Reader, why did I marry him?

Amalia, Amalia! on kertomus miehestä, Erikistä, joka päätyy Amalioiden seuraan ja jonka vaimo Magda on kirjassa läsnä kursiivilla tekstin välissä. Harmittaako minua vaimon nitistäminen? Toisinaan kyllä. Erik A. Hyvärinen (mainitsin nyt hänet koko nimeltä, koska Erik vaikuttaa olevan tyyppiä, jolle on tärkeää, että myös tuo A. mainitaan) valokuvaa Terijoelta siirrettyjä huviloita. Se on hänen työtään, ei kovin iso projekti, mutta projekti kuitenkin.  Viimeisimmässä huvilassa, jota Erik kuvaa, asuu kolme Amaliaa. Amalia, vanha-Amalia ja iki-Amalia. Heidät on äskeisessä lauseessa kirjoitettu nuorimmasta vanhimpaan. Amaliat eivät lopu iki-Amaliaan, vaan he jatkuvat pitkälle historian hämäriin aikajanoihin, mutta nämä mainitut kolme ovat ne, joista kirja kertoo ja jotka Erik tapaa. Åkerbladin romaanissa kiinnostavinta ovat siinä olevat hämärän alueet, mystisen läsnäolo. Amaliat eivät ole tavallisimmasta päästä ja varsinkin näyttelijänäkin tunnettu, kameran katsetta rakastava iki-Amalia ...

Täältä tullaan elämä! Eino Tainan romaani Piilopaikat tuo väkisinkin mieleeni Tapio Suomisen ohjaaman elokuvan vuodelta 1980. On kyse teinien, erityiseti teinipoikien, elämästä. Jutuista, joista tiedän varsin vähän, mutta joiden osaksi sukellan romaanin ensisivuista alkaen. Huomattavaa onkin, että en lue Tainan kirjaa kuin tarkkailija, vaan tuntuu kuin pörräisin kärpäsenä teinien ympärillä. Taina ihastutti esikoisromaanillaan Se laajenee (Avain 2024), joka on ystävyys- ja sukupolviromaani nuoruuden kautta kuvattuna. Ystävyydellä on keskeinen rooli myös Tainan uutukaisessa. Päähenkilöksi positioituu Iikka ja kautta romaanin värähteelee lanka, jonka kierteistä avautuu Iikan salainen, muilta piilotettava ihastus kaveriaan Hamzaa kohtaan. "Halusin olla vain mieli ja aistit. Painoton, muodoton, luuton, nesteetön. Nännitön. Halusin olla Hamzan kanssa kaksi aineetonta sielua ..." Romaanin ensimmäisessä osassa ollaan yläasteen 7. luokalla leirikoulussa. Painia ja pränkkiä. Porukass...

VOI EI! Ja KÄÄK KÄÄK KÄÄK! Olin kirjoittanut Versaillesista suht pitkästi läppärini muistiinpanoihin, mutta kyseinen muistiinpano on mystisesti hävinnyt. Luultavasti olen vahingossa kirjoittanut sen päälle muistiinpanon jostakin muusta kirjasta.  Asialle ei nyt enää voi mitään, enkä pysty toistamaan, mitä aiemmin olin kirjoittanut.  Vaan katsokaahan taivaalle, siellä on pilven kultainen hopeareuna. Siellä näyn minäkin ja kuten huomaat olen kontallani ja sehän sopii tähän tekstiin kuin korkea peruukki Marie Antoinetten päähän. Silja Kejosen Versaillesia lukiessa alkaa tehdä mieli - aika paljon - tehdä kaikenlaista vähän kummallista. Esim. kontata, joka tämän kokoelman kontekstissa on ihan normimeininkiä, vaikka ei olisikaan vasta kävelemisen taidosta haaveileva vauva. Kun nyt muistelen lukemistani konttaamalla taaksepäin löydän paljon kapinaa. Sellaistakin, jota en heti lukemisen jälkeen ollut pannut merkille.  ”Tulee kylmä, kuuma, makea, suolainen painan kämmenen huulien...

