Siirry pääsisältöön

Silvia Avallone: Teräs

Jos sanon, että Silvia Avallonen Teräs on tämän syksyn käännöskirjallinen merkkitapaus, en liioittele yhtään. Teräs on täydellisyyttä hipova kertomus italialaisnuorista Piombinon työläiskaupungissa. Lyhyesti sanottuna ihan pirun hieno kuvaus toisenlaisesta Toscanasta kuin mihin olemme tottuneet.

Avallone tavoittaa nuorten maailman sekä heidän ja heidän vanhempiensa välillä olevan kuilun tarkkuudella ja täyteläisyydellä, jota voisi verrata Nicholas Rayn elokuvaan Nuori kapinallinen (Rebel without a cause, 1955). Useita kirjallisuupalkintoja saaneen Teräksen pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2012. Toivon kovasti, että tämä elokuva jonain päivänä olisi myös suomalaisen yleisön ulottuvilla. Itse ainakin rientäisin katsomaan sen oikopäätä.

Teräs on kertomus kahdesta perheestä, joiden teini-ikäiset tyttäret Anna ja Francesca uskovat olevansa parhaita ystäviä ikuisesti. Käsi kädessä korkeissa kengissään hoipertelevia, poikien katseita puoleensa imeviä ja niistä nauttivia. Naiseksi kasvuaan tekeviä, ruumiitaan hädin tuskin pikkuruisilla bikineillä peittäviä uimarantatyttöjä, joiden pitkät märät hiukset liimaantuvat selkään. Tärkeintä on tulla nähdyksi. Katsotuksi. Himotuksi. Halutuksi. 

Annan isä on lurjus, joka on menettänyt työpaikkansa varastettuaan dieseliä. Hän katoaa kotoa välillä pitkiksikin ajoiksi, kunnes palaa takaisin kalliine lahjoineen ja syli leivoksia täynnä. Annan äiti taas on kommunistipuolueen aktiivi, joka haaveilee yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Francescan isä puolestaan on piombinolaisten elämää hallitsevan terästehtaan jäädyttämä, sisäisesti tyhjiin puristunut mies, joka ei pysty hyväksymään sitä, että Francesca on kasvamassa naiseksi. Kodin seinien sisällä on hänen valtakuntansa, jossa hän terrorisoi nyrkeillään sekä vaimoaan että tytärtään. 

Piombinossa sukupuoliroolit ovat selvärajaisia. Miesten kädessä on kaukosäädin, naisten rätti. Miesten voima on ruumiin voimaa, naisten ruumis on mustelmien kotimaa. Stalingradon kaupuningosa, jossa Anna ja Francesca perheineen asuvat, on vuokratalomaailma. Ränsistyneitä ja rapautuvia seinäpintoja, injektioruiskuja, huumekauppaa, teiniraskauksia ja tuntitolkulla kiehuvaa tomaattikastiketta. Lähellä, mutta silti tavoittamattomissa on Elban saari - rikkaiden ja menestyvien lomanviettopaikka. Elbassa on elämä. Stalingradossa kaiken yllä on tehdas, joka tuo työntekijöilleen niukan toimeentulon, mutta kovertaa ihmisen vuosien myötä tyhjäksi ja apaattiseksi. Piombinosta lähteminen on haave, jonka muuttaminen teoksi on realismin tuolla puolen.

Teräs on kuvaus nuoruuden korkeasta ja nopeasti katoavasta hetkestä, jolloin maailma on hetken auki Annan ja Francescan kaltaisille omalla ruumiillaan leikittelijöille. 13-vuotiaina he aavistavat, mikä voima kätkeytyy heidän lapsuuden ja naiseuden välisellä rajalla keikkuviin ruumiisiinsa. Tyttöjen tärkein ominaisuus on heidän kauneutensa. Rumat tytöt eivät ole edes olemassa, koska heitä ei kukaan katso. Anna ja Francesca humaltuvat nupuillaan olevasta naiseudestaan. Se sekoittaa heidän päänsä, muuttaa tyttömäisen pitkät raajat seksuaalisia kutsujaan lähettäviksi antenneiksi. He elävät elämäänsä kuin musiikkivideota. Sulkeutuvat kylpyhuoneeseen tanssimaan ja esittämään itseään tv-ruutuna toimivan ikkunan kautta. 

"Tytöt liikkuvat kuin lonkerot. He eivät enää katso peiliin. Ikkunan ulkopuolella naimisissa olevat naiset hakkaavat mattoja parvekkeilla. Tyttöjen lantiot nykivät samaa tahtia, he hyväilevät toisiaan navasta kohti rintoja, he työntävät sormen jalkojensa väliin, sitten toisen. Syleillessään he kiertyvät toistensa ympärille kuin käärmeet, ihoa ihoa vasten, silmät ummessa."

Kauniiden tyttöjen elämä on pojille esittäytymistä. Härnäämistä. Seksuaalista kiusoittelua. Pojat, melkein jo miehet, heidän joukossaan Annan veli Alessio, elävät raskaan tehdastyön, 1538 asteessa sulavan teräksen, testosteronin ja adrenaliinin maailmassa. Poika tarvitsee tytön. Monta tyttöä. Tytön, johon testata herännyttä miehuuttaan. Poikien lihakset ovat vahvoja ja pullistuvia. Ne tuovat mieleen neuvostoliittolaiset julisteet, joissa lihas tunkee syrjään paidanhihan. Nuoruuden voima on ikuisen tuntuista. Raaka työ. Masuunit, katepillarit, teräspadat. Seteliraha rullalle ja kokaiinia nenään.

