sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä


Tapahtui jotakin merkillistä, kun pidin ensimmäistä kertaa Helmi Kekkosen uutuusromaania käsissäni. Tapahtui Ferrante.

Jokin teoksen nimessä. Tämän naisen elämän herättämä tunne Ferrantesta, eikä siinä kaikki. Heti romaanin alussa on hautajaiset. 15-vuotiaan Helenan äidin hautajaiset. Myös Ferranten romaanin Amalian rakkaus alussa on hautajaiset. Siinäkin päähenkilön äiti on kuollut ja kuukautiset alkavat kesken hautajaisten. Myös Helenan kohdalla kuvataan kuukautisia, niiden tuottamaa lähes halvaannuttavaa kipua. Eikä siinäkään kaikki.

Katsoin pari viikkoa sitten elokuvasovituksen Ferranten Amalian rakkaudesta, jossa tytär pukeutuu punaiseen mekkoon. Myös Helena valitsee punaisen mekon hautajaisasukseen ja se on siinä mielessä kummallista, että Suomessa ei ole tapana pukeutua kirkkaisiin väreihin hautajaisissa. Kuvat menevät päässäni vähän päällekkäin. Amalian rakkauden aikuinen nainen ja 15-vuotias Helena punaisissa mekoissaan.  Lisäksi sekä Amalian rakkauden että Tämän naisen elämän äitien elämä päättyy samalla tavalla. 

Tuulee vahvasti Napolista.


"Surua ja kipua voi paeta vain tiettyyn pisteeseen saakka, eivätkä ne koskaan lakkaa odottamasta sinua."


Tämän naisen elämä on Helenan kasvutarina mielenterveysongelmista kärsineen äidin sekä tämän tekemän itsemurhan varjossa. Teoksen nykytasolta tehdään vierailuja Helenan lapsuuteen. Kursiivilla kirjoitetut menneisyyden tapahtumat antavat avaimia siihen, miksi Helenan elämä aikuisena on sellaista kuin se on.

Helenan menneisyyttä kuvaavien jaksojen kertoja on muisteleva, aikuinen Helena, joka kuvaa kokemaansa asioiden tapahtumahetken preesensissä. Näin syntyy vaikutelma Helenan menneisyyden rekonstruktiosta ja samalla kuvauksen preesens-muoto korostaa, miten lapsena ja nuorena koettu on edelleen vahvasti Helenan elämässä läsnä. Miten aikuisuus rakentuu lapsuuden varaan, sen huojuville tukipuille.

Kekkonen kuvaa herkin sävyin, miten äidin ongelmat käärivät tyttären todellisuuteen, joka erottaa hänet ikätovereista. Mielenterveysongelmista kärsivän lapsi ei ole kuin kuka tahansa. Hänen ympärillään on näkymätön seinä, johon jää jälkiä äidin sairaudesta, siihen kuuluvista mielialojen vaihteluista sekä sylin ja hoivan puutteesta. Elämää hallitsevasta arvaamattomuudesta.

Lapsen on vaikea käsittää, miksi äiti ei ole niin kuin muiden äidit. Epävarmuus kuin kalteva lattia. Äidin mielialoista ei voi koskaan etukäteen tietää, mihin suuntaan ne viettävät. Tunne siitä, että on silmätikku ja että muut puhuvat äidistä vähemmän mairitellen, vaikka yrittävätkin pitää sen salassa. Aina jotakin tihkuu. "Meidän äiti sanoi että teidän äiti vaan nukkuu kaikki päivät eikä koskaan siivoa, ettei sillä tavalla voi olla", sanoo Helenan paras ystävä Anna-Liisa.


Tämän naisen elämässä on hetkiä, jolloin äiti ikään kuin kurkottautuu kohti yleisesti hyväksyttyä äitiyden mallia. Yrittää toimia niin kuin äitien kuuluu. Äidin yhtäkkinen tekemisen into tuo vahvasti mieleen John Cassavetesin elokuvan Naisen parhaat vuodet, joka kertoo perheenäidin mielenterveyden romahtamisesta ja jossa Gena Rowlands tekee unohtumattoman ja karmaisevan tarkan roolityön äitinä, joka yrittää pitää kiinni äitiydestään samalla kun hän ajautuu yhä syvemmälle oman mielensä labyrintteihin.

Mielenterveysongelmista kärsivien vanhempien lapset jäävät usein yksin tilanteensa kanssa. Niin Helenakin. Äidin sairaudesta ja kuolemasta kasvava kipu kiertyy kovaksi kiveksi hänen sisälleen ja saa somaattisen ilmaisunsa Helenan kuukautiskipujen kautta.  

Rikkinäinen tuntee usein halua tai tarvetta hoitaa muita rikkinäisiä. Helena päätyy aikuisena töihin lastensuojeluun. Äkkiä olen lukiessani keskellä Ylen:n tuottamaa tv-sarjaa Pala sydämestä ja Lotta Lehtikarin esittämän päähenkilön kasvot liimautuvat Helenan kasvojen päälle.


Tämän naisen elämä on syvästi emotionaalinen romaani, jota lukiessa ei voi olla itkemättä, vaikka kyyneleitä ei silmäkulmista valuisikaan.  Se on kuin akvarelli,  jossa musta muuttuu väreistä yhä hallitsevammaksi ja yhtään heleää väriä ei ole jäljellä siinä vaiheessa, kun Helena ymmärtää, että rakkaus ei riitä häntä pelastamaan.  


"Koska kyllä minä sen näin, miten paljon sinä pidit sisälläsi, kaikilta piilossa, enkä silti osannut auttaa."


Kekkonen kuvaa henkeäsalpaavasti perheensisäistä hiljaisuutta ja puhumattomuuden kulttuuria.  Erityisesti isän ja tyttären välinen hyvää tahtoa täynnä oleva sekä syyllisyyden tunteista painava kohtaaminen ja sen sisältämä kömpelyys on kuvattu niin taiten, että siitä lukiessa rintaa alkaa väkisinkin pakottaa. Tulee halu pelastaa Helena ja hänen isänsä, mitä se sitten käytännössä tarkoittaisikaan.

Vaikka äiti on poissa hän jatkaa elämäänsä Helenassa ja vie tytärtä kohti omaa kohtaloaan kuin se olisi noiduttu polku, jota ei voi jättää kulkematta.  Romaani saa lukijan myös kysymään, että kenen naisen elämästä on loppujen lopuksi kysymys. Äidin vai tyttären?

Tämän naisen elämä on vahva ja kipupisteinen romaani,  joka laajenee kannanotoksi mielenterveysongelmista puhumisen ja avunsaannin tärkeydestä. Romaanin hienosta ulkoasusta vastaa Elina Warsta.


 


Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

209 sivua

Siltala (2021)

Kiitos kirjasta!


2 kommenttia:

  1. Tämä on ehdottomasti lukulistalla. Pidin kovasti Kekkosen novellikokoelmasta Kotiin, joten odotan aika paljon tältä romaanilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota novellikokoelmaa en olekaan lukenut, mutta myös Vieraat oli hieno

      Poista