Reader, why did I marry him?

"Tämä on pakoreittien kartasto. Minä olen pelkkä sarja risteäviä pakoreittejä, Turun paksuun ilmaan järsitty tyhjä termiittipesä." Ryssä on runoilijana tunnetun ja palkitun Daniil Kozlovin ensimmäinen romaani, jossa Kozlov kuvaa elämäänsä suomenvenäläisenä. Vaikka Suomessa on suht laaja venäjänkielinen vähemmistö, en ole aikaisemmin lukenut kirjaa, jossa se olisi ollut (pää)aiheena. Kozlov on syntynyt Pietarissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa 2-vuotiaana Suomeen. Kysymys omasta venäläisyydestä iskee hänen kasvoilleen jo päiväkodissa ja hän alkaa tarkkailemaan merkkejä, jotka tekevät ihmisestä venäläisen. Mitä venäläisistä sanotaankin ja miten heitä kuvataankin on käytävä läpi suhteessa niin itseen kuin omaan perheeseen. Venäläisyydestä, vaikka se ei omalta tunnukaan, tulee kehys, jonka puitteissa muut ihmiset Kozlovia arvioivat ja samalla siitä tulee muilta peitettävä häpeällinen ominaisuus, jonka piilossa pitämiseksi hän luo jatkuvaa valppautta vaativan strategian. Ei-venä...

"Olen ajan kanssa oppinut, että moni asia voi yhtä aikaa olla totta ja valetta." Olisi tyhmää, jos tekisi saman virheen useammin kuin kerran.  Kuuntelin Sara Al Husainin esikoisromaanin Huono tyttö ja se oli virhe. Kirjojen kuunteleminen on lähes aina virhe. Kirjat on tehty luettaviksi - poikkeuksena tietenkin teokset, jotka alunperinkin on tehty kuunneltaviksi. Toki silloin voi miettiä, ovatko ne enemmän kuunnelmia kuin kirjallisia teoksia. Kenelle maa kuuluu -romaanin kohdalla en toistanut virhettäni, vaan nautin sen oikeassa formaatissa eli lukemalla. Kenelle maa kuuluu on toki muutoinkin, mutta erityisesti rakenteensa puolesta viisas romaani. Teos on jaettu kolmeen eri tarinaan ja näkökulmaan, joita yhdistää se, että romaanihenkilöt ovat irakilaisia. Yhdessä romaanissa Al Husaini pystyy näin laajentamaan sodan, pakolaisuuden ja maahanmuuttajuuden kysymyksiä yksittäistä tarinaa laajemmalle. Romaanin eri tarinat voidaan laajemmassa mielessä nähdä vaihtoehtoisina tapahtumak...

Voittajantunnin ja todellisuuden välissä ei ole seinää. Ne ovat kietoutuneet toisiinsa kuin loputtomaan yhteiseen tulevaisuuteen uskovat rakastavaiset.  Voisi hyvin mennä Helsingin kaduille - mieluiten Harju kasiin tai ylipäänsä Kallioon  - ja löytää itsensä Voittajantunnin henkilöiden seurasta. Miksi ei Punavuoreen, kysyy ääni vieressäni. No, niin, kenties sinnekin. Ei, ei, ei huutavat kuorossa aikuiset. Moni lukija kertoo, että lukee paetakseen todellisuutta. Päästäkseen irti arjesta ja sen huolista. Heille en todellakaan suosittele Voittajantuntia, sillä se räkii kaikkea sitä, jonka keskellä (erityisesti me pääkaupunkilaiset) elämme. Toki jos asuu Lapin perukoilla tai Kuusamon korvessa tai muussa vastaavassa lokaatiossa Voittajantunnin voi kokea eksoottisena reissuna etelänvetelien elämään. Maantieteelliset ulottuvuudet on hyvä pitää mielessä, jos tekee, kuten minä ja kutsuu Voittajantuntia Zeitgeist-kirjallisuudeksi. Sitä se on oman kuplamuovinsa asuttajille, jotka juoksev...