Avallonen kuvaus on katu-uskottavaa. Piombino-uskottavaa. Poissa on matkaesitteiden Italia: merenrannat, auringonlaskut, päivälliset, lasissa välkkyvät viinit. Nuorten elämä on kiihkeää, seksuaalisuus sekoittaa pään. On kiire elää ja olla olemassa. On kiire ajaa kovempaa kuin muut. On kiire käyttää niukempia toppeja ja lyhyempiä hameita kuin muut. On kiire tarttua kiinni elämään, joka karkaa joka hetki. Terastehtaan varjo on jättimäinen. Hiki ja pöly tarttuvat lukijaan ja välillä pitää melkein tarkistaa, että terästehtaan musta kuonakerros ei ole tarttunut omaankin ihoon.

Avallone kirjoittaa sillä samalla vimmalla, millä hänen kuvaamansa nuoret ihmiset elävät.  Jos elää tänään oikein nopeasti ja kovaa, ei huomaa, että mitään elämää ei huomenna enää olekaan. Seksi on unohdus ja turvapaikka, se hautaa alleen sen, että nurkan takana odottaa koliseva tyhjyys. Hullu sydän vain ei lakkaa kaipaamasta ja niin Alessiokaan ei saa mielestään entistä rakastettuaan Elenaa. Kun puhuu kavereiden kanssa siitä, miten monella eri tavalla tytön voi ottaa skootterin päällä, ei tarvitse ajatella, että on elämässä kiinni vain siltä osin kuin tehdas pitää palkkalistoillaan. Minä hetkensä hyvänsä voi tulla romahdus. Joka päivä on päivä kohti syvempää toivottomuutta. Ei saa ajatella, on keulittava mopolla korkeammin kuin muut. On oltava se, joka satuttaa ensimmäisenä, jotta ei itse tuntisi kipua. 

Teräksen maailma kaikkine hajuineen ja tuoksuineen on visuaalisesti komea ja huikean todentuntuinen. Avallone porautuu syvälle henkilöhahmojensa nahkoihin. Hänen kerrontansa on se tanko, jonka ympärille Stalingradon nuoret kiertävät elämänkuumeiset ruumiinsa. Kieppuvat. Elävät kuin viimeisimmän hetken. Jättävät hikiset jälkensä. Yhden yön tytöt ja pojat voivat olla sankareita. Elämä on kaveri, kunnes se sanoo kaveruutensa irti.

Jokainen sukupolvi ansaitsisi oman Teräksensä. Me eksymme ja unohdumme helposti. "Aikaa ei hukata. Aika hukkaa meidät." 


Silvia Avallone: Teräs (2014)
Italiankielinen alkuteos; Acciaio (2010)
Suomentanut Taru Nyström
Minerva

Terästä on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapeto, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuhansia sivuja


Kommentit

  1. Huikee kirja todellakin! Saa tuntemaan vieläkin Italian lämmön iholla, kun luen sun tekstiä kirjasta.
    Ihanaa, että toit esiin kirjan hienolla tekstillä - toivottavasti moni löytää kirjan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mari. Kyllä Teräs on minusta tämän syksyn tapauksia. Näen selkeästi mielessäni kirjan tyypit ja tehtaan ja uimarannan jne. Tyrmäävän hieno esikoinen.

      Poista
  2. Minulta ovat muiden bloggaukset Teräksestä menneet ohi. Onneksi huomasin sinun kirjoituksesi. Teräs vaikuttaa kirjalta, joka minun kannattaisi lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marigt, tämän kohdalla sanon, että kyllä. Kyllä sun pitää lukea tämä. Uskon, että tulet ihastumaan.

      Poista
  3. Tätä kirjaa on nyt sen verran myönteisesti blogeissa kommentoitu, että pakko on taas lukulistaa paisuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kannattaa hilata hyvin korkealle listassa. MIkä onni, että tämä suomennettiin, vaikka italialaista kirjallisuutta suomennetaan niin niukasti. Teräkseen ei voi olla ihastumatta. Se puhuttelee lukijan kaikkia aisteja.

      Poista
  4. Vau, kylläpä alkoi kiinnostaa. Olen jotenkin onnistunut ohittamaan tämän, mutta tekstisi on niin vimmaisen houkutteleva, että pakko hankkia tämä luettavaksi. Mahtavaa!

    VastaaPoista
  5. Voi miten ilahduttaa kuulla, että kiinnostuit Teräksestä. Tässä kirjassa on sitä kuuluisaa jotain. Osuu ja uppoaa ja vie mennessään.

    Odotan malttamattomana mielipidettäsi.

    VastaaPoista
  6. Suketuksen sanoin, kirjoitat tästä vimmaisen upeasti! Laitoin kirjailiijan nimen muistiin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt halua mitenkään painostaa, mutta tämä sinun pitää ehdottomasti lukea. On niin totaalisen kutkuttavan hieno teos. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  7. Teräs oli juuri Piombino-kuvauksena ansiosta erittäin mieleenpainuva kirja, mutta sen hahmogalleria ei tehnyt minuun vaikutusta - ne jäivät vähän etäisiksi ja tuntuivat välillä vähän naiiveilta. Toisaalta esimerkiksi Francescan ja Lisan yllättävä ystävyys oli mielenkiintoinen sivujuonne, joka tosin jäi käsittelyltään vähän pinnalliseksi. Teräs oli kuitenkin todella kaunis kirja, ja sitä lukiessa kesä tuntui olevan edes vähän lähempänä! -Petter

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tämä tosiaan oli melko lailla täydellinen. Teini-ikäisten tyttöjen maailma oli mielestäni tavoitettu uskottavasti. En tietenkään tiedä, mihin tarkemmin tuolla naiivilla viittaat, mutta eikö teiniyteen aina liity myös tiettyä naiiviutta aikuisen näkökulmasta?

      Minusta tämä oli vahva ja voimakas, hyvin elämänmakuinen. Kiitos kommentistasi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e