Siirry pääsisältöön

PRIDEN jälkimainingeissa - Violette Leduc: Therese ja Isabelle

Jos väitän, että Therese ja Isabelle on lesboin 1960-luvulla julkaistu kirja olen mitä todennäköisimmin tullut kertoneeksi totuuden.  Violette Leducin pienoisromaanin juonen voikin melko huoletta tiivistää toteamalla, että kyseessä on kahden toisiaan aina ja kaikkialla haluavan nuoren naisen tarina, jossa rakkauden fyysinen puoli saa usein myös täyttymyksensä. Toki Leduc käyttää hurmaavia peiteilmaisuja, mutta niiden todellisesta merkityksestä ei ole minkäänlaista epäselvyyttä.

Violette Leduc (1907-1972) oli ranskalainen kirjailija, joka pitkälti Simone de Beauvoirin rohkaisujen ansiosta uskaltautui julkaisemaan tekstejään. Leducin ja De Beauvoirin välistä ystävyyssuhdetta on kuvattu Martin Provostin ohjaamassa elokuvaasa Violette (2003), joka kertoo Leducin elämästä. Myös Theresen ja Isabellen pohjalta on tehty elokuva.

Lukemani suomenkielinen painos sisältää Theresen ja Isabellen (Thérèse et Isabelle, 1966) lisäksi toisen pienoisromaanin nimeltä Nainen ja pikku kettu (La Femme au petit renard, 1965), jossa Leduc kuvaa vanhan yksinäisen naisen elämää ja joka on paitsi tematiikkansa myös tyylinsä osalta hyvin erilainen kuin Therese ja Isabelle. Parhaiten Leduc kuitenkin tunnetaan muistelmateoksestaan La Bâtarde (1964).

Therese ja Isabelle sisältyi alunperin Leducin romaaniin Ravages (1955), mutta kahden nuoren naisen välisen rakkaussuhteen kuvaus seksuaalisine kohtauksineen oli ajan yleisölle liikaa ja Leduc pakotettiin poistamaan naisten tarina romaanistaan ja niin Theresen ja Isabellen tarina julkaistiin vasta vuosikymmen myöhemmin omana teoksenaan.

Therese ja Isabelle sijoittuu ranskalaiseen sisäoppilaitokseen ja pohjautuu Leducin omiin kokemuksiin niin ikään sisäoppilaitoksessa, jossa hän koki rakkaussuhteen Isabelle-nimisen nuoren naisen kanssa.

Therese ja Isabelle on naisten välisen rakkauden Laulujen laulu ja sivulta toiselle valuva korkea veisu. Se on ylitsevuotavainen ja mahlainen.

Nopeammin, ei niin nopeasti, jatka, se alkoi, se alkaa, ylempää, alempaa, älä lähde, älä jätä minua tähän, vielä, vielä ... Minä saan kohta nautinnon. Se on kaunista. Minä saan kohta nautinnon. Se on liian kaunista ... Vielä, vielä ... Se on siinä .. on siinä aina.


Leducin romaanissa ei ole mitään kohtuullista.  Hänen kielensä on ylenpalttista ja dramaattista.

Minä haluan Isabellea. Hänen on tultava takaisin, koska ruumiinkantajat eivät ole vieneet häntä minulta. Minä odotan häntä ruumisvaunujen jokaisessa nurkassa, hengitän hänen kuolinpeitteensä hajua, odotan häntä itkijänainen vatsassani.


Ainoa kotimaa, jonka Therese ja Isabelle tunnustavat, on rakastetun ruumis, joka on tutkimusretkien kuumeista maaperää. Siinä kotimaassa sormi on hallitsija, joka ei lupalappuja kysele.

Tämä on sormi joka halkaisee kaupungin, tämä on sormi joka lävistää teurastamot. Sormen poltto sattui minuun kipeästi, meidän rajallisuutemme sattui minuun vielä kipeämmin. Sormi oli kuitenkin itsepintainen, se herätti lihani, sen kosketukset tekivät minut entistä herkemmäksi. Minä huumaannuin koko massallani, tunsin nautinnollisen pistävää kihelmöintiä, laajenin lantioihin asti.


Therese ja Isabelle on toisesta juopumista ja paisunutta odotusta.

Minä en auttanut häntä: nautin häikäilemättömän kuningattareni himokkuudesta. Huokaus putosi hiljaisuuden puusta, kaksi povea ojentui eteenpäin, neljä suloista valoa alkoi hehkua. Suonissani kiersi absintti.


Ja sitten. La fin.



Violette Leduc: Therese ja Isabelle (1968)
Ranskankielinen alkuteos: Thérèse et Isabelle (1966)
Suomentanut: Outi Nyytäjä
Kustantaja: Weilin + Göös



Helmet-lukuhaaste, kohta 27 "Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta"

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän