lauantai 16. tammikuuta 2021

Anu Silfverberg: Sinut on nähty


Älä lue tätä kirjaa, jos haluat jatkaa elokuvien katsomista viattomin mielin. Tai kirjojen lukemista. Tai taiteen kohtaamista ylipäänsä.


Ptruu! Onko tämä varoitus tarpeen? Onko se pelkkää liioittelua?


Jaa-a. Asia selviää vain lukemalla Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.


Minulle tämä teos oli valtava kokemus. Lainaan Kathrine Mansfieldin sanoja, jotka hän kirjoitti luettuaan D.H. Lawrencen teoksen Aaron's rod:


All the time I read this book I felt it was feeding me.* 



Silfverberg ruokkii minua. Olen linnunpoika/tyttö/muu. Nälkäni on loputon, leukaluuni eivät väsy pitämään suutani auki. Ja herkkua tulee. Herkkua tulee yltäkylläisesti.

Tämä tekstini, sanottakoon se vielä auki, ei ole kuvaus tai yhteenveto tai arvio Silfverbergin teoksesta, vaan niistä vaikutuksista, joita se sai minussa aikaan.


Hyppäsin Silfverbergin Sinut on nähtyyn kuin olisin tehnyt hätälaskun pienlentokoneella. Kävi nimittäin niin, että avasin tämän kirjan ensimmäistä kertaa sattumalta sivulta 77, josta silmiini osui lause:


Olinko yliopistolla siis siksi että olin niin rikki, enkä tieteellisistä syistä?


Tämä kysymys on Silfverbergin esseiden sivujuonne, syrjäpolku, mökkitie. 

Olen noin 25-vuotias, kun terapeuttini sanoo, että minun pitäisi hakea yliopistoon. Se on ainoa asia, mitä hän koskaan sanoo minulle suoraan. On myös hyvin mahdollista, että ilman hänen rohkaisuaan en olisi niin koskaan tehnyt. En luottanut itseeni ollenkaan, en uskonut pärjääväni yliopistossa. 

En halua edes ajatella mitä minulle olisi tapahtunut ilman yliopistoa. Ilman yleistä kirjallisuustiedettä ja naistutkimusta. Ehkä paradoksaalisesti rikkinäisyyteni pelasti minut siinä mielessä, että sain välineitä tarkastella niin kirjallisuutta kuin elämää ylipäätään moninaisemmista näkökulmista.



Oman kokemuksen näkymättömyys ja tunnistamattomuus on lannistavaa; se on hyvin vaikeasti ylitettävä olosuhde.


En ole kovin hyvä samaistumaan, mutta siitä huolimatta samaistun Silfverbergin tekstissä esiin tuotuihin tilanteisiin ja moniin hänen kokemuksiinsa tämän tästä. Lukemalla tulen nähdyksi. Mikä riemu ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Mikä raivo, kun maailma on vielä(kin) niin kesken ja koko elokuva-ala pitkälti miesten valtakuntaa. Välillä lopetan lukemisen kesken keskittyäkseni siihen vihaan, jota minussa lukiessa herää. 

Kirosanoja tippuu suustani lattialle. 

Matto kärsii ja huokailee.


Se mitä olemme, on kiinni toisten katseissa.

Silfverbergin kriittinen naiskatse ei päästä elokuvia helpolla. On tuskallista huomata, miten monet rakkaatkaan elokuvat eivät kestä naiskatsetta. Kuten Silfverberg olen minäkin ollut aikoinani innoissani esimerkiksi Kieslowskin Veronikan kaksoiselämästä. Kuinka ollakaan katsoin sen uudelleen muutama kuukausi sitten, enkä enää löytänyt sitä samaa, jota sen parissa nuorempana koin. 

Viimeisimmällä katselukerralla mieleeni jäi parhaiten kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö pyörittelee sormusta vasten alaluomeaan. Mitä se tarkoittaa? Onko tällä kuvalla muita kuin esteettisiä tarkoituksia?

