Siirry pääsisältöön

Emma Cline: Tytöt

Tytöt Sipilän fläppitaulussa

Emma Clinen romaani Tytöt rantautui Suomeen vahvan anglo-amerikkalaisen hypen saattelemana. Alunperin kiinnostuin Clinen teoksesta, koska olin kuullut sen käsittelevän tyttöjä ja heidän asemaansa kulttiyhteisössä. Tästä kuitenkin seurasi, että lähdin lukemaan sitä aivan väärästä ennakkoasetelmasta, mikä johti siihen, että ensimmäisten kymmenien sivujen jälkeen lähinnä nieleskelin pettymystäni.

Joskus on hyvä, että antaa kulua hieman aikaa lukemisen ja bloggaamisen välillä, sillä tarina saattaa tekeytyä yllättävillä tavoilla. Myös Tytöistä löytyi muutamia varsin oivallisia kohtia, joskin ne ovat itse tarinnan kannalta enemmän sivupolkuja kuin highwaytä.

Tosielämästä fiktioksi

Tytöt edustaa sitä varsin muodikasta kirjallisuuden lajia, jossa fiktiivisen teoksen pohjana on tositapahtumat. Tässä tapauksessa kyseessä on yhdysvaltalaisen Charles Mansonin masinoimat veriteot vuonna 1969. Cline kertoo tytöstä nimeltä Evie, joka ajautuu mystiselle ranchille, jota johtaa tyttöihin hypnoottisesti vaikuttava Mansonin fiktiivinen vastine Russell. 

Romaani alkaa kuvauksella Eviestä jo keski-ikäisenä naisena ja hänen nykypäivästään tehdään loikkia 1960-luvun loppuun ja Russellin farmille. Romaanin suurin ongelma on, että Cline ei tunnu osaavan päättää, haluaako hän kertoa Evien kehitystarinan vai haluaako hän viedä tarinaa eteen päin Russellin ja hänen ranchinsa näkökulmasta ja niin hän päätyy tekemään vähän molempia, jonka seurauksena kummatkin tarinalinjat jäävät ohuenpuoleisiksi. Vähän samaan tapaan kuin Jayne Anne Phillipsin romaanissa Murhenäytelmä todelliset tapahtumat häiritsevät kerrontaa liikaa, asettavat sille kehyksiä, jotka näännyttävät tarinaa ja vievät siltä hengen.


Halu äidin kasvoilla

Minua ei Tytöissä kiinnostanut niinkään Russell ja hänen ranchinsa ja seuraajansa tai Evien ajautuminen osaksi tätä kommuunia, vaan kuvaus Evien ja hänen äitinsä välisestä suhteesta.  Evien vanhemmat ovat eronneet ja hänen äitinsä elää eron jälkeistä turbulenssiaikaa, johon hänen ystävänsä suosittelevat lääkkeeksi milloin mitäkin, kuten vaikkapa E-mittareita, hahmoterapiaa, mineraalipitoisia ruoka-aineita, jotka oli istutettu täydenkuun aikaan.

Cline kuvaa psykologisen tarkasti, joskin helposti muiden tapahtumien alle jääden, miten äidin poikaystävä Frank on sieni, joka imee Evien äidin kaiken rakkauden ja jonka miellyttämiseen äiti elämänsä omistaa.

Siitä  miehestä äiti piti. Teki pöhköjä jumppaliikkeitään jotta näyttäisi hänen silmissään kauniilta ilman vaatteita. Äiti oli laittanut tukkansa ja voidellut itsensä, kasvoilta paistoi rakkauden jano. Oli piinallista ajatella, että äidillä oli tarpeita; katsoin häntä ja halusin hymylläni osoittaa, miten hyvä meillä oli olla ihan kahdestaan. Mutta äiti ei katsonut minuun. Hän katsoi vain Frankia alttiina ottamaan vastaan sen, mitä Frank suvaitsi hänelle antaa. Puristin kädet nyrkkiin pöydän alla.

Tämän jälkeen ei ole tarpeen kysyä, miksi Evie liittyi Russellin porukoihin.

