tiistai 21. toukokuuta 2019

Paljastuksia korealaisen kasvonaamion takaa - Sari Elfving: Taivaat jotka ansaitsemme



En lue tarinaa, vaan sitä, miten se on kerrottu.

Sari Elfvingin Taivaat jotka ansaitsemme on aiheensa puolesta melko tyypillinen esikoisteos, jossa kuvataan Elman lapsuutta, jonka läpi hän on punnertanut itsensä nuoreksi aikuiseksi, josta tuli burleskitanssija. Elman mukana kasvoi veli, Kasimir. Lapsuuden perheessä oli sekä alkoholi- että mielenterveysongelmia.

Elfvingin romaanissa on kyse kuitenkin myös paljosta muusta ja se hurmaa erityisesti kerronnallaan. Elman kehitystarina on lähinnä korealainen kasvonaamio, joka vaikutusajan jälkeen riisutaan ja sen alta paljastuu teoksen varsinainen päähenkilö. Elman äiti Ilana.

Taivaat jotka ansaitsemme alkaa suorastaan mystisen kiinnostavasti ja tavalla, joka vei minua hulppeasti harhaan. Ensimmäiset sivut piirtävät ilmaan uhkaa ja menneitä vuosikymmeniä, joiden raskaus on niin pitkällä, että ne ovat alati synnyttämisen tilassa.

Siinä missä hän nyt seisoo, oli joskus muinoin uhrilehto, jossa pidettiin vakkajuhlia. Metsä saattoi syödä pienokaisia, kirjaimellisesti. Kolmesataa vuotta sitten kirkon edustajat tekivät perinteestä selvää, ja viisautta ja käytännöllisyyttä siunaten he pyyhkivät uhripaikan nimen kaikista kirjoistaan.

Elfvingin romaanin tukipuita ovat isän poissaolo ja äidin huojuvuus. Äiti, Ilana, on alunperin venäläinen ja hänen elämänsä kiertyy muukalaisuuden, alkoholin ja mielenterveysongelmien ympärille.  Ilana samaistuu Södergranin Tulevaisuuden varjon runominään. On joku toinenkin, kuten hän, joku jonka päivät hänen päiviensä lailla ovat "täynnä mustia reikiä."

Se valkenee hänelle yhdessä hetkessä: Hän tarvitsee vaihtoehtojen seittiä voidakseen olla muukalainen. Seitti pitää muut ihmiset etäällä.

Ilanasta ei pitänyt tulla äitiä, mutta äiti hänestä tuli. Äiti, jonka humala tekee hänestä Elmalle vieraan. Onko se todellakin äiti, tuo joku, jossa vieras ja tuttu yhtyvät pelottavalla tavalla?

Elfving kirjoittaa Ilanan osuudet kursiivilla ja minä joka yleensä valitan kursiivin käytöstä en tällä kertaa valita ollenkaan. Kursivoitu teksti on Elfvingin teoksessa romaanihenkilön kuvauksen palveluksessa ja korostaa Ilanan melkein-olemista ja varjomaisuutta.  Hänen rikkonaisuutensa tulee osuvasti esiin kursiivin kautta ja näyttää Ilanan enemmän ehdotelmana kuin ihmisenä, jolla on kiinteä minuus.

Käy niin, että luennassani Ilana syö Elman tarinan. Kun teoksessa noustaan Elmaa kuvaavalle nykytasolle odotan jo malttamattomasti, että pääsisin takaisin Ilanan pariin. Minä näen hänet puutarhassa seisomassa, nojaamassa omenapuuhun. Osana muiden ihmisten joukkoa, mutta samaan aikaan täysin sivullisena ja omaa häpeäänsä representoivana.

Häpeässä olisi ollut riittävästi tekemistä, mutta hänellä oli muitakin tunteita, joita täytyi työntää jonnekin, jonkin taakse.

Taivaat jotka ansaitsemme ei noudata perinteistä kertomisen tapaa ja juuri se tekee tästä romaanista paljon enemmän kuin mitä sen tarinalla on tarjottavana. Elfvingin kerronalle on omainaista raikas rikkaus, taitavuus ja tekstin täydellinen hallinta. Tekstikappaletta seuraa tekstikappale, joka on jotakin muuta kuin mitä edellinen kappale on saanut odottamaan ja se tuntuu paitsi avaralta saa lukijan kiintymään tekstiin ja odottamaan malttamattomana lisää.

Taivaat jotka ansaitsemme virtaa niin kuin virtaa joki, jonka kulkuun ihminen ei ole vaikuttanut. Teksti törmäilee joenpohjan kiviin, ottaa mukaansa kasvustoa ja jatkaa virtaustaan toisaalla. Se tuntuu komealta. Se ON komeaa. Erityisesti ihastelin sitä tarkkuutta, millä kerronta palaa niin täsmällisesti aikaisemmin kerrottuun, asettuu sen viereen ja sisään ja luo uusia merkityksiä.

Elfvingin ei-lineaarinen ja pyörteilevä kerronta irtoaa fallogosentrisestä esitystavasta tekstuaalisella riemulla. Se puhaltaa tekstiin hengen, joka nostaa väkisinkin onnellisen hymyn lukijan kasvoille.