Pettymykseni Kieslowskiin kestän hämmästyttävänkin kevyesti (luultavasti siksi, että moniin hänen elokuviinsa omaan vuosien etäisyyden), mutta kun Silfverberg osoittaa, mikä Jim Jarmuschin ohjaamassa Patersonissa on pielessä en oikein enää kestä. 

Olen liiaksi ihastunut bussikuskina toimivaan Adam Driveriin, joka kirjoittaa runoja. Olin Driverin puolella myös Noah Baumbachin Marriage Storyssa ja hän valloitti minut myös Spike Leen Blackkklansmanissa.

Anteeksi. En nyt voi tälle mitään, vaikka ymmärränkin, että Patersonissa aviomiestä esittävän Driverin vaimoa on kuvattu kyseenlaisella tavalla. 


Hankalin Silfverbergin esiin nostama kysymys on sama kuin mitä itsekin olen pohtinut jo pitkään. 

Voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen?  

Minä jakaudun. On se se minä, joka arvostaa teoksen taiteellisia arvoja ja se toinen minä, joka arvostaa teoksen feminististä käsittelytapaa. Nämä kaksi hankaavat toisiaan. 

Olen ruhjeilla. 

Tietysti on tekijöitä, joiden teosten kohdalla taiteellinen laatu ja feministinen ote kietoutuvat yhteen. Kuten nyt vaikka Ali Smith, jonka mainitsen tässä luultavasti siksi, että luen parhaillaan hänen teostaan Artful. Luen hitaasti ja hurmiossa.


Esittämäni kysymyksen äärellä vastaan tulee eräs monumentti, joka kantaa nimeä Nabokov ja linnut sirkuttavat Lo-li-ta. En pysty väittämään, että Nabokov olisi huono kirjailija ja lisäksi hän on niin paljon enemmän kuin kuuluisin teoksensa. Muistelen hetkiäni Kalvaassa hehkussa (Pale fire) ja teoksen Invitation to a Beheading parissa. 

Oliko Nabokov sika, koska hän loi Humbert Humbertin?


Olen jättänyt Michel Houellebecqin kirjoja kesken, koska en oikein kestä niitä. En hänen naisvihaansa, jota en samalla tavalla Nabokovin teoksista löydä, vaikka ehkä pitäisi. 


Miten ihminen oppii olemaan maailmassa? Miten tähän oppimiseen vaikuttavat elokuvat ja kirjat, katsottu ja luettu, niiden kautta koettu. Minusta tuntuu usein, että muilla on olemiseen liittyvää salattua tietoa ja taitoa, kun taas minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle, enkä kovin hyvin osaa. Tätä elämistä.


On vaikeaa ja sattuu.


En oikein pysty luopumaan ajatuksesta, että taiteellisesti korkeatasoisella taideteoksella on korkeataiteellinen arvonsa silloinkin, kun se on esimerkiksi feministisestä näkökulmasta ongelmallinen. 

Mutta mutta. Mitä ja kenen kautta ne taiteellisesti korkeatasoisen teoksen määritelmät ovat syntyneet? 

Ettei nyt vaan olisi ollut ukkoa rivissä. 

Ettei nyt vaan minua olisi indoktrinoitu pitämään korkeatasoisena tietyt parametrit täyttäviä taideteoksia.


Yes it's fucking political
Everything's political
Yes it's fucking satirical
Everything's satirical
Yes it's fucking political
Everything's political **


Woolfin lause niiden teosten tärkeydestä, jotka kertovat miehistä sodissa. Muistan sen kyllä. Ja on niinkin, että luen enimmäkseen kirjallisuutta, jota ovat kirjoittaneet muut kuin valkoiset heteromiehet. 

Vuosia sitten tein päätöksen lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja sille tielle olen jäänyt. En keksi asialle muuta selitystä kuin sen, että naisten kirjoittamilla kirjoilla on usein minulle eniten annettavaa ja älä nyt herran jumala lue edellistä niin, että pitäisin miesten kirjoittamia kirjoja absoluuttisesti vähempiarvoisina. 



Kyse on henkilö/sukupuolikohtaisista mieltymyksistä. En oikein ymmärrä niitä, joille kirjailijan sukupuolella ei ole väliä. Niitä, jotka ovat sitä mieltä, että kirjallisuus on tekijänsä sukupuolen yläpuolella.