Joskus kirjaan sujahtaa sisään kerrassaan mutkattomasti, koska heti alussa on sanottu jotain, joka tulee harvinaisen lähelle. Hankauksen kohdalla se on muutto. Via ja Joel sekä heidän 4-vuotias tyttärensä Ruu ovat juuri muuttaneet ja koska omasta muutostani on vasta parisen kuukautta luen heidän muuttotuntemuksiaan oman muuttoni kautta. Vialle muutto on kivulias. Hän on rakastanut Punavuorta, jossa he ovat asuneet ja lähiöön muutto tuntuu ahdistavalta. Via kaipaa keskikaupungin vilinää ja ihmisä, tunnetta siitä, että lähellä on mahdollisuuksia, vaikka niihin ei tarttuisikaan. Tunnistan tunteen, mutta enemmänkin niin, että uudessa asuinpaikassani mahdollisuuksi on hurjan paljon enemmän kuin siellä, missä ennen asuin. Vian mies on lääkäri, joka keskittyy valmistautumaan triathlonille. Via taas on palannut äitiyslomalta tietotyöläisen töihin, mutta ei saa otetta työelämästä. Hanka. Ei tunnu oikealta. Deadlinet häälyvät pään yllä kuin eksyneet droonit. Ja ikuinen kiire. Kiire hakemaan las...

Hovissa on paljon kipua. Sen sahalaitareunat tarttuvat kiinni jo Rantakarin runokokoelman kannesta. Miksi kipu on punaista? Johtuuko se siitä, että verikin on? Näkeekö joku kivun jonkun muun värisenä? Jos veri olisi sinistä, olisi kipukin sinistä. Niinkö? Kirjassa on kivun hovi herttuoineen ja ruhtinattarineen, kivun barokkinen sivumaku kuin raudanmaku kielellä. Kivulla ei ole asteikkoa. Ei kohtaa, jonka jälkeen se ei enää voisi muuttua tuskallisemmaksi. Tulee aina uusi huone, jossa kipu jo malttamattomana odottaa. ”ikkuna leijuu sivuun ja paljastaa uuden näkymän, aiemmin tuntemattoman huoneen” Kipu on yksityistä, toisen kivusta ei voi tietää. Kipu eristää ja kapseloi. Kivun vallassa olevalle kivun ulkopuolisuutta ei ole. Kivusta tulee koko maailma, läpäisemättömät seinät, suljetut ovet. * Hovi pohjautuu Rantakarin kivun kanssa elämisen kokemuksiin. Kipu on vienyt häneltä välillä myös sanat, eikä kipua ole lääkitty kaikilla mahdollisilla keinoilla. Vaikka kivulla itsellään ei ole suk...

"Helvetti voi olla sisäinen rangaistuslaitos."  "Ihmisissä maailma muovautuu itsekseen." "Toisinaan saa lukea kirjaa, joka tuntuu kuin itselle suunnitellulta", kirjoittaa Arttu Seppänen Helsingin Sanomissa Lázlo Krasznahorkain Seiobo tuolla alhaalla  (Siltala 2026, suom. Minnamari Sinisalo) romaanin kritiikissään.  Voin sanoa samaa Satu Taskisen uusimmasta romaanista Rakastan vierasta ( Teos ) . Oikeastaan voin sanoa samoin Taskisen romaaneista ylipäätään ja varsinkin hänen viimeisimmistään. Aiheidensa puolesta Rakastan vierasta ei ole kovinkaan omaperäinen. Toisaalta on kyse päähenkilö Jaanan lapsuustraumoista ja toisaalta hänen parisuhde-erostaan, joka on syössyt Jaanan tummiin ja masennuksen täyttämiin pyörteisiin. Niin ei se aihe, vaan se toteutus. Ja se on tämän romaanin kohdalla mestariluokkaa. Jaana käy terapiassa ja yrittää poistaa ex-rakastettunsa Tilkkasen itsestään. Se vaan ei käy kovin helposti, sillä Tilkkanen on paikantunut Jaanan koko elimis...

Siitä asti kun luin Laura Finskan esikoisromaanin Muut esille tulevat asiat olen odottanut, että häneltä tulisi uusi kirja. Finskan vimmainen, röyhkeästi romaanin tyyppikonventiot haastava teos on saanut hänen uutukaisestaan arvoisensa seuraajan. Ja enemmänkin. Haittaako jos hengitän kertoo kirjailija Hatšepsutista (jatkossa Hapsu vaan), joka niin kovasti haluaisi tulla raskaaksi. Kutkuttava ristiriita syntyy siitä, että Hapsu ei vaikuta varsinaisesti äitityypiltä. Miehiä on matkan varrella tarttunut mukaan useita ja yhtä usein heitä on poistunut Hapsun elämästä, mutta romaanin nykyhetkessä Hapsu elää vakaassa parisuhteessa. Vakaa tosin on ilmaisu, joka ei varsinaisesti sovi yhteen "vulkaanisen tunneilmaisun" omaavan Hapsun kanssa. Se nyt kuitenkin on sana, jota tavataan käyttää parisuhteesta, joka on kestänyt jo pitempään ja jossa ei ole sinne tänne riuhtomisen merkkejä. Hapsu on saavuttanut kirjailijana paljon. Hänen romaanistaan ollaan tekemässä niin tv-sarjaa kuin elok...

