, että Don DeLillon Putoava mies (Falling Man, 2007) käsittelee 11/9 -terroristihyökkäystä, jossa Al-Gaeda terroristit lensivät kaapatuilla matkustajalentokoneilla päin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja saattaisi helposti ajatella, että putoava mies viittaa mieheen, joka hyppäsi alas ko. torneista. Näin ei kuitenkaan ole. Ilmaisu putoava mies viittaa putoamisesityk

Tämä  kirja nyt vaan on - lajissaan suorastaan täydellinen. Kuin seitinohuet ranskalaiset stay upit, joista tietää, että ennen kuin juhlat ovat ohi, niihin on tullut reikä. Tai kuin kauniisti hopeoitu vati täynnä mitä ihastuttavimpia raikkaita hedelmiä, jotka lähes peittävät alleen kiilusilmäisen madon. Tai kuin se hetki, jolloin ei saa mielestään ajatusta, että kaikella kohoamisella on rajansa. Olivier Bourdeaut (s. 1980) on ranskalainen kirjailija ja Tule takaisin, Mr. Bojangles (En attendant Bojangles, 2016) on hänen esikoisromaaninsa. Se on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, enkä ihmettele yhtään, että niin on käynyt, sillä 'Bojanglesissa' on jotakin täysin vastustamatonta. Se on sulavaliikkeinen viettelijä, joka ei kysy lupaa, vaan vie mennessään. Ah, juuri näille käsivarsille minä halusinkin. Tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen luonnollisesti Nina Simonen kappaletta Mr. Bojangles, jota tässä romaanissa soitetaan usein ja jonka tahtiin elämää

Aluksi tämä kokoelma tuntui siltä kuin olisin ollut salaa juomassa rikkaiden snapseja. Niitä kaikkien sääntöjen (ei-taiteen) mukaan helan går -huurrutettuja. Och den som inte helan tar han heller inte halvan får sjung hopp faderallanlej Koin olevani väärässä seurassa ja piinallisen taskulämpimän ystävä.  Sanoisin kansanystävä, mutta nykyisin niin ei voi tehdä, koska siitä syntyy poliittisesti väärä mielikuva. Laadukas runous, luulisin ja olisin tunnistavinani, on juuri tällaista kuin Inkalan Nähty elämä ja tästä päädyn mielenkiintoiseen tilanteeseen. Proosan kohdalla olen pitkälti elitistisen ja kokeellisen kirjallisuuden ystävä. Juoni- ja tarinavetoiset teokset eivät usein riitä täyttämään sitä, mitä kirjallisuudelta haen. Runojen kohdalla on kuitenkin toisin, sillä runoista minä etsin kohtaa, jossa voin nähdä itseni. Runoista minä haen tunteita ja paikkaa peilin edestä. Inkalan runoihin kaiversin itseäni hitaasti. Tunsin olevani auttamattoman deedeeärräläinen ja Länsi-Berli

Mattias Edvardssonin romaani Melkein tosi tarina myytiin minullle takakannen sanoilla: "Olen kateellinen kaikille, jotka saavat lukea tämän kirjan ensimmäistä kertaa." Tämän lainauksen sanoista vastaa Vargnatts bokhylla, jonka google-haku paljastaa olevan kirjablogi. Tässä kirjablogit ovatkin mainioita lähteitä. Melkein bloggauksesta kuin boggauksesta löytyy lause, joka voidaan irrottaa tekstiyhteydestään ja asettaa edustamaan totuutta kirjan laadusta. Helppoa ja ilmaista. Joka tapauksessa kyseinen lause sai minut odottamaan Ryan Gattisin Vihan katujen kaltaista superintensiivistä romaania ja niinpä otin Edvardssonin romaanin mukaan lähtiessäni juhannuksen viettoon. Ajattelin, että se sopisi oikein hyvin luettavaksi bussimatkoilla ja tässä suhteessa olinkin oikeassa. Menomatkalla luin romaanista puolet ja paluumatkalla loput ja matka taittui nopsaan Melkein toden tarinan parissa. Tästä huolimatta lukukokemus jäi kauaksi edellä mainitun Gattisin romaanin tarjoamasta sähk

Tämä postaus on oma panokseni ns. Kohti runokävelyä -sarjaa. Tämän sarjan ensimmäisen postauksen kirjoitti Tuija ( klik ), eilen postauksensa julkaisi hdcanis ( klik ) ja huomenna vuorossa on Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie ( klik ) ja keskiviikon kirjoitusvuorosta vastaa Riitta/Kirjavieköön ( klik ) Näin laskeudumme varovaisin askelin kohti torstain h-hetkeä, jolloin suoritamme maailman ja universumin ensimmäisen kirjabloggareiden järjestämän runokävelyn, johon toivotamme tervetulleiksi ihan kaikki. * * * * * * * Kun kuulin Olet täyttänyt ruumiini tulella -kokoelmasta ensimmäisen kerran, laitoin sen heti samoin tein kirjastovaraukseen. Niin tehdessäni kyynistä mieltäni kaihersi epäilys, että erotiikan nostaminen kokoelman punaiseksi langaksi on itsetarkoituksellinen huomionkiinnittämiskeino - ajatus, joka tosin onneksi osittain unohtui kuin paahdoin tätä kokoelmaa läpi. En kyllä voi suositella näin nopeaa lukutapaa, sillä "kahlaustekniikan" tuloksena oli

Käyn toisinaan lounastauolla Rikhardinkadun kirjastossa, koska kesken hektisen työpäivän on nautinnollista piipahtaa ihan erilaisessa ympäristössä imemässä kirjavoimaa. Pari viikkoa sitten löysin tällaisella "imukäynnilläni" prideviikkoteemaisen kirja-asettelun, josta poimin mukaani tämän Alison Bechdelin sarjakuvakirjan Lepakkoelämää II (Dykes to watch out for). Jos tarjolla olisi ollut Lepakkoelämää I, olisin lainannut sen, mutta en usko että suurta haittaa oli siitä, että aloitin tähän mainioon lesbokaartiin tutustumisen tästä kakkososasta. Suomeksi on julkaistu myös osat Lepakkoelämää III ja IV. Amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Alice Bechdel (s. 1960) on monelle tuttu ns. Bechdelin testistä, jota on käytetty paitsi elokuvien myös videopelien ja sarjakuvien luokitteluun. Testi pohjautuu yhteen Lepakkoelämään strippiin, joka ei valitettavasti löydy tästä lukemastani kokoelmasta, joten kopioin wikipediasta alla olevan kuvan. Dykes to Watch Out For by Alison Bechd