perjantai 31. toukokuuta 2019

"Siis elän!" - Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta * Bar Finland, 39


Kun olin kirjoittamassa edellistä kirjaa, olivat loppuvaiheessa kaikki mielteet lauseita, ja noiden juttujen kertomuksellisuus häivytti oman kuvitteellisuuteni, tai en ehtinyt huomata mitään mikä ei liittynyt niihin, niin että alkoi tuntua köyhältä ja rupesin miettimään, mikä kuvitelma oikeastaan on.

Voi sitä teoksensa niinkin aloittaa, että viittaa suoraan edelliseen kirjoittamiseensa ja koska voi Maila Pylkkönen tekee juuri niin.

Runoilija Maila Pylkkönen (1931-1986) muistetaan erityisesti siitä, että kuvasi runoissaan tuikitavallisia arkisia tapahtumia ja käytti ns. runokielen sijasta puhekieltä imitoivaa kieltä. Vuonna 1970 julkaistu Tarina tappelusta on hänen seitsemäs runokokoelmansa. Teos, johon Pylkkönen alkusitaatissa viittaa on nimeltään Virheitä, joka julkaistiin viisi vuotta ennen Tarinaa tappelusta.

Tarina tappelusta luo vahvan vaikutelman siitä, että Pylkkönen kirjoittaa mielivaltaisia havaintoja ympäristöstään ja niin tehdessään ohittaa perinteiset runon portit milloin miltäkin puolelta. Kun tekstiä pysähtyy tutkimaan hieman tarkemmin huomaa kuitenkin, että mikään siinä ei ole sattumanvaraista, vaan arjen kaapuun on puettu vahvoja havaintoja.

Kokoelman alkua hallitsevat haasteet, joita naisrunoilija työssään kohtaa. Ironista otsikkoa kantavassa runossa Siis elän! toisistaan ottavat mittaa luova työ (runotekstiä ei synny), äitiys (sairaana oleva lapsi tarvitsee huomiota) ja köyhyys (pitää kesken runon kirjoittamisen lähteä uusimaan vekseli). Sellaista naisrunoilijan elämä on ja sellaisen elämän pikkuruisissa väleissä olisi runoilijan sanansa saatettava paperille.

Jotta Pylkkösen runojen omin luonne ja niihin liittyvä kokeellisuus olisi tunnistettavissa on hyvä tuntea suomalaisen runouden historiaa. 1960-luku oli maamme runoudessa vahvasti uusien tuulten - suorastaan pyörremyrskyjen - aikaa. Runoilija jos toinenkin jätti säkeet sikseen ja otti teoksiinsa mukaan mitä moninaisinta ainesta. Erityisen merkittävinä tämän kehityskulun kannalta on pidetty Paavo Haavikon teosta Talvipalatsi (1959) sekä Pentti Saarikosken kokoelmaa Mitä tapahtuu todella? (1962). Tähän joukkoon Pylkkönen liittyi jo aiemmalla tuotannollaan, erityisesti kokoelmalla Virheitä.

Pylkkönen tuo kokeelliseen runouteen paitsi naisen ääneen, myös naisen aseman osana yksityisen maailmaa sekä naisrunoilijan työtä vaikeuttavat tekijät. Tarina tappelusta sisältää esimerkiksi kuvauksen pankinjohtajasta, joka huolehtii vauvan maitopullon lämmittämisestä sekä pankin toimitilojen muuttumisesta lapsiparkiksi. Tässä tulee havainnollisesti esiin se, että olennaisinta ei ole, mitä Pylkkönen kirjoittaa, vaan minkälaisia jatkoajatuksia hänen tekstinsä herättää. Miksi esimerkiksi maitopulloa lämmittävä pankinjohtaja tuntuu absurdilta hahmolta? Mistä kertoo se, että näin on?