Veera Ikonen kuvaa dystooppisessa ilmastoromaanissaan  Rakkaudella, meistä romahduksen jälkeistä aikaa ja koska luin juuri Anu Kaajan hienon Siluetinleikkaajan , jossa romahdus niin ikään on keskeisessä roolissa nämä kaksi romaania kättelevät toisiaan. Hillitysti. Hipaisten. Saman epätoivon kaivon vesien luodessa niin  äänimaailmaa kuin kirkkaita heijastuksia. Yhteiskuntajärjestys on luhistunut, ihmisiä kontrolloidaan yhä tiukemmin. Yhteisiin sopimuksiin sitoutumisen sijaan ihmiset ovat keskittyneet puolustamaan omia etujaan. Osa on paennut maalle, mutta heidänkin toimiaan seurataan niin applikaation kuin myös dronejen avulla. Eletään olosuhteissa, jotka hyvinkin saattavat kuvastaa tulevaisuuttamme.  Romaanin päähenkilö Alisa kirjoittaa kirjeessään Joelille: "Aseman baarin tv-ruudulla vyöryi puhuvien päiden ja yhä uusien kriisien kuvasto. Se enteili sotaa, lisää lapsia tappavia vanhoja miehiä, jotka haluavat elää ikuisesti, lisää vapautta lupaavia laitteita, joilta ei pa...

Alana S. Porteron esikoisromaani Paha tapa (La mala costumbre 2023, suom. Sari Selander) on noussut kansainvälisestikin tunnetuksi Tapaukseksi ja tällä kertaa ei ole kyse mistään turhanapäiväisestä ilmiöstä. Kyseessä on nuoren transnaisen 1980- ja 1990-lukujen Madrididin työläiskaupunginosaan San Basiliin sijoittuva kasvukertomus. Teoksen takakannessa Pedro Almodovar esittää pyynnön lukea Paha tapa. Ja kyllä. Paha tapa ja Almodovarin elokuvat Intohimojen labyrintti (1§982), Intohimon laki (1987) ja Kaikki äidistäni (1999) jakavat yhteistä maailmaa, jossa transteemaisuus ja identiteetin etsintä ovat keskeisiä. Lukiessani Pahaa tapaa edellä mainittujen elokuvien kuvasto tunkeutuu osaksi luentaani. Almodovarin kuvaamien transnaisten korkeat korot kopsahtelevat Porteron sanojen välissä. Pahan tavan nimettömäksi jäävä transnainen elää lapsuutensa köyhyyden ja tiukkojen moraalisääntöjen ympäröimänä. Hänen maailmansa on pitkään sementtiä joka suuntaan. Pieniä halkeamia syntyy, kun hän tutustu...

Ben Lerner (s. 1979) on arvostettu amerikkalainen nykykirjailija, joka kuitenkaan ei Suomessa ole toistaiseksi aiheuttanut suurempaa liekehdintää lukevan yleisön kohdalla, vaikka syytä olisi.  Ehkä tilanne muuttuu hänen uutuutensa Puhtaaksikirjoituksen (Siltala, suom. Markku Päkkilä) myötä. Kiinnostuin Lerneristä jo ennen kuin häntä oli suomennettu, joten olen lukenut häneltä aiemmin englanniksi romaanin Leaving the Atocha Sation (Lähtö Atochan asemalta, Siltala, suom. Artturi Siltala) ja suomeksi Topekan koulun (The Topeka School, Siltala, suom. Markku Päkkilä). Nämä kaksi riittivät vakuuttamaan minut siitä, että Lerneriin voidaan lyödä kirjallisen laadun leima. Ja Puhtaaksikirjoitus - se tekee leiman musteesta muutaman asteen pysyvämpää. Puhtaaksikirjoitus on pieni kirja, pikemmin pienoisromaani kuin varsinainen täyspitkä teos. Tästä huolimatta Lerner onnistuu tuomaan kirjaansa suuria kysymyksiä ilman että tungosta olisi kuin markkinatorilla. Puhtaaksikirjoitus jakautuu kolmee...

