Reader, why did I marry him?

Iida Aikio on (lainaan romaanin takakantta) vuonna 2001 syntynyt Tenojokivarrella ja internetissä varttunut saamelainen esikoiskirjailija.  Muoviauringon alussa on auto. Autossa matkaa kohti pohjoista tekevät sisko nimeltä Kaisla ja hänen veljensä. Kaisla on lähtenyt Saamenmaalta etelään opiskelemaan, mutta palaa nyt kotiseudulleen, kun hänen isoäitinsä on joutunut hoitokotiin. Samalla käynnistyy intensiivinen oman identiteetin tarkastelu ja rakentaminen suhteessa saamelaisuuteen ja osana saamelaisuutta. Ajallisesti kyse on yhdesä viikosta Kaislan elämässä. Kerronnan välissä kulkevat Paula-nimisen tytön päiväkirjamerkinnät, jotka alkavat vuodesta 1979, jolloin Paula on 11-vuotias. Paulan tapa kirjoittaa päiväkirjaa, erityisesti tekstin sävy, jolla hän kokemuksiaan ja elämäänsä kuvaa, muistuttaa niin suuresti omia päiväkirjamerkintöjäni ajalta, jolloin olin Paulan ikäinen, että vaikutelma on varsin hämmentävä.   "Revin tästä välistä sivuja pois, kun juttuni kävivät niin la...

”Tämä tarina on pitkä, ystävät hyvät […] se edeltää minua, se edeltää teitä […] se on tarina, joka syntyy vanhasta väsymyksestä ja liian asenteellisista kysymyksistä.” Näin toteaa Puhtaan kertoja, kotiapulainen Estela García, jonka äitikin oli kotiapulainen ja jos Estela saisi tyttären, tulisi tästäkin kotiapulainen. Niin kotiapulaisuusgeeni toimii. Vie tulevaisuuden sukupolvelta toisensa jälkeen niin että tulevaisuus supistuu pelkäksi ravintolan nimeksi. Ravintolan, jota Estelan äiti siivoaa. Estela on lukittujen ovien takana, putkassa tai jonkinlaisessa vankilassa ja hän kertoo tarinaansa ehkä kuulustelijalle, ehkä poliisille ja joka tapauksessa lukijalle. ”Puolustakaa te sanoja. Te jotka siellä yliviivaatte kappaleita, te jotka piiloudutte peilin taakse.” Heti romaanin alussa käy ilmi, että Estelan palkanneen perheen tytär, Julia, kuolee. Teoksen jännite pingottuu sen ympärille, mikä Julian kuolemaan johti ja miten hän kuoli. Puhdas on luokkatietoinen romaani. Estelan päivät täytty...

Miten sulle putoaa biofiktio? Mulle biofiktio on hankala laji. Joskus tuntuu siltä, että kun kirjailija ei löydä aihetta, hän ottaa lähtökohdaksi jonkun todellisen ihmisen, josta kirjoittaa osin faktoihin perustumalla, osin fiktiolla höystämällä. Mikä on biofiktion tarkoitus? Onko sillä tarkoitusta? Vaikeasta biofiktiosuhteestani huolimatta Suvi Ratisen Pakolainen on mielestäni kelvokas lajinsa edustaja. Ratinen keskittyy kuvaamaan Aino Kallaksen elämän myöhempiä vaiheita vuoden 1944 syksystä etäänpäin. Vuosia, jotka tämä vietti pakolaisena Ruotsissa Neuvostoliiton miehitettyä Viron. Romaanin kiinnostavin asia on katse, jolla Kallas Ruotsista käsin tarkastelee Suomen toimia virolaisten pakolaisten suhteen ja Suomen yhteiskuntapolitiikkaa laajemminkin mukaanlukien kansalaisuuden myöntämiseen liittyvät kysymykset. Kallaksen elämästä ei puuttunut suuria käänteitä, tragedia ja intohimoa. Suurlähettiläänä toimineen Oskar Kallaksen mukana hän pääsi näkemään ja maistamaan Lontoon seurapiiirie...

