Löysin Rachel Kushnerin vuonna 2014, jolloin luin hänen romaaninsa The Flamethrowers . Sittemmin olen lukenut häneltä muutakin ( The Mars Room ja The Hard Crowd - Essays 2000 - 2020). En ollut uskaltanut edes toivoa, että Kushneria joskus suomennettaisiin, mutta yllätyksekseni niin kävi. Luomisen järvi (Creation Lake) on nyt saatu suomeksi Arto Schroderuksen mainiona käännöksenä osana Tammen Keltaista kirjastoa. Wau! Maistuu kulttuuriteolta. * Luomisen järvi on samalla tapaa vimmainen kuin The Flamethrowers. Luokitelkaamme vaikka niin, että kyseessä on päähenkilö Sadie Smithin näkökulmasta kerrottu agenttitarina. Mistä tässä romaanissa varsinaisesti on kysymys, siitä onkin jo vaikeampi puhua. Luomisen järveä on luontevaa lähestyä Susan Sonntagin teoksessaan Against Interpretation esittämien näkemysten kautta. Kushnerin teos vastustaa yksinkertaistavaa tulkinta. Se ei suostu siististi preparoitavaksi. Jos Luomisen järveen haluaa sukeltaa etsiäkseen kiinteitä merkityksiä, joutuu suht
"Kun Mai tajuaa, että Eelis todella on kadonnut, on kulunut viisitoista tuntia siitä, kun hän näki Eeliksen viimeksi." Näin alkaa Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki . Heti alussa teokseen pingottuu dekkarinomainen jännite. Mihin Eelis on lähtenyt? Missä hän on? Onko edes elossa? Mia ja Eelis ovat aviopari, joilla on kaksi lasta. Elämää on perushyvää, toki pikkulapsiarjen rankkuuden kuormittamaa, mutta turvallista ja taattua. Kunnes ei enää ole, kunnes Eelis katoaa. Viimeinen yhteinen leikki on tarina medikalisaatiosta ja vallankäytöstä. Teos etenee kahdella aikatasolla. Nykyajassa Mai etsii kadonnutta miestään. Menneisyyden aikajanalla kuvataan Eeliksen lapsuutta ja nuoruusvuosia. Eeliksellä oli lapsena pakkomielteitä, OCD-tyyppistä oirehdintaa, neuroepätyypillisyyttä. Ratkaisun Eeliksen ongelmiin lupasi tarjota uusi kokeellinen rehabilitaatio-ohjelma, johon niin Eeliksen kuin hänen muutamien ikätoveriensakin vanhemmat päätyivät lapsensa laittamaan. Pulkkisen