Reader, why did I marry him?

Minä rakastan Eristystilaa / Kapinoivia naisia, minä sanon sen kaikille. Että se tuntui tältä. Että se tuntui niin paljoa kaikkea vielä  odotettuakin enemmältä, koska  ... odotetaan hetki. Olen välttänyt kaikkea Kapinoivista naisista sanottua ja kirjoitettua. Olen välttänyt Monika Fagerholmin haastatteluja kirjastaan, sillä minä halusin että tämä romaani on järvi, ei vaan  meri, ehdottomasti meri. Ei ei ei, vaan valtameri, johon halusin mennä uimaan ilman yhtäkään etukäteen päätettyä uimaliikettä.  (Täysikuu, sekin vielä, haluan mennä mukaan ulvomaan.) Kapinoivien naisten lisäksi kerron siitä, joka on kuin sydämeni läpi viskattu keihäs, jonka lentorata kohti sydäntäni alkoi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Mutta nyt ollaan Kapinoivien naisten sivuilla. Ollaan 1970-luvun puolivälissä, enimmäkseen. Tunnelma maailmassa. Ajassa, joka on ollut, mutta jota ei enää ole. Ajassa, josta vuodet ovat tehneet kuvitelman, joka lipuu kuin valokuvat Andrei Tarkovskin elokuvassa Peili...

Kun Peter Sandströmin kirjan nimi on Glory Days voi olla varma siitä, että glory tulee olemaan jotain ihan muuta kuin mitä se yleensä tarkoittaa. Niinpä hymyilytti jo ennen kuin olin lukenut sivuakaan ja mietin, minkälaista lempeän humanistista ironiaa ja huumoria Sandström on tällä kertaa kirjaansa ladannut. Olen lukenut kaikki Sandströmiltä suomennetut teokset ja Laudaturin olen lukenut sekä suomeksi että ruotsiksi. Olen pitänyt Sandströmin tuotannosta kovasti ja ei ole liioittelua sanoa, että olen joltisenkin asteinen Sandström-fani. Sitäkin ikävämpää on nyt joutua toteamaan, että Glory Days ei oikein kanna. Romaanin alussa päähenkilö, suunnilleen Sandströmin itsensä ikäinen mies (kuten hänen romaaneissaan yleensäkin), lähtee tapamaan 110 vuotta täyttävää äitiään. Matka on pitkä, kulkuväline on taksi. Miehen elämän nykyhetkestä retkeillään hänen lapsuuteensa ja naissuhteisiinsa sekä elämän tarjoamiin moninaisiin kommelluksiin. Osuvasti kiteyttäviä lauseita on paljon, mutta kerront...

Muistatko vielä John Williamsin romaanin Stoner? Kymmenen vuotta sitten suunnilleen kaikki lukevat ihmiset olivat ihan liekeissä Stonerista. Itsekin kirjoitin siitä hurmioituneen  blogitekstin maaliskuussa 2015. Alunperin vuonna 1965 julkaistu Stoner nousi melko täydellisestä pimennosta valtavaksi hitiksi ja nyt - ehkä, toivottavasti ei kuitenkaan - se on painunut takaisin unohduksiin.  Lainaus blogitekstistäni: "Stoner on unohduksen havinasta esiin kaivettu todiste siitä, miten kirjallisuus ei pelkästään esitä elämää, vaan on elämä, joka synnyttää ihmisen ja muuttaa hänet niin, että entisestä itsestä tulee joku toinen." - - - "John Williamsin teoksen merkitys ei sekään ole lopulta tarinan rakastettavuudessa tai kuvauksen loisteliaisuudessa. Ei edes siinä, miten se saa lukijan tärisemään ja nauttimaan tai synnyttää halun lukea tätä tarinaa loppuelämän ajan. Tämän romaanin suuruus on siinä, miten se osoittaa intohimon olevan kuin ruohonkorsi, joka työntyy läpi kaikkien v...

Merkintöjä Johnille (Notes to John) koostuu Joan Didionin jäämistöstä löytyneistä papereista, jotka kertovat hänen terapiakäynneistään joulukuun lopusta vuonna 1999 vuoden 2003 tammikuuhun. Kirjan julkaiseminen on herättänyt maailmalla runsaasti keskustelua siitä, olisiko näitä Didionin merkintöjä pitänyt ylipäätään julkaista. Päiväkirjamerkinnöt ovat intiimejä ja niiden myötä lukija pääsee näkemään Didionin eämästä ja ajatuksista sellaisia osia, jotka tämä kenties olisi mieluummin pitänyt salassa. Didion oli hyvin yksityinen ihminen. Hän esimerkiksi salasi ystäväpiiriltään sairastavansa rintasyöpää ja kävi hoidoissa paikassa, jossa hänellä ei ollut vaaraa törmätä ystäviinsä ja tuttaviinsa.  Tätä taustaa vasten vaikuttaa siltä, että nämä merkinnät on tarkoitettu vain ja ainoastaan hänen aviomiehelleen John Dunnelle. Toisaalta on jossain määrin erikoinen ratkaisu kirjoittaa terapiakäynneistä. Eikö Didion olisi yhtä hyvin voinut puhua niistä miehelleen? Toki voi olla niin, että kirj...

"Normality is the creepiest madness there is. This was all insane, yet it was so right." Romaanista Lähikaupan nainen suomalaisillekin lukijoille tutuksi tullut Sayaka Murata luo teoksessaan Vanishing World melkoisen tulevaisuuden vision. Maailma makaa niin, että seksi ihmisten välillä kuuluu menneeseen maailmanjärjestykseen ja normina on hankkia lapsia keinohedelmöityksen avulla. Naimisiin kyllä mennään, koska niin kuuluu tehdä, mutta rakkautta tai seksuaalista kanssakäymistä puolisoiden välillä ei pidä oleman.  Tärkeintä on perhe. Yksikkö, jossa kaksi toisilleen vierasta ihmistä asuu yhdessä. Puolisoiden välinen keskustelu saattaa mennä vaikkapa näin: "You are the family I have in this world. You are the one person I can never fall in love with." Muratan romaanissa asetetaan liikkeeseen niin romanttinen rakkaus kuin perheinstituutio yhteiskunnan suosimina elämisen muotoina.  Rakastuminen, mitä muuta se onkaan kuin "vain viihdettä alavartalolle" ("...

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) debytoi runoilijana vuonna 1956 teoksella Tämä matka, joka teki Mannerista kertarysäyksellä modernismin keulakuvan. Kävelymusiikkia ilmestyi heti seuraavana vuonna. 12 novellia / tarinaa / kertomusta / kirjoitusta / harjoitusta Joka tavoin niin riemukasta, että haltioitumisen asteeni oli jättiläisen kokoinen ja jättiläiset, kuten tiedämme, ovat hurjan suuria olentoja. Voivat yltää taivaaseen asti ja siitä läpikin. Jo teoksen nimi Kävelymusiikkia pienille virtahevoille on vihje ja lupaus siitä, että kyse ei ole mistään perusproosasta. Samalla se virittää ja laajentaa lukijan vastaanottohorisontttia.   Löysin tämän kirjan, kun Hanna Weselius kirjoitti tarinasta 'Hippopotamus' Suurteoksia III:ssa (toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen, Tammi 2025). Sama tarina nousi omaksikin suosikikseni, joten tarkastelen sitä tässä hieman tarkemmin. Hippopotamus antaa myös hyvän kuvan siitä, minkä tyyppisiä tekstejä tästä kokoelmasta löytyy. Aloitetaan 'Hipp...