Mieti vaikka, mitä tapahtuisi Lolitalle, jos sen olisi kirjoittanut nainen. Puhuttaisiinko vuonna 1955 julkaistusta Lolitasta vielä tänäänkin, jos sen olisi kirjoittanut nainen? Onko Lolita keskusteltu ja argumentoitu siksi teokseksi, joka se nykyisin on?

Penis voi valua tekstiin niin silleen huomaamattomasti.


En saa kiinni ajatuksesta, että tekstin ja tekijän sukupuolen välillä ei olisi mitään yhteyttä. 

Käy niin, että joudun sukupuolen kidnappaamaksi ja alkavat uudet ongelmat. Mikä sukupuoli? Se hankala, kuten Butler meitä muistuttaa. 

Dear sukupuoli, olen kyllästynyt sinuun. Olet rasittava. Olet kerrassaan kirosanallinen konstruktio, joka teet elämästämme helvettiä.



Anu Silfverbergin esseet muistuttavat minua Kate Zombrenon teoksesta Heroines, jossa Zambreno analysoi kirjallisuuden suuria modernistimiehiä ja heidän vaimojensa asemaa. 

Kumpikin näistä teoksista tekee lukijansa sekä hyvin vihaiseksi, että saa tuntemaan lähes katarttista helpotusta, kun on joku (Silfverberg, Zambreno), joka osaa niin taitavasti sanoittaa ja tuoda esiin, miten valkoinenheteromieshegemoninen systeemi taide on. Kun tämän on pannut merkille on aika kääriä pienikukallisen paitapuseron hihat.



Anu Silfverberg: Sinut on nähty

242 sivua
Teos (2020)



* Siteerattu Ali Smithin teoksessa Artful, ss. 83-84 (Penquin books, 2013/2012)

** Skunk Anansie: Yes, it's fucking political






10 kommenttia:

  1. Ostin tämän itselleni herkuksi. En varmaan koskaan kirjoita lukukokemuksestani blogiin. Nyt tekstisi luettuani aloin miettiä, onko minun edes viisasta lukea kirjaa. Ääk!

    VastaaPoista
  2. Loistavaa, olenkin odottanut lukukokemustasi tästä siitä lähtien kun luin tämän itse loppuvuodesta. Voin vain kuvitella, miten vahvasti tämä resonoi ja tuntuu monissa kohdin. Mietin lukiessa erityisesti, että tuo Paterson-kohta voi olla sulle vaikea, itsekään en leffaa katsoessa osannut tunnistaa sitä, minkä Silfverberg sitten hyvin osoitti. Ja juuri tuo, että "taiteellisesti korkeatasoisella taideteoksella on korkeataiteellinen arvonsa silloinkin, kun se on esimerkiksi feministisestä näkökulmasta ongelmallinen. Mutta mutta. Mitä ja kenen kautta ne taiteellisesti korkeatasoisen teoksen määritelmät ovat syntyneet?" Tämä on varmaan olennaisimpia asioita kirjassa ja sellainen, jonka tunnistaminen ja näkeminen ja ajatteleminen jo auttaa paljon eteenpäin. "Dear sukupuoli, olen kyllästynyt sinuun. Olet rasittava. Olet kerrassaan kirosanallinen konstruktio, joka teet elämästämme helvettiä." Ihan mahtava! :D Mulla on ollut samanlainen olo viime aikoina. Olen makuuttanut monta viikkoa kotonani mieheyttä käsittelevää runokokoelmaa, koska jossain vaiheessa vain väsyin täysin aiheen pyörittelyyn. Nyt olen pitänyt sen verran taukoa, että tuntuu siltä että jaksan ehkä taas. Mutta aina ei jaksaisi. Mä myös huomasin jossain vaiheessa viime vuoden lopulla, että olin lukenut tosi monta naisen kirjoittamaa kirjaa peräkkäin. Se on osittain tarkoituksellista, osittain sitä että ne nyt vaan ovat olleet kiinnostavampia. Moni asia tässä kiertyy kehälle ja herättää uusia ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäis kattoa Paterson uudestaan, mutta uskon, että sitä voisi tulkita toisinkin, mutta en nyt sitä niin tarkasti muista, että uskaltaisin lähteä suurempia tulkintoja heittämään.

