Kirjailmiöt - pohdintaa vuoden 2025 Helsingin kirjamessujen jälkeen

Muistatko vielä John Williamsin romaanin Stoner?

Kymmenen vuotta sitten suunnilleen kaikki lukevat ihmiset olivat ihan liekeissä Stonerista. Itsekin kirjoitin siitä hurmioituneen blogitekstin maaliskuussa 2015.

Alunperin vuonna 1965 julkaistu Stoner nousi melko täydellisestä pimennosta valtavaksi hitiksi ja nyt - ehkä, toivottavasti ei kuitenkaan - se on painunut takaisin unohduksiin. 

Lainaus blogitekstistäni:

"Stoner on unohduksen havinasta esiin kaivettu todiste siitä, miten kirjallisuus ei pelkästään esitä elämää, vaan on elämä, joka synnyttää ihmisen ja muuttaa hänet niin, että entisestä itsestä tulee joku toinen."

- - -

"John Williamsin teoksen merkitys ei sekään ole lopulta tarinan rakastettavuudessa tai kuvauksen loisteliaisuudessa. Ei edes siinä, miten se saa lukijan tärisemään ja nauttimaan tai synnyttää halun lukea tätä tarinaa loppuelämän ajan. Tämän romaanin suuruus on siinä, miten se osoittaa intohimon olevan kuin ruohonkorsi, joka työntyy läpi kaikkien vaikeuksien ja esteiden. "

 

Mistä on kyse, kun ”kaikki” haluavat lukea tietyn kirjan? Tätä mietiskelen nyt Helsingin kirjamessujen (kiitos vaikuttajalipusta) jälkimainingeissa.


Kuulin juuri, että Marlen Haushoferin romaanin Seinä (Die Wand, 1963) uusintapainos on myyty loppuun. Seinä heräsi uudelleen eloon, kun Malin Kivelä kirjoitti siitä Suurteoksissa I (toim. Saara Turunen & Petra Maisonen. Kirjaan tehtiin niin valtavasti varauksia Helmet-järjestelmässä, että kirjan odotusaika kipusi yli kahteenkymmeneen vuoteen.  WSOY haistoi kirjan myyntipotentiaalin ja päätyi julkaisemaan Seinästä uuden painoksen.

Olin itsekin Seinä-huumassa, kuinkas muutenkaan. Malttamattomuuksissani luin sen ruotsinkielisenä käännöksenä (klik). En kuitenkaan usko, että Seinä olisi noussut niin suureen suosioon ilman kirjasomen rummutusta. Kivelän kirjoituksen inspiroimana moni halusi osansa Seinästä ja siihen liittyviä postauksia alkoi putkahdella kirjasomessa. Osansa tässä ilmiössä oli varmasti myös sillä, että Seinää oli hankala saada käsiinsä, joka teki siitä vielä halutumman.

Seinä - jos rehellisiä ollaan ja miksi ei oltaisi - ei varsinaisesti ole sen tyyppistä kirjallisuutta, joka yleensä on suurten lukijajoukkojen intohimon kohde. Siinä ei ole kummoistakaan tarinaa tai vetäviä juonenkäänteitä. Lainaan omaa blogitekstiäni:

"Seinä kertoo nimettömäksi jäävästä nelikymppisestä naisesta, joka matkustaa Itävallan vuoriseudulle serkkunsa Luisen ja tämän miehen Hugon kanssa. Kun Luise ja Hugo lähtevät kylässä sijaitsevaan ravintolaan jää nainen yksin metsästysmajalle. Aamulla kun hän herää eivät Luise ja Hugo ole palanneet ja metsästysmajan lähistölle on kohonnut lasinen seinä, jonka toisella puolella olevat ihmiset ja eläimet ovat kuolleet. Seinän lasi on materiaalia, jota on mahdotonta saada rikki."

Seinä tarjoaa lukuisia tulkintamahdollisuuksia, mutta en usko, että ne olisivat syy sen uussuosioon.