Sari Elfving: Taivaat jotka ansaitsemme
213 sivua
Teos (2019)








6 kommenttia:

  1. Kuulostaapa mielenkiintoiselta ja varsinkin lainauksesi ”Elfvingin ei-lineaarinen ja pyörteilevä kerronta irtoaa fallogosentrisestä esitystavasta tekstuaalisella riemulla” jälkeen. Olen tietoisesti jättänyt Cixousin Medusan nauru ja muita ironisia kertomuksia -kirjan kesken, koska en halua lopettaa sen lukenista ikinä ☺. Mutta tämä taitaa olla kirja, jossa on tuota ihmeellistä ja ihanaa ns. naiskirjoitusta! Tämä täytyy lukea, kenties myös itselleen ostaa ☺. Kiitos, Omppu ♥.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En sanoisi, että tämä on naiskirjoitusta siinä merkityksessä kuin tuon käsitteen itse miellän. Tässä on enempi kyse kerronnan tavasta, miten se liikkuu ajassa ja miten kappaleiden välillä ei aina ole niin tiivistä yhteyttä, vaan enemmän tilaa ja yllätystä. Elfvingin kerrontatyyliä on ihan järkyttävän vaikea kuvailla, joten parasta tosiaan on lukea itse. 😀

      Poista
    2. Ok, taisin vähän innostua ☺ ☺ ☺. Muutama lainaus (ihan itselleni selvennykseksi ☺) Tieteen Termipankin naiskirjoitusta käsittelevästä kirjoituksesta: “Cixous vertaa naisen kirjoittamista imettämisen kaltaiseen ruumiilliseen ja ruokkivaan lahjaan. Myös teoksessaan La Jeune née (1975, The Newly Born Woman) Cixous esittää naiskirjoituksen patriarkaatin vastaisena vallankumouksellisena voimana. Ideaalinen naiskirjoitus ei pyri omimaan toista vaan asettuu alttiiksi toiselle; se lahjoittaa ja tuhlaa ilman vastalahjan ja velan taka-ajatuksia. Tämän teorian mukaan naiskirjoituksen moniäänisyydessä ja musikaalisuudessa kaikuvat yksilön esikielellisen vaiheen kokemukset. Irigarayn mukaan naisten tulisi ilmaista itseään kielellä, jonka luomiseen he ovat itse osallistuneet ja joka vastaa heidän kokemaansa todellisuutta.”
      - - -
      “Ideaalisen naiskirjoituksen keskeisiä piirteitä ovat orgaaninen epäjärjestys ja rihmastollinen loputtomuus; siinä ei ole alkua eikä loppua eikä lopullisia sulkeutumisia. Naiskirjoituksen käsitettä on sovellettu erityisesti sellaisten kirjailijoiden Marguerite Durasin (1914-96) ja Clarice Lispectorin (1925-77) tuotantoon.

      Naiskirjoituksen ihanne on herättänyt myös kritiikkiä: vaarana on nähty yhdenlainen uusessentialismi ja seksuaalisuuden irrottaminen yhteiskunnallisesta kokemuksesta.”

      Koko naiskirjoitus on mulle aika uusi käsite, joten täytyy vain perehtyä lisää. Niin hyvin tuo sana on kuitenkin pudonnut sisuksiini, että etsin sen tyyppistä kirjoitusta miltei mistä vaan ☺. (Olipa taas virkistävää ”jutella” kanssasi ♥.)

      Poista
    3. Halusin tietoisesti ottaa esiin, että se mielikuva, jonka sait Elfvingin kirjasta mun tekstin perusteella ei välttämättä vastaa itse kirjaa.

      Mun mielestä siis naiskirjoitus esiintyy aina (vaikka ei välttämättä siihen rajoittuen) kielen tasolla (rakenteet, toisto, kiinnittymättömyys ja ylipäänsä liikkuu kielen symbolista järjestystä edeltävässä tilassa). Elfvingillä kyse taas on mielestäni kerronnasta, joka ei noudata sellaista perinteistä kertomisen tapaa, joskaan ei myöskään ole kokeellista, vaan ihanan ja riemastuttavan uudenlaista.

      Pyörteilevällä kerronnalla viittasin siihen, että joku asia on mainittu, ja siihen palataan myöhemmin uudestaan ja taas myöhemmin, jolloin tulee tunne pyörteestä.

      Poista
  2. Mua jäi vaivaamaan tuo korealainen kasvonaamio – oli pakko klikata tätä juttua sen takia, kun kuulosti niin ihmeellisestä. Mutta siis mitä? :D En oikein ymmärtänyt, mitä tarkoitit vertauksellasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on se tausta, että kirja hämäsi todella onnistuneesti alkusivuillaan, joten halusin myös hämätä. Ikään kuin toistaa kirjan alun hämäyksen. Toisaalta sitten tietysti se, että naamion alta aina paljastuu jotain oli sitten minkälainen tai -maalainen naamio tahansa. Naamio on päällimmäisin osa niin kuin tähän tarinaan on mun mielestä rakennettu päähenkilöksi Elma, mutta sitten paljastuu, että päähenkilö itse asiassa omassa luennassani ainakin on Ilana.

      Poista