En ole lukenut yhtäkään kritiikkiä Harry Salmenniemen romaanista Valohammas (Siltala, 2025). Arvelen kuitenkin, että kirjaa on kehuttu, kuten Salmenniemen kirjojen kohdalla tapana on. Eikä siinä tietenkään ole mitään ongelmaa, vaikka toki se herättää epäilyksiä siitä, että Salmenniemen kirjoja ei kehuta pelkästään niiden ansioiden - vaan yhtä lailla niiden kirjoittajan - vuoksi. Että Salmenniemellä on sellainen asema, että hänen teoksensa saavat ylistysnäppäimet laulamaan. Vähän niin kuin automaattisesti. Mutta. Salmenniemi on loistava novellien kirjoittaja, mutta hänen autofiktiivinen romaanisarjansa, johon Valohammaskin kuuluu, ei ole kirjallisuutena yhtä vahvaa. Vai onko sittenkin? (Ja sitten on vielä ne runot, mutta ei nyt mennä niihin). Valohampaassa Salmenniemi kuvaa omaa perhe-elämäänsä. Fiktiivinen puoli vaikuttaa hyvin ohuelta, mutta on mahdollista, että kyseessä on tarkoin harkittu hämäysmielessä luotu tehokeino. Oli miten oli, teos sisältää runsaasti dialogia, jonka on help...

Tämä ei ole analyysi eikä kritiikki Punaisesta aistikirjasta, vaan sensuroimaton purskahdus heti sen jälkeen, kun olin Laakson romaanin lukenut. * Miten kirjoittaa Punaisesta aistikirjasta, kun olen höyrytilassa?  Kun adjektiivini rakastumisen huumassaan valuvat asteikkojen yli. Miten ne pyörtyilevät ja nousevat taas uusin hekumatiloihin. Lälläslää ne huutavat ennen kuin nautinto vie niiltä puhekyvyn. Miksi Laura Laaksolle ei ole myönnetty kirjallisuuspalkintoja? Olen tuhatvarma, että jos Punaisen aistikirjan kannessa tekijän nimi olisi Monika Fagerholm lukijat huohottaisivat toisensa kumoon tätä kirjaa ylistäessään. Koska on niin. Koska tässä maailmassa on niin, että toiset huomataan ja toiset jätetään seisomaan pylväskäytävien varjoon. Eikä siinä ole mitään kohtuullisista, eikä siinä ole kyse siitä, siinä ei ole varsinkaan aina ollenkaan kyse siitä, miten hyviä teoksia kirjailija kirjoittaa.  Joskus ihan päinvastoin. Tätä kirjoittaessani kaikenlaisia sanoja ja lauseita tulee...

Iida Aikio on (lainaan romaanin takakantta) vuonna 2001 syntynyt Tenojokivarrella ja internetissä varttunut saamelainen esikoiskirjailija.  Muoviauringon alussa on auto. Autossa matkaa kohti pohjoista tekevät sisko nimeltä Kaisla ja hänen veljensä. Kaisla on lähtenyt Saamenmaalta etelään opiskelemaan, mutta palaa nyt kotiseudulleen, kun hänen isoäitinsä on joutunut hoitokotiin. Samalla käynnistyy intensiivinen oman identiteetin tarkastelu ja rakentaminen suhteessa saamelaisuuteen ja osana saamelaisuutta. Ajallisesti kyse on yhdesä viikosta Kaislan elämässä. Kerronnan välissä kulkevat Paula-nimisen tytön päiväkirjamerkinnät, jotka alkavat vuodesta 1979, jolloin Paula on 11-vuotias. Paulan tapa kirjoittaa päiväkirjaa, erityisesti tekstin sävy, jolla hän kokemuksiaan ja elämäänsä kuvaa, muistuttaa niin suuresti omia päiväkirjamerkintöjäni ajalta, jolloin olin Paulan ikäinen, että vaikutelma on varsin hämmentävä.   "Revin tästä välistä sivuja pois, kun juttuni kävivät niin la...