  "Äiti ei ollut ikinä tehnyt mitään omaksi ilokseen." Monique pakenee kertoo Édouard Louisin äidistä Moniquesta, joka asuu Pariisissa alkoholisoituneen ja väkivaltaisen miehen kanssa. Tarinan alussa Louis saa puhelun äidiltään, joka kertoo miesystävänsä kohtelevan häntä usein vielä huonommin kuin Louisin isä aikoinaan (Louisin äidin elämästä miehensä saappaan alla voi lukea Louisin teoksesta Naisen taistelut ja muodonmuutokset ). Nimittelyä. "Huora, lutka, idiootti." Alistamista. Väkivaltaa. Louisin äiti ei ilahtunut siitä, kun poika kertoi perheen ja erityisesti äitinsä elämästä Naisen taisteluissa ja muodonmuutoksissa. Siskon kanssa Louisin välit menivät kokonaan poikki hänen perhekuvaustensa vuoksi. Äidin muutto pois häntä mitätöivästä väkivaltaisesta suhteesta on paitsi äidin elämän uusi alku, myös pojan ja äidin välisen lähentymisen ja sisaruussuhteen palautumisen alku. Louis ei luo äitinsä pakenemisesta sankaritarinaa. Hän ei esitä äitiään poikkeuksellisen r...

Minä rakastan Eristystilaa / Kapinoivia naisia, minä sanon sen kaikille. Että se tuntui tältä. Että se tuntui niin paljoa kaikkea vielä  odotettuakin enemmältä, koska  ... odotetaan hetki. Olen välttänyt kaikkea Kapinoivista naisista sanottua ja kirjoitettua. Olen välttänyt Monika Fagerholmin haastatteluja kirjastaan, sillä minä halusin että tämä romaani on järvi, ei vaan  meri, ehdottomasti meri. Ei ei ei, vaan valtameri, johon halusin mennä uimaan ilman yhtäkään etukäteen päätettyä uimaliikettä.  (Täysikuu, sekin vielä, haluan mennä mukaan ulvomaan.) Kapinoivien naisten lisäksi kerron siitä, joka on kuin sydämeni läpi viskattu keihäs, jonka lentorata kohti sydäntäni alkoi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Mutta nyt ollaan Kapinoivien naisten sivuilla. Ollaan 1970-luvun puolivälissä, enimmäkseen. Tunnelma maailmassa. Ajassa, joka on ollut, mutta jota ei enää ole. Ajassa, josta vuodet ovat tehneet kuvitelman, joka lipuu kuin valokuvat Andrei Tarkovskin elokuvassa Peili...

Kun Peter Sandströmin kirjan nimi on Glory Days voi olla varma siitä, että glory tulee olemaan jotain ihan muuta kuin mitä se yleensä tarkoittaa. Niinpä hymyilytti jo ennen kuin olin lukenut sivuakaan ja mietin, minkälaista lempeän humanistista ironiaa ja huumoria Sandström on tällä kertaa kirjaansa ladannut. Olen lukenut kaikki Sandströmiltä suomennetut teokset ja Laudaturin olen lukenut sekä suomeksi että ruotsiksi. Olen pitänyt Sandströmin tuotannosta kovasti ja ei ole liioittelua sanoa, että olen joltisenkin asteinen Sandström-fani. Sitäkin ikävämpää on nyt joutua toteamaan, että Glory Days ei oikein kanna. Romaanin alussa päähenkilö, suunnilleen Sandströmin itsensä ikäinen mies (kuten hänen romaaneissaan yleensäkin), lähtee tapamaan 110 vuotta täyttävää äitiään. Matka on pitkä, kulkuväline on taksi. Miehen elämän nykyhetkestä retkeillään hänen lapsuuteensa ja naissuhteisiinsa sekä elämän tarjoamiin moninaisiin kommelluksiin. Osuvasti kiteyttäviä lauseita on paljon, mutta kerront...