Joan Didion: Merkintöjä Johnille
Kirjan julkaiseminen on herättänyt maailmalla runsaasti keskustelua siitä, olisiko näitä Didionin merkintöjä pitänyt ylipäätään julkaista. Päiväkirjamerkinnöt ovat intiimejä ja niiden myötä lukija pääsee näkemään Didionin eämästä ja ajatuksista sellaisia osia, jotka tämä kenties olisi mieluummin pitänyt salassa.
Didion oli hyvin yksityinen ihminen. Hän esimerkiksi salasi ystäväpiiriltään sairastavansa rintasyöpää ja kävi hoidoissa paikassa, jossa hänellä ei ollut vaaraa törmätä ystäviinsä ja tuttaviinsa. Tätä taustaa vasten vaikuttaa siltä, että nämä merkinnät on tarkoitettu vain ja ainoastaan hänen aviomiehelleen John Dunnelle.
Toisaalta on jossain määrin erikoinen ratkaisu kirjoittaa terapiakäynneistä. Eikö Didion olisi yhtä hyvin voinut puhua niistä miehelleen? Toki voi olla niin, että kirjoittavana ihmisenä hän kenties halusi "ikuistaa" terapiakäyntinsä. En pidä mahdottomana sitäkään, että Didionin olisi ollut tarkoitus työstää näitä merkintöjä ja julkaista ne myöhemmin.
John Dunne kuoli joulukuussa 2003 ja heidän tyttärensä Quintana elokuussa 2025. Voisi ajatella, että läheisimpien ihmistensä kuoleman jälkeen Didion ei enää halunnut palata näihin merkintöihin. Tämä toki on pelkkää spekulaatiota, eikä välttämättä vastaa ollenkaan todellisuutta.
Merkintöjä Johnille on teos, jonka kohdalla kirjallinen arvottaminen olisi paitsi turhaa myös mahdotonta, absurdiakin. Miten ja miksi esittää kritiikkiä teoksesta, joka on keskeneräinen ja koostuu muistiinpanoista.
Ns. didionilaisia lauseita tästä teoksesta ei juurikaan löydy. Huomiota kiinnittää se, että teoksessa on pitkiä sitaatteja terapeutin puheista, joten Didion lienee käyttänyt terapiaistunnoillaan nauhuria.
Oma suhteeni Didioniin on ristiriitainen ja tätä teosta lukiessani se huojuu kuin palikkatorni, josta olisi otettava seuraava palikka pois ilman että torni sortuu. Didion kuuluisine ystävineen on hyvin kaukana omasta elinpiiristäni. Lukiessani Didionin Maagisen ajattelun aikaa tuskastuin jatkuvaan nimidroppailuun ja marisin itsekseni, että olisi kyllä tullut vähemmälläkin selväksi, että hän tuntee ison läjän kuuluisia ihmisiä.
Toisaalta Didion on kirjoittanut lauseita, joissa on niin valtavasti tunnetta ja tarkkuutta, että niiden edessä kaikki aseeni ovat pudonneet ryminällä.
Merkintöjä Johnille -teoksessa on tultu kauas siitä coolin viileästä Didionista, joka esseeteoksen The White Album kannessa nojailee tupakka kädessään Corvette Stringrayhin. Nyt Didion on ennen kaikkea äiti. Äiti, joka on hädässä tyttärensä Quintanan alkoholismin ja mielenterveysongelmien vuoksi.
Merkintöjä Johnille on kipeää luettavaa, jos on äiti ja erityisesti jos on äiti, jolla on tytär. Siinä esitettyjä keskusteluja on mahdotonta ohittaa "vain" kirjallisuutena, vaan lukiessa niihin tuo mukaan paitsi omat kokemuksensa ja tilanteensa, tulee myös tietoiseksi siitä, mitä ei olisi oman tyttärensä kanssa pitänyt tehdä ja mitä taas olisi pitänyt tehdä.
Merkintöjen keskiössä on kysymys siitä, miten Didionin pitäisi toimia Quintanan äitinä ja miten hänen tulisi suhtautua tämän ongelmiin. Didionista piirtyy kuva ylihuolehtivana äitinä, joka pyrkii liiaksi ratkaisemaan Quintanan ongelmia kykenemättä luottamaan siihen, että tytär pystyy hoitamaan ne itse. Tilanne on hyvin tunnistettava. Kukapa ei tuntisi kiusausta lakaista esteitä lapsensa tieltä.
"Kun näkee lapsensa kärsivän, ei omien tunteiden kanssa ole helppo päästä sopuun."
Terapiaistunnoissa käydyt keskustelut osoittavat, että vanhemmuudessa ei ole valttikortteja. Ei ässän ässää, kenties parhaimillaan joku hikinen herttakuningatar.
Jos puutut täysi-ikäisen lapsesi asioihin olet kontrolloiva. Jos vetäydyt taustalle tuotat hänelle kokemuksen siitä, että et välitä.
Terapeutti neuvoo, että Didionin olisi luovuttava helikopterivanhemmuudesta ja luotettava siihen, että Quintana pärjää ja järjestää itse omat asiansa. Näin myös Quintanan itsetunto vahvistuisi.
Didionin ja hänen tyttärensä suhteessa on nähtävissä läheisriippuvuuden piirteitä. Didionin halu suojella Quintanaa vie tämän usein vain syvemmälle ongelmiin ja synnyttää kapinaa tarpeellisiakin neuvoja kohtaan. Didionin osaksi tulee syyllisyys niin tehdystä kuin tekemättömästäkin.
Ollaan vanhemmuuden upottavalla hetteiköllä, jossa ovat läsnä mitä suuremmissa määrin myös omat lapsuuskokemukset ja oman äidin toimintatavat. Tuliko kuulluksi ja rakastetuksi vai syrjään sysätyksi? Vähäteltiinkö? Asetettiinko aivan liian suuria odotuksia? Tuliko hyväksytyksi omana itsenään?
Didionin keskusteluista hänen terapeuttinsa kanssa löydän useita kohtia, joita jään miettimään pitkäksi aikaa. Lukiessani olen itsekin vähän kuin terapiassa. En vain lue, vaan käyn itsessäni läpi Didionin merkintöjä.
En luultavasti olisi pystynyt lukemaan tätä kirjaa vielä muutama vuosi sitten, enkä vieläkään pysty kirjoittamaan Didionin muistiinpanoista kuin vähän etäämmältä. Vielä vähemmän haluan avata kaikkea sitä henkilökohtaista, jonka läpi käymistä tämä kirja vaati.
Jos uskaltaa mennä vanhemmuuden kipuja päin, jos uskaltaa pysähtyä niiden perkeleelliseen keskiöön, on tällä kirjalla erityisen paljon annettavaa.
Joan Didion: Merkintöjä Johnille
Notes to John (2025)
Suomentanut Kirsi Luoma
Like (2025)
Kirja saatu Liken/Otavan tilaisuudesta, jossa kirjasta keskustelivat Aino Frilander ja Helmi Kekkonen
Kommentit
Lähetä kommentti