Tarina tappelusta kiinnittää huomiota kieleen ja toisinaan se tekee sen tavalla, joka muistuttaa Gertrude Steinin teoksesta Herkät napit. Steinin tavoin Pylkkönen kirjoittaa lauseita, jotka ovat näennäisesti kummallisia ja outoja, mutta niin tehdessään nämä lauseet tulevat kertoneeksi jotakin olennaisesta kielestä ja kielenkäyttöön liittyvistä säännöistä.

Ruusunmarja on niin liian kaunis, että sen kanssa ei voi yhtään pelleillä, se on tyly kaikelle mikä on liian luontevaa ja kaikelle mikä ei ole luontevaa. Sen pitää antaa olla vain. Silloin se on kaunis eikä mitään muuta. Sen kanssa on turhaa ottaa asento niinkuin sipulia kuorineen tai kova kuori poistettuna ei rupea pitämään koholla kädessään. 

Tarina tappelusta sisältää huomioita kirjoittamisesta ja taideteorioista, ja erityisesti avoimet ja suljetut kuvitelmat pohdituttavat runojen kirjoittajaa. Siirtymät ovat Pylkkösen runoissa usein nopeita ja tämä voi johtua yhtä hyvin runoilijan mielikuvituksen liikkeistä kuin siitäkin, että hänen poikansa tulee keskeyttämään runoilijan kirjoitustuokion. Lasten leikit tulevat osaksi runoja ja suljetuista ja avoimista kuvitelmista siirrytään ilotulitusrakettien rakentamiseen salpietarin, hiilen ja rikin avustuksella.

Mitä tulee Pylkkösen runojen ominaisluonteeseen löytyy niitä erinomaisesti kuvaava huomio itse runoista.

Kaihdan suljettua kuvitelmaa kouristuksenomaisesti. Jos suunnittelen mielessäni kertomuksen, en koneen eteen istuttuani suinkaan kirjoita sitä, vaan jotakin ympäriltäni, en kaikkea tai mitä tahansa ympäriltäni, vaan sellaista mikä on se sama kertomus toisella kielellä. (alleviivaus minun)

Kokoelman runokuvat muistuttavat ensi lukemalla käsivarakameralle ominaista tallentamista. Se, mikä vaikuttaa tulleen kuvaan sattumalta kameran heilahduksen vuoksi paljastuu kuitenkin tarkkaan harkituksi. Ero arjen ja runon välillä kutistuu ja paikoin ne ovat kokonaan toisistaan erottamattomia. Kun runominä kulkee miehensä kanssa Vuosaaren kirjastoon peltojen poikki on pelto sekä pelto, että etäisyyden ja matkanteon kuva. Omassa luennassani näen tuon ihan tavallisen vehnäpellon van Goghin maalauksille tyypillisen keltaisena. Pelto on pelto, mutta se on myös portti, jonka takaa alkaa avarampi maailma.

Pylkkösen kokoelmassa eletty ja koettu tulee osaksi runoa. Runouden maailma ja arkimaailma tönivät toisiaan ja kulkevat toistensa läpi, eikä niiden välille voi välttämättä tehdä eroa lainkaan. Pylkkönen laskee runouden alas jalustalta ja tuon sen osaksi jokapäiväistä elämänmenoa. Vuoden 18730 tienoille sijoittuvassa runossa Kapine meno yltyy aivan villiksi ja runo goes scifi. Pylkkönen venyttää kielen rajoja ja osoittaa, että mitään rajoja ei oikeastaan ole. Tätä representoi mm. hänen käyttämänsä yhdyssana ajoituskoneentarkistuskoneenpesukoneenkuivaustelineenpaikkauskone.

Maila Pylkkönen on suomalaisen runouden "villi lapsi",  jonka olisi jo aika saada osakseen ansaitsemaansa arvostusta.



Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta
89 sivua
Otava (1970)


Bar Finland on sarja, jossa esittelen merkittäviä suomalaisia teoksia. Sarjan aikaisempiin osiin pääset tutustumaan tästä











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti