Rakenne. Vaihtelu kolmannen persoonan kertojan ja minäkertojan välillä on Helmi Kekkosen uusimman romaanin Liv! kiehtovin ja kantaaottavin pointti. Perataan vähän: Perhe viettää kesää saarella. Perhe: äiti Karoliina (Karo), aikuiset tyttäret Liv, Ellen ja Telma. Nykyisin Tukholmassa uuden onnensa kanssa asuva äidin entinen puoliso sekä tytärten isä Harri. Livin ystävä Iida. Kaikki edellä mainitut henkilöt pääsevä teoksessa esiin minäkertojina paitsi Liv, joka on romaanin päähenkilö ja josta kerrotaan kolmannen persoonan kautta. Kun tähän yhdistetään se, että Liv tarkoittaa elämää ja että romaanin nimen perässä on huutomerkki syntyy tilanne, jossa siitä, mitä Liville tapahtuu tulee kannanotto naisille liian usein ja lähes vääjäämättömästi tapahtuvasta. Heti romaanin alkupuolella tiedetään, että jotain tulee tapahtumaan, eikä se jotain tule olemaan hyvää. Sitä ennen on perheen sisäisiä riitoja ja keskusteluja, niitä samoja, joita on joka vuosi, kun ollaan saaressa. Juuttunutta toistuvaa
Suntio on ulkonäöltään raamattu tai ehkä sittenkin virsikirja. Pilaantuneen ehtoollisviinin värinen kansi kultakirjailuin. Yhteys kristilliseen kontekstiin on ilmeinen. Kansi on hirveän ruma. Ei millään tapaa houkutteleva. Se ei kutsu tarttumaan itseensä. Se jököttää kuin muistomerkki, joka ohitetaan sen enempiä sille ajatuksia uhraamatta. Vaan ei kansi kirjaa pahenna. Antti Hurskaisen Finlandiapalkinto-ehdokkaanakin ollut Suntio on kaikkea muuta kuin mitä Hurskaisen odottaisin kirjoittavan. Toki, jos hetkeksi pysähdyn edellistä lausetta miettimään, niin huomaan, että ei minulla varsinaisesti ole Hurskaisen kirjoittamisen tematiikkaan liittyviä odotuksia. Repaleinen odotushorisontti repeää temppelin esiripun tavoin. Eli, Eli, Lama Sabachthani. Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä suntio Turtola tekee työtään, keskustelee kirkkoherran kanssa ja hoitaa vakavasti sairasta tytärtään. Turtola on yksinhuoltaja, jonka vaimo on lähtenyt makeamman elämän perään. 5-vuotias ty