Reader, why did I marry him?

Tämä postaus on osa Yleisradion Suomen juhlavuodeksi järjestämää 100 kirjaa -projektia, jossa kirjabloggarit kirjoittavat Ylen kirjalistalleen valitsemista teoksista. Runoja tälle listalle on mahtunut kovin vähän, joten on iloinen yllätys, että Saima Harmajan kokoelma on päässyt mukaan. Ylen kirjalistalle pääsyn pääkriteerinä on ollut teoksen kyky heijastaa kirjoitusajankohtaansa ja Ylen toimittajien mukaan proosa tekee tämän runoja paremmin. Itse en ole valmis nielemään käsitystä proosan ylivertaisuudesta kirjoitusajankohtansa kuvaajana. Vuoden alussa aloitin blogissani runo100 -haasteen, jossa luetaan suomalaisia itsenäisyyden aikana kirjoitettuja runokokoelmia. Tähän mennessä olen lukenut yhteensä 21 runokokoelmaa ja 2 runoantologiaa ja näkemykseni runouden kyvystä aikansa kuvaajana pohjautuu ensisijaisesti näihin kokoelmiin (luetut kokoelmat ja linkit postauksiin on lueteltu tämän kirjoituksen lopussa). Väite proosasta aikakauden ylivertaisena kuvaajana ei yksinkertaisest...

En ole koulutyttönä istunut mummolan portailla lukemassa Seljan tyttöjä suupielet mustikasta mansikasta sinisenä punaisena, kun aurinko porottaa ja taivas on pilvistä vapaa. Sellaisiahan ne olivat ne lapsuuden kesät, mutta kirjojeni selkämyksissä luki yleisimmin Victoria Holt tai Sergeanne Colon, joiden kummankin kirjoja olin tuolloin liian nuori lukemaan. On suorastaan surkuhupaisaa, että Ylen ja kirjabloggareiden yhteisprojektissa minulle osui luettavaksi juuri Rauha S. Virtasen Seljan tytöt - tyttökirjat kun tosiaan ovat minulle melko lailla neitseellistä maastoa. Onnistuin kasvamaan aikuiseksi ilman runotyttöjä ja pikku naisia, sillä en tuntenut minkäänmoista vetoa niiden tyyppisiä kirjoja kohtaan. Muutaman Anni Polvan kirjoittaman Tiina-kirjan sentään luin, joka johtui pitkälti siitä, että Tiina ei ole mikään hempeä haaveilija, vaan enempi mustelmapolvinen puissakiipeilijä. Sellainen olin nuorena itsekin. Kirjoitin kyllä runojakin, mutta enpä usko, että kenellekään olisi tullu...

Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on ajatusten, merkitysten ja viittausten rihmasto, jota on mahdoton yksiselitteisesti kuvata. Postmodernisti kirja julistautuu antiromaaniksi ja pyrkii rikkomaan kaikkia perinteisiä tarinankerronnan lainalaisuuksia. Rikkomuksista pienin on alkusanojen sijoittaminen viimeiseksi luvuksi. Aristoteles kieriköön haudassaan. Pulkkinen on sisällyttänyt antiromaaniinsa kirjoittamishetkellä ajankohtaisia teemoja, kuten Puolan sotatilan, Suomen idänpolitiikan arvostelun, Afrikka-kokemuksensa ja kehitysyhteistyökritiikin, omaa henkilöhistoriaansa, omat todelliset ja fiktiiviset kirjansa, lukemattomat lainaukset mm. sosiaalipsykologisesta kirjallisuudesta. Yhtenä kirjan sisäkkäisenä antikertomuksena ”Makkonen”, romaanihenkilö, ottaa haltuunsa ”kirjailijan” muistiinpanot ja luonnokset ja toimittaa ne kokonaisuudeksi omin välihuomioin. Kirjailijan muistiinpanot ovat pitkälti kuin aforismeja tai runoja. Niistä voi poimia lähtökohdan myös Romaanihenkilön...