      Se myös oli yksi juttu tätä kirjaa lukiessa, että pohdin taas kerran sitä, miten samakin leffa/kirja yms. voidaan perustellusti tulkita hyvin eri tavoin. Jossain kohti tuli vähän epätoivokin tämän asian kanssa, kun ei ole mitään oikeaa tulkintaa, jolloin on paljon mahdollisia tulkintoja ja tästä päädyin hieman solmuun. Jopa niin, että kehitin päässäni ajatusta siitä, että voiko tulkinta olla itse teosta tärkeämpi.

      Tämän kirja saa ajatukset todellakin liikkeelle vyöryn lailla. Mahtavaa!

      Poista
  3. Mielenkiintoisia ajatuksia, tämä kirja pitää lukea! Olen muuten myös katsonut Kieslowskin Veronikan kaksoiselämän pariinkiin otteeseen ja tuon sormuskohtauksen tulkitsen sillä vanhan kansan viisaudella, että näärännäpyn voisi parantaa hieromalla jotain kultaista, esim. sormusta, näppyä vasten :) /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkohan se sitä samaa kansanviisautta, jonka mukaan korvakipu lähtee, kun puhaltaa savua korvaan. Tuollaistakin olen joskus kuullut.

      Ehkä Kieslowskin elokuvat viehätti siksikin niin, että niissä oli naisia päärooleissa, joka ei ollut kovin tavallista ehkä kuitenkaan ja hän sitten onnistui saamaan aseman naisten tulkkina tai jotain sellaista.

      Tätä kirjaa suosittelen äärimmäisen vahvasti.

      Poista
  4. Tämäkin on ollut lukulistalla ja on arviosi jälkeen yhä enemmän. Viime vuonna luin bell hooksia ja niin paljon kaikkea mieltä järisyttävää, ja nyt , vihdoin, kahlaan Beauvoirin Toista sukupuolta... päässä vain rutisee. Onneksi Beauvoirin ajoista paljon on muuttunut, mutta ehkä vain Pohjoismaissa. Ja onko taiteessa mikään? Elokuvat, musiikki... kaikki on niin miehisesti kanonisoitua. Ehkä kirjallisuus, kuvataide ja teatteri ovat muuttumassa tasa-arvoisemmiksi. Vai tuntuuko minusta vain siltä, koska luen niin paljon naisten kirjoittamia kirjoja ja näen teatterissa naisten ohjaamia tai naisista kertovia näytelmiä ja seuraan kuvataiteilijoita, jotka ovat naisia. Tämäkin on ehkä vain kuvitelmani ja toiveuneni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on mahtava kirja.
      Jäi nyt kyllä mietityttämään tuo, että millä ja kenen hyväksymillä perusteilla joku teos kuuluu esim. kirjallisuuden kaanoniin. Kun kriteerit on tietynlaiset niin naiskirjailijoiden on usein ollut lähes mahdotonta saada teoksiaan listoille. Sama varmasti pätee muuhunkin taiteeseen.

      Mulla on bell hooksin kirja varauksessa, mutta nyt on tosi paljon kiinnostavaa luettavaa, joten saa nähdä, ehdinkö sen kimppuun

      Poista
  5. Olen nyt lukenut kahdesti tämän sinun tekstisi ja se on sen verran päräyttävä, että odotan että pääsen Silfverbergin pariin. Hankin sen jo ennen joulua, mutta ehkä olen alitajuisesti odotellut sitä hetkeä kun on mahdollisuus tiputella niitä kirosanoja ja sitten "Matto kärsii ja huokailee."

    Mutta piti siis ihan sitä sanoa, että mahtava teksti tämä itsessään, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Linnea.
      Tämä on niitä kirjoja, joita ei melkein voi lukea, kun tulee niin paljon tunteita, ajatuksia ja kaikkea. Sitä on samaan aikaan sekä helpottunut, että täynnä ja kaaoksessa ja huh huh.

      Poista