Emma Cline: Tytöt

Tytöt Sipilän fläppitaulussa

Emma Clinen romaani Tytöt rantautui Suomeen vahvan anglo-amerikkalaisen hypen saattelemana. Alunperin kiinnostuin Clinen teoksesta, koska olin kuullut sen käsittelevän tyttöjä ja heidän asemaansa kulttiyhteisössä. Tästä kuitenkin seurasi, että lähdin lukemaan sitä aivan väärästä ennakkoasetelmasta, mikä johti siihen, että ensimmäisten kymmenien sivujen jälkeen lähinnä nieleskelin pettymystäni.

Joskus on hyvä, että antaa kulua hieman aikaa lukemisen ja bloggaamisen välillä, sillä tarina saattaa tekeytyä yllättävillä tavoilla. Myös Tytöistä löytyi muutamia varsin oivallisia kohtia, joskin ne ovat itse tarinnan kannalta enemmän sivupolkuja kuin highwaytä.

Tosielämästä fiktioksi

Tytöt edustaa sitä varsin muodikasta kirjallisuuden lajia, jossa fiktiivisen teoksen pohjana on tositapahtumat. Tässä tapauksessa kyseessä on yhdysvaltalaisen Charles Mansonin masinoimat veriteot vuonna 1969. Cline kertoo tytöstä nimeltä Evie, joka ajautuu mystiselle ranchille, jota johtaa tyttöihin hypnoottisesti vaikuttava Mansonin fiktiivinen vastine Russell. 

Romaani alkaa kuvauksella Eviestä jo keski-ikäisenä naisena ja hänen nykypäivästään tehdään loikkia 1960-luvun loppuun ja Russellin farmille. Romaanin suurin ongelma on, että Cline ei tunnu osaavan päättää, haluaako hän kertoa Evien kehitystarinan vai haluaako hän viedä tarinaa eteen päin Russellin ja hänen ranchinsa näkökulmasta ja niin hän päätyy tekemään vähän molempia, jonka seurauksena kummatkin tarinalinjat jäävät ohuenpuoleisiksi. Vähän samaan tapaan kuin Jayne Anne Phillipsin romaanissa Murhenäytelmä todelliset tapahtumat häiritsevät kerrontaa liikaa, asettavat sille kehyksiä, jotka näännyttävät tarinaa ja vievät siltä hengen.

Halu äidin kasvoilla

Minua ei Tytöissä kiinnostanut niinkään Russell ja hänen ranchinsa ja seuraajansa tai Evien ajautuminen osaksi tätä kommuunia, vaan kuvaus Evien ja hänen äitinsä välisestä suhteesta.  Evien vanhemmat ovat eronneet ja hänen äitinsä elää eron jälkeistä turbulenssiaikaa, johon hänen ystävänsä suosittelevat lääkkeeksi milloin mitäkin, kuten vaikkapa E-mittareita, hahmoterapiaa, mineraalipitoisia ruoka-aineita, jotka oli istutettu täydenkuun aikaan.

Cline kuvaa psykologisen tarkasti, joskin helposti muiden tapahtumien alle jääden, miten äidin poikaystävä Frank on sieni, joka imee Evien äidin kaiken rakkauden ja jonka miellyttämiseen äiti elämänsä omistaa.

Siitä  miehestä äiti piti. Teki pöhköjä jumppaliikkeitään jotta näyttäisi hänen silmissään kauniilta ilman vaatteita. Äiti oli laittanut tukkansa ja voidellut itsensä, kasvoilta paistoi rakkauden jano. Oli piinallista ajatella, että äidillä oli tarpeita; katsoin häntä ja halusin hymylläni osoittaa, miten hyvä meillä oli olla ihan kahdestaan. Mutta äiti ei katsonut minuun. Hän katsoi vain Frankia alttiina ottamaan vastaan sen, mitä Frank suvaitsi hänelle antaa. Puristin kädet nyrkkiin pöydän alla.

Tämän jälkeen ei ole tarpeen kysyä, miksi Evie liittyi Russellin porukoihin.

Russellia kaikki ranchissa palvovat, mutta Cline ei onnistu tekemään hänestä uskottavaa joukkojensa johtajaa. Russellin "ideologiaan" kuuluu vanhasta yhteiskuntajärjestelmästä vapautuminen ja uuden yhteiskunnan rakentaminen ilman rasismia, ilman syrjintää, ilman hierarkioita. Lukijalle Russell välittyy epäsiistinä paljasjalkana, joka pitää itseään enemmän kitaristina kuin mitä hän todellisuudessa on ja jolle maistuu nuorten tyttöjen liha. Hän jää yksiulotteiseksi hahmoksi, joka pyörii päivä päivältä sakeammiksi käyvissä liemissään.

Henkilöhahmoista Evien lisäksi eittämättä kiinnostavin on tyttö nimeltä Suzanne, johon Evie tutustuu puoli vahingossa ja jota kohtaan hän tuntee kuumottavaa kiinnostusta ja jonka huomionmuruista hän saa ravintonsa. Suzanne saa Evien "atomit järjestymään uudella tavalla." Evien ja Suzannen välinen suhde sisältää paljon potentiaalista dramaturgiaa, jonka Cline kuitenkin jättää pitkälti hyödyntämättä.

Katso minua

Tytöt sisältää muutamia kiinnostavia huomioita tyttönä olemisesta.

Olin keskivertotyttö ja se oli kaikkein suurin pettymys - minusta ei loistanut minkäänlainen suuruus. En ollut niin sievä että arvosanani olisivat riittäneet, vaaka ei kallistunut tarpeeksi vankasti sen paremmin ulkonäön kuin älynkään puolelle.

Cline osoittaa, että 60-luvulla tytöllä oli kaksi mahdollisuutta olla näkyvä. Olla joko kaunis tai älykäs. Jos et ole kumpaakaan, olet keskiverto eli et käytännössä mitään. Tyttöyteen kuuluu myös lääppimisen sietäminen. Itse asiassa se tekee tytön olevaksi muiden silmissä. Se, jota ei lääpitä, jää näkymättömäksi.

Evie, niin kuin jokainen tyttö ja myös poika ja ihminen ylipäätään kaipaa tulla katsotuksi. Tunnustetuksi katseen kautta. Sille, jota ei katsota yksikin katse merkitsee suunnattomasti ja se, kuka tämä katsoja on voi saada kohtuuttoman suuren merkityksen katsotun elämässä.

Ennen Suzannea kukaan ei ollut ikinä katsonut minua, ei oikeasti, ja siksi Suzanne oli määritellyt minut. Hänen katseensa sulatti sisimpäni niin helposti, että tuntui kuin hänestä otetut valokuvatkin olisi suunnattu minulle, niissä kyti henkilökohtainen merkitys.

*

Niillä aineksilla, joita Tytöt sisältää se voisi olla erinomainen romaani. Ongelmaksi muodostuu, että Cline sekä säästää kakkua, että syö sitä samaan aikaan. Teos sisältää muutamia pysähdyttävän hienoja kohtia, mutta niiden avulla se ei pysty kuorimaan itseään siitä hypen lahjapaperista, johon se on maailmalla kääritty. Kiinnostava debyytti joka tapauksessa.

Emma Cline: Tytöt (2016)
297 sivua
The Girls (2016)
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto)
Kiitos arvostelukappaleesta