”Tämä tarina on pitkä, ystävät hyvät […] se edeltää minua, se edeltää teitä […] se on tarina, joka syntyy vanhasta väsymyksestä ja liian asenteellisista kysymyksistä.” Näin toteaa Puhtaan kertoja, kotiapulainen Estela García, jonka äitikin oli kotiapulainen ja jos Estela saisi tyttären, tulisi tästäkin kotiapulainen. Niin kotiapulaisuusgeeni toimii. Vie tulevaisuuden sukupolvelta toisensa jälkeen niin että tulevaisuus supistuu pelkäksi ravintolan nimeksi. Ravintolan, jota Estelan äiti siivoaa. Estela on lukittujen ovien takana, putkassa tai jonkinlaisessa vankilassa ja hän kertoo tarinaansa ehkä kuulustelijalle, ehkä poliisille ja joka tapauksessa lukijalle. ”Puolustakaa te sanoja. Te jotka siellä yliviivaatte kappaleita, te jotka piiloudutte peilin taakse.” Heti romaanin alussa käy ilmi, että Estelan palkanneen perheen tytär, Julia, kuolee. Teoksen jännite pingottuu sen ympärille, mikä Julian kuolemaan johti ja miten hän kuoli. Puhdas on luokkatietoinen romaani. Estelan päivät täytty...

Miten sulle putoaa biofiktio? Mulle biofiktio on hankala laji. Joskus tuntuu siltä, että kun kirjailija ei löydä aihetta, hän ottaa lähtökohdaksi jonkun todellisen ihmisen, josta kirjoittaa osin faktoihin perustumalla, osin fiktiolla höystämällä. Mikä on biofiktion tarkoitus? Onko sillä tarkoitusta? Vaikeasta biofiktiosuhteestani huolimatta Suvi Ratisen Pakolainen on mielestäni kelvokas lajinsa edustaja. Ratinen keskittyy kuvaamaan Aino Kallaksen elämän myöhempiä vaiheita vuoden 1944 syksystä etäänpäin. Vuosia, jotka tämä vietti pakolaisena Ruotsissa Neuvostoliiton miehitettyä Viron. Romaanin kiinnostavin asia on katse, jolla Kallas Ruotsista käsin tarkastelee Suomen toimia virolaisten pakolaisten suhteen ja Suomen yhteiskuntapolitiikkaa laajemminkin mukaanlukien kansalaisuuden myöntämiseen liittyvät kysymykset. Kallaksen elämästä ei puuttunut suuria käänteitä, tragedia ja intohimoa. Suurlähettiläänä toimineen Oskar Kallaksen mukana hän pääsi näkemään ja maistamaan Lontoon seurapiiirie...

Olen usein törmännyt ilmaisuun ”ei ollut ihan mun juttu”. Tämä on kohtelias tapa sanoa, että ei pitänyt kirjasta, joka taas usein - ei välttämättä aina - tarkoittaa, että kyseisen lukijan mielestä kirja oli huono, mutta hän ei halua ilmaista asiaa suoraan. Vähemmän puhutaan siitä, että kirja oli niin nerokas, että lukija ei yltänyt sen tasolle. Vika kun ei välttämättä ole kirjassa vaan lukijassa. Muistatte varmaan sen Rachel Cuskin jutun siitä, miten häntä huvittaa, kun joku antaa Dantelle yhden tähden. En voi väittää, että Kyborgikesä olisi mun juttu, mutta siitä huolimatta väitän vahvasti, että se on varsin hieno teos.  Siltala kuvaa transitioprosessia pelimaailman ja sen käsitteiden kautta. En tiedä pelimaailmoista oikein mitään, joten minulla jää paljon ymmärtämättä. Se ei edelleenkään tarkoita, että Kyborgikesä olisi huono, vaan "vika" on minussa. Ja vaikka en ymmärrä ollenkaan kaikkea, ymmärrän pelimaailmojen tärkeyden Kyborgikesän puhujalle. Ymmärrän ne paikkoina, jois...

Michelle de Kretserin kirjallisia muotoja koetteleva romaani alkaa fiktiona, jonka kirjoittamisen tekijä keskeyttää sivulla 22. ”At that point, the novel I was writing stalled.” Alun tarina ei ole tarina, jonka kirjoittamisen de Kretser kokee tarpeelliseksi. Romaani romaanimaisena, romaanin tyypillisine piirteineen, ei ole hänelle enää houkuttava muoto. ”I was discovering that I no longer wanted to write novels that read like novels. Instead of shapeliness and disguise, I wanted a form that allowed for formlessness and mess. It occurred to me that one way to find that form might be to tell the truth.” Totuutta kertoja tutkii Virginia Woolfin tuotannon tarkastelun suojissa. Mentaalisina apujoukkoina hänellä on mm. Derrida, Irigaray, Kristeva, Cixous, Foucault, Lacan, Nietzsche, Deleuze ja Guattari. Kerronta heiluu kirjallisuuden teorian ja käytäntöjen välillä. De Kretser kirjoittaa Woolfin Vuosista, jossa essee ja fiktio vuorottelevat ja sekoittuvat. Kertojan sanoin Vuodet liikkuu [b]...