 

Hyvin on Helsingin kirjamessuilla tehnyt kauppansa myös Jacqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä (Moi qui n'ai pas connu les hommes, 1995) ja Hertta kustannuksesta on arvioitu, että Harpmanin kirja tulee myymään Helsingin kirjamessuilla loppuun. Pienehkölle kustantamolle tämän kaltaisen myyntihitin julkaisemisella on iso taloudellinen merkitys.

Harpmanin kirjan löysin ja luin englanninkielisenä I who have never known men. Kirja alkoi putkahdella esiin yhä useammin kirjasomessa ja vahvisti kirjallisen intuitioni ääntä, jonka voima perustui pitkälti kirjan houkuttelevaan nimeen.

Lainaan blogitekstiäni:

"En ole koskaan tuntenut miehiä kertoo 40 naisesta, jotka on lukittu maanpinnan alapuolella olevaan bunkkeriin. Vartijat seuraavat heitä jatkuvasti, eikä naisilla ole tietoa, miten he ovat vangiksi joutuneet tai missä maailman kolkassa tai planeetalla he ylipäätään ovat ja kuinka kauan he ovat vangittuina olleet. Ajan kulumista on mahdotonta seurata, koska kelloja ei ole."

- - -

"En ole koskaan tuntenut miehiä on pohjimmiltaan varsin filosofinen teos, joka nostaa esiin kysymyksiä olemassaolosta ja sen ehdoista sekä ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Teos säilyttää mysteerinsä ja jokainen lukija voi tulkita sitä tavallaan."

Seinää ja En ole koskaan tuntenut miehiä -romaanille on yhteistä, että kumpikin niistä sisältää runsaasti tulkinnan mahdollisuuksia, jotka kiertyvät avautumattoman mysteerin ympärille. 

Stoner nousi suosioon aikana, jolloin kirjasomen voima ei vielä ollut kovin kummoinen. Seinän ja EOKTM:n uussuosioon taas kirjasomella on ollut vahva vaikutus. 

Kyse on ilmiöstä, jonka osaksi haluamme päästä. Viime vuosina lukupiirejä on perustettu kiihtyvää vauhtia. Verkossa luetaan kirjoja kimpassa ja Silent Book Club kokoaa lukijat yhteen tilaan. Näin lukemisesta on tullut sosiaalisempaa, mutta varsinainen lukeminen on siitä huolimatta me, myself and I -tyyppistä hommaa. 

Missä määrin halussa lukea ilmiöiksi nousseita teoksia on kyse performatiivisuudesta? En tiedä.

Tarve kuulua joukkoon on ihmisen perustarve. Kun koemme olevamme osa porukkaa määrittelemme sen kautta myös itseämme ja identiteettiämme. Koska itse luen vaihtelevissa määrin kirjoja, jotka eivät ole yleisesti suosittuja, on huumaavaa välillä liittyä osaksi jonkun teoksen ympärille muodostunutta pöhinää.

Hei meillä on jotain yhteistä. Hei on muitakin, jotka jakavat samat arvot, jotka ovat itselleni tärkeitä. Hei näiden ihmisten seurassa olen turvassa.

Outoa on, että yhä edelleen on ihmisiä, jotka eivät lue. He asuvat pimeässä talossa ja heidän valintansa heille suotakoon. Silti. On ihan suotavaa käydä heiluttamassa valolyhtyä näiden ihmisten pihamailla. Eihän sitä koskaan tiedä.

PS. Vuoden 2024 Helsingin kirjamessujen avajaispäivän haastattelussa presidentti Alexander Stubb totesi, että ilman kirjallisuutta meitä suomalaisia ei olisi olemassa. 

Tiedetään.

Valitettavasti kuitenkin on iso joukko heitä, jotka ovat presidentti Stubbin sanoman unohtaneet ja ikävä kyllä moni heistä istuu tällä hetkellä hallituksessa.