Siirry pääsisältöön

Kuka saa kehua Kosmoksen kirjoja? Esimerkkinä V.S. Luoma-ahon delete


On se hetki, kun voisin valita olla hiljaa. Se olisi ehdottomasti järkevää.

En kuitenkaan pysty vaikenemaan, sillä olen kiusausten suhteen kuin Oscar Wilde. Voin vastustaa kaikkea paitsi juuri kiusauksia. 

Kaikki alkoi siitä kun mä lopputilin sain (ole hiljaa Irwin)  törmäsin twitterissä Kosmoksen Mikko Aarnen twiittiin:

Aarne kirjoittaa:

"Kriitikon taidot tavallaan mitataankin vasta kun taideluoma ei osu juuri hänen makuunsa." ja jatkaa toisessa twiitissä:

"Mutta jos kriitikko sanokaamme vaikka eläkeiän kynnyksellä kehuu "nuorisolaisten" internetromaania vaikka kaikesta näkee että hän ei ymmärtänyt siitä mitään, juttu on pikemminkin kiusallinen kaikille osapuolille."

Haluaisin uskoa, että Aarne ei tarkoita olla ilkeä. 

Kaikkein helpointa olisi ohittaa Aarnen twiitit olankohautuksella. En kuitenkaan kykene tekemään niin. Syitä on useita, joista yksikään ei ole varsinaisesti henkilökohtainen, koska nyt puhutaan nimenomaan kriitikoista, ei kirjabloggareista. 

Minulle Aarnen jälkimmäinen twiitti näyttäytyy ylimielisenä, vaikka se ei välttämättä sitä ole. Huomaan olevani loukkaantunut "eläkeiän kynnyksellä" olevien kriitikoiden puolesta. 

On tottakai niin, että ihmisen ikä on yksi vastaanoton konteksti, joka voi vaikuttaa hänen tapaansa lukea ja tulkita kirjallisuutta. Sen sijaan, että asia olisi kiusallinen, se voi olla myös rikkaus. 

Koen ihan aidosti kiinnostavaksi lukea eri ikäisten ja eri taustoja omaavien ihmisten tekstejä kirjallisuudesta. Toki on hyvä muistaa, että on myös niitä, jotka eivät kirjoita ensisijaisesti ikänsä kautta.

Aarnen twiitti jättää epäselväksi, onko vähemmän kiusallista, kun joku nuorempi ihminen kehuu romaania väärin. 



Väärin luettu, väärin tulkittu, väärin sitä tota ja tätä. 

Väärin kehuttu on sinänsä uusi raikas tuomiolauselma muun kriitikoiden (ja lisään tähän suluissa myös kirjabloggarit, vaikka ei pitäisi) väärin tekemisen jatkoksi. 

Ehdotan, että yli-ikäisten kriitikoiden - ja menköön samaan sakkiin myös kirjabloggarit ja pistetään päälle vielä lukijat ylipäätään - ja Kosmoksen kirjojen kohtaamisten aiheuttamiin ongelmiin tartutaan nyt heti. Ei seurata tilannetta veitsen terällä, eikä kuunnella herkällä korvalla, eikä perusteta työryhmää, joka pohtii asiaa ensi viikolla.

Tartutaan helppoon ratkaisuun. Laitetaan Kosmoksen kirjojen kansiin varoitus: tästä kirjasta kirjoittamista ei suositella yli x-vuotiaille. Lukemista ei voitane kieltää, sillä vielä toistaiseksi lienee vallalla lukemisen vapaus.

Mikä luku olisi paras x:n paikalle? Ei yli 30-vuotiaille saattaisi olla hippusen liian rajoittava, koska flow:ssa uitettu hipsterikansakin vanhenee kovaa vauhtia, joten ehdotan: ei yli 40-vuotiaille. Missään nimessä ei yli 50-vuotiaille ja yli 60-vuotiaille voisi jo määrätä sakkoa siitä, että he kehuvat Kosmoksen kirjoja väärin.


Ei ole mitään kummallista tai tuomittavaa siinä, jos kustantamo haluaa profiloitua vain tietyn ikäisten lukijoiden kustantamoksi. Pelisäännöt on kuitenkin hyvä olla selvät. "Vien leluni leikistä pois", kirjoitti Pentti Saarikoski ja koen hänen neuvonsa hyväksi.

Toki ei ole mielekästä luoda jatkuvasti lisää vastakkainasetteluja. Esimerkiksi jakolinja kosmoksen kirjojen oikein kehujat vs. kosmoksen kirjojen väärin kehujat on melko tympeä vastakkainasettelu, joka pidemmän päälle tuskin palvelee edes tämän jaon jumaliksi kohottamia.


Kauheinta on vanheneminen. Se on meillä kaikilla edessä. 

Mitä vanhemmaksi tulee sitä paremmin ymmärtää, että myös vanhemmat ihmiset ovat - yllärii !!! - ihmisiä.

Vanhemmat ihmiset saattavat olla myös harvinaisen immuuneja sille, mitä heidän sallitaan tehdä ja mitä ei. Sellaista se ikä teettää. Itse olen unelmoinut jo vuosia siitä, miten vanhuksena käyttäydyn holtittomasti ja saan kaiken anteeksi ikäni vuoksi. Kuka voisi olla herttaiselle mummulle vihainen? 

"Se päivä ei oo vielä tänään" ja nyt olen tilanteessa, jossa haluaisin kirjoittaa V.S. Luoma-ahon kirjasta delete. Keski-ikäisenä lähiömutsina kuulun joukkoon, jolle tätä kirjaa ei varsinaisesti ole tarkoitettu ja sen vuoksi on varmuuden vuoksi parasta jättää heti alkuunsa sen kehuminen, vaikka siihen aihetta olisikin.  


Olisin mielelläni jättänyt koko tämän tekstin kirjoittamatta, mutta en ole löytänyt muuta tapaa päästä yli niistä epämukavuuden tunteista