Russellia kaikki ranchissa palvovat, mutta Cline ei onnistu tekemään hänestä uskottavaa joukkojensa johtajaa. Russellin "ideologiaan" kuuluu vanhasta yhteiskuntajärjestelmästä vapautuminen ja uuden yhteiskunnan rakentaminen ilman rasismia, ilman syrjintää, ilman hierarkioita. Lukijalle Russell välittyy epäsiistinä paljasjalkana, joka pitää itseään enemmän kitaristina kuin mitä hän todellisuudessa on ja jolle maistuu nuorten tyttöjen liha. Hän jää yksiulotteiseksi hahmoksi, joka pyörii päivä päivältä sakeammiksi käyvissä liemissään.

Henkilöhahmoista Evien lisäksi eittämättä kiinnostavin on tyttö nimeltä Suzanne, johon Evie tutustuu puoli vahingossa ja jota kohtaan hän tuntee kuumottavaa kiinnostusta ja jonka huomionmuruista hän saa ravintonsa. Suzanne saa Evien "atomit järjestymään uudella tavalla." Evien ja Suzannen välinen suhde sisältää paljon potentiaalista dramaturgiaa, jonka Cline kuitenkin jättää pitkälti hyödyntämättä.


Katso minua

Tytöt sisältää muutamia kiinnostavia huomioita tyttönä olemisesta.

Olin keskivertotyttö ja se oli kaikkein suurin pettymys - minusta ei loistanut minkäänlainen suuruus. En ollut niin sievä että arvosanani olisivat riittäneet, vaaka ei kallistunut tarpeeksi vankasti sen paremmin ulkonäön kuin älynkään puolelle.

Cline osoittaa, että 60-luvulla tytöllä oli kaksi mahdollisuutta olla näkyvä. Olla joko kaunis tai älykäs. Jos et ole kumpaakaan, olet keskiverto eli et käytännössä mitään. Tyttöyteen kuuluu myös lääppimisen sietäminen. Itse asiassa se tekee tytön olevaksi muiden silmissä. Se, jota ei lääpitä, jää näkymättömäksi.

Evie, niin kuin jokainen tyttö ja myös poika ja ihminen ylipäätään kaipaa tulla katsotuksi. Tunnustetuksi katseen kautta. Sille, jota ei katsota yksikin katse merkitsee suunnattomasti ja se, kuka tämä katsoja on voi saada kohtuuttoman suuren merkityksen katsotun elämässä.

Ennen Suzannea kukaan ei ollut ikinä katsonut minua, ei oikeasti, ja siksi Suzanne oli määritellyt minut. Hänen katseensa sulatti sisimpäni niin helposti, että tuntui kuin hänestä otetut valokuvatkin olisi suunnattu minulle, niissä kyti henkilökohtainen merkitys.

*

Niillä aineksilla, joita Tytöt sisältää se voisi olla erinomainen romaani. Ongelmaksi muodostuu, että Cline sekä säästää kakkua, että syö sitä samaan aikaan. Teos sisältää muutamia pysähdyttävän hienoja kohtia, mutta niiden avulla se ei pysty kuorimaan itseään siitä hypen lahjapaperista, johon se on maailmalla kääritty. Kiinnostava debyytti joka tapauksessa.


Emma Cline: Tytöt (2016)
297 sivua
The Girls (2016)
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto)
Kiitos arvostelukappaleesta



Kommentit

  1. Ennakko-oletukseni alkaa olla: esikoiskirja, hieman raakile, mielenkiintoinen pohja. Katsotaan miten käy. Nyt menen Uiden kotiin ja onpa melkolailla parasta syksyni alkuun...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi parasta, jos tätä pystyisi alkaa lukea ilman mitään ennakko-odotuksia, sillä omalla kohdallani ainakin ne odotukset johti ihan väärään suuntaan.

      Mikä sattuma! Luen juuri Deborah Levyn uusinta nimeltä Hot milk. Hänestä on kovaa vauhtia tulossa yksi suosikkikirjailijoistani. Kiitos bleue.

      Poista
    2. No, minä luin aika lailla tämän ilman ennakko-odotuksia. Muistin, että tästä oli ollut puhetta mediassa ja että jotain väkivaltaan liittyvää kirjassa käsiteltiin. En silti pitänyt. Seksiä ja väkivaltaa - kuinka ikävää.