Olen usein törmännyt ilmaisuun ”ei ollut ihan mun juttu”. Tämä on kohtelias tapa sanoa, että ei pitänyt kirjasta, joka taas usein - ei välttämättä aina - tarkoittaa, että kyseisen lukijan mielestä kirja oli huono, mutta hän ei halua ilmaista asiaa suoraan. Vähemmän puhutaan siitä, että kirja oli niin nerokas, että lukija ei yltänyt sen tasolle. Vika kun ei välttämättä ole kirjassa vaan lukijassa. Muistatte varmaan sen Rachel Cuskin jutun siitä, miten häntä huvittaa, kun joku antaa Dantelle yhden tähden. En voi väittää, että Kyborgikesä olisi mun juttu, mutta siitä huolimatta väitän vahvasti, että se on varsin hieno teos.  Siltala kuvaa transitioprosessia pelimaailman ja sen käsitteiden kautta. En tiedä pelimaailmoista oikein mitään, joten minulla jää paljon ymmärtämättä. Se ei edelleenkään tarkoita, että Kyborgikesä olisi huono, vaan "vika" on minussa. Ja vaikka en ymmärrä ollenkaan kaikkea, ymmärrän pelimaailmojen tärkeyden Kyborgikesän puhujalle. Ymmärrän ne paikkoina, jois...

Michelle de Kretserin kirjallisia muotoja koetteleva romaani alkaa fiktiona, jonka kirjoittamisen tekijä keskeyttää sivulla 22. ”At that point, the novel I was writing stalled.” Alun tarina ei ole tarina, jonka kirjoittamisen de Kretser kokee tarpeelliseksi. Romaani romaanimaisena, romaanin tyypillisine piirteineen, ei ole hänelle enää houkuttava muoto. ”I was discovering that I no longer wanted to write novels that read like novels. Instead of shapeliness and disguise, I wanted a form that allowed for formlessness and mess. It occurred to me that one way to find that form might be to tell the truth.” Totuutta kertoja tutkii Virginia Woolfin tuotannon tarkastelun suojissa. Mentaalisina apujoukkoina hänellä on mm. Derrida, Irigaray, Kristeva, Cixous, Foucault, Lacan, Nietzsche, Deleuze ja Guattari. Kerronta heiluu kirjallisuuden teorian ja käytäntöjen välillä. De Kretser kirjoittaa Woolfin Vuosista, jossa essee ja fiktio vuorottelevat ja sekoittuvat. Kertojan sanoin Vuodet liikkuu [b]...

On harvinaista herkkua, että klassikkoteoksesta saadaan uusi suomennos. Tämä kunnia on nyt osunut Virginia Woolfin Rouva Dallowayn kohdalle, jonka Kaijamari Sivill on ansiokkaasti suomentanut. En ole aiemmin lukenut tämän Woolfin romaanin suomennosta, vaan lukenut sen ainoastaan alkuperäiskielellä, joten en osaa tarkemmin kommentoida, miten uusi suomennos eroaa vanhasta. Lopputulos joka tapauksessa on sujuvaa tekstiä ja herättää rouva Dallowayn ja hänen läheisensä ja tuttavansa eloon. Kun kyseessä  on niin ikoninen ja analysoitu teos kuin Rouva Dalloway herättää siitä kirjoittaminen rimakauhua. Mitä sellaista voisin tästä kirjasta sanoa, mitä jo ei ole sanottu? Tuskinpa mitään. Muutama huomio kuitenkin. On tarkoituksellisen ironista, että vaikka romaani kantaa Rouva Dallowayn nimeä, hän itse ei pääse teoksessa kovinkaan paljon ääneen siitä huolimatta, että hän on keskeishenkilö, jonka järjestämien kutsujen ympärille teos rakentuu.  Clarissa Dalloway romaanin henkilönä vertautu...