On harvinaista herkkua, että klassikkoteoksesta saadaan uusi suomennos. Tämä kunnia on nyt osunut Virginia Woolfin Rouva Dallowayn kohdalle, jonka Kaijamari Sivill on ansiokkaasti suomentanut. En ole aiemmin lukenut tämän Woolfin romaanin suomennosta, vaan lukenut sen ainoastaan alkuperäiskielellä, joten en osaa tarkemmin kommentoida, miten uusi suomennos eroaa vanhasta. Lopputulos joka tapauksessa on sujuvaa tekstiä ja herättää rouva Dallowayn ja hänen läheisensä ja tuttavansa eloon. Kun kyseessä  on niin ikoninen ja analysoitu teos kuin Rouva Dalloway herättää siitä kirjoittaminen rimakauhua. Mitä sellaista voisin tästä kirjasta sanoa, mitä jo ei ole sanottu? Tuskinpa mitään. Muutama huomio kuitenkin. On tarkoituksellisen ironista, että vaikka romaani kantaa Rouva Dallowayn nimeä, hän itse ei pääse teoksessa kovinkaan paljon ääneen siitä huolimatta, että hän on keskeishenkilö, jonka järjestämien kutsujen ympärille teos rakentuu.  Clarissa Dalloway romaanin henkilönä vertautu...

”Mä sit tykkään Tanelin kirjoista ihan kauheesti”, sanoin ystävälleni.  ”En osaa kirjoittaa niistä. Riittääkö, että sanon vaan että tykkään?” Nyt sanoin. Eikä tykkääminen ole mikään vaan.  Minusta tuntuu, että kieltä, jolla voisin ilmaista, mitä tunnen Taneli Viljasen kirjoja - kuten nyt tätä Glitternestettä - lukiessani ei vielä ole. Tai jos onkin, se kieli ei ole minun saavutettavissani.  Tilanne on samankaltainen kuin yrittäisi kertoa, miksi rakastaa jotain ihmistä. Voi nimetä erinäisiä tekijöitä, mutta rehellisin vastaus on, että rakastaa siksi, kun vaan rakastaa. Kun ei mitenkään kerta kaikkiaan voi olla rakastamatta. Kun ei mitenkään kerta kaikkiaan voi olla tykkäämättä käämättä mättä tät tät tää. Glitterneste on moneen suuntaan valtava ja valtava pitää tässä yhteydessä ymmärtää sen jokasuuntaisessa merkityksessä. Se herättää suunnattomasti suunnattomia (!) tunteita, ajatuksia, liikahduksia, värähdyksiä, liikeratoja, valumisia, haluamisia, laajenemisia ehkä saat täs...

Sarah Mangusoa minun on pitänyt lukea jo pitkään ja joku hänen kirjansa on lainassa ollutkin, mutta aikapulan vuoksi olen joutunut palauttamaan sen kirjastoon lukemattomana.  Nyt vihdoin luin ensimmäisen Mangusoni. Liars on avioliittoromaani, jossa liiton lopun uhka palaa pitkään hiljaisella liekillä kuin tuntikausia keitettävä tomaattikastike. Loputtomiin ei voi keittää, sillä jossain vaiheessa kattila palaa pohjaan. Niin käy myös romaanin päähenkilöiden Janen ja Johnin avioliitolle. John on miesvauva, joka käyttäytyy kuin hänen olisi ikuisesti voima, valta ja kunnia. Janen ja Johnin mentyä naimisiin John jatkaa elämäänsä kuin olisi edelleen sinkku.  Syntyy lapsi. Johnin tavat eivät muutu. Hän perustaa firmoja, joiden mukana perheen on muutettava Amerikan laidalta toiselle useaan kertaan. Koska Johnin tärkeä työ. Koska Johnin urakehitys. Koska Johnin business-ideat, jotka sivumennen sanoen kerta toisensa jälkeen epäonnistuvat. Jane on kirjailija. Hän pitää huolen niin ko...