      Poista
    3. Kyynisesti tekisi mieli todeta, että seksiä ja väkivaltaa, koska ne myyvät. Usein huomaan, että en oikein innostu kirjoista, jotka rakentuvat tositapahtumille. Tässä kirjassa oli kyllä paljon mielenkiintoistakin, mutta kokonaisuus ei oikein toiminut kuitenkaan.

      Poista
  2. Samoja latuja kuljettiin tämän teoksen suhteen... Teos sisältää joitakin erittäin osuvia kommentteja tyttönä olemisesta ja nuoruudesta ylipäätään, mutta kokonaisuus hukkuu perin ikävästi kliseisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Tietyllä tapaa suorastaan harmittaa, kun tässä olis ollu aineksia niin paljon parempaankin. Luin muuten jostain, että Manson saa vieläkin jatkuvasti kirjeitä vankilaan, mutta mun on vaikea kuvitella, että kukaan kirjottelis Russellille. Luulen, että juuri tuo Russellin hahmon ohuus vaikutti aika paljon siihen, että tämä tarina ei oikein noussut. Kiitos Kaisa Reetta.

      Poista
  3. Huikea tuo huomio äitisuhteesta. Nyt tekisi mieli lukea kirja uudestaan. En kovinkaan vaikuttunut tästä, vaikka tarina veikin mukanaan ja Cline kirjoittaa kauniisti. Vähän epäuskottava kaikkinensa, mutta kiinnostaviakin juttuja tässä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moni on tosiaan sanonut, että Cline kirjoittaa kauniisti, mutta itse en varsinaiset pannut asiaa merkille. Näin jälkikäteen ajattelen, että tätä olisi kannattanut lukea nimenomaan tytär/äiti suhteen näkökulmasta. En myöskään oikein tiedä, mihin tuo aikuinen Evie varsinaisesti tarvittiin. Enempikin niin, että siirtymät aikatasoilla rikkoivat jännitettä. Kiitos Katja.

      Poista
  4. Tämä kirja on vasta tulossa minulle, mutta uskalsin silti lukea arviosi ja aika monta arviota olen lukenutkin, sillä tämä kirja kiinnostaa kovasti.
    Voi vitsi Omppu miten hyvin tuo kirja sopii tuohon fläppitaululle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En malttanut olla leikkimättä Sipilän fläppitaululla. :D :D :D

      Toivon Mai, että sinä löydät tästä kirjasta sellaista, joka tuo hyvän lukukokemuksen. Kaikki postaukset, joita tästä olen lukenut on ollut hieman pettymyksen puolella, vaikka myös niissä on todettu, että kyllä tässä hyvääkin on. Jään odottamaan, mihin tulokseen päädyt. Kiitos Mai.

      Poista
  5. Minäkin kiinnitin huomiota tuohon äidin kuvaukseen, mutta jotenkin ärsyynnyin siitä, kuinka alentuvasti äidistä kirjoitettiin. Miten niin nuoren naisen rakkauden kaipuu on ymmärrettävää, mutta vanhemman naurettavaa? No juu, äiti on aikuinen ja Evie lapsi, onhan siinä tietysti pointtinsa, mutta silti!

    Kirjoitat mielenkiintoisesti tuosta katseesta, vasta luettuasi juttusi tajusin, että myös Cline korosti sen merkitystä monessakin kohdin.

    Hieno kirja silti, jopa niin harkittu ja viimeistelty, että saattaa tuntua jopa hieman laskelmoidulta. Mutta siitäkin huolimatta tykkäsin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti ihan itsekin lukea, että mitä tästä kirjoitinkaan.:D Kommenttisi sai minut näkemään, että äidistä tosiaan kirjoitetaan hyvinkin alentuvasti, mutta toisaalta sitten kyse on siitä, miten Evie äitinsä näkee.

      Mulle tässä kirjassa oli liikaa teemoja, jotka sitten söivät toisiaan. Kiinnostavia asioita oli liian kanssa. Tästä huolimatta kiinnostava kirja ja nyt näin jälkikäteen huomaan, että tämä on jäänyt mieleeni nimenomaan tyttöyttä ja kasvamista käsittelevänä teoksena ja Russell porukoineen on enempi taustajoukkoa. Heidän tilallaan voisi olla joku muukin joukko.

      Lähden nyt samoin tein tutkimaan, mitä sinä tästä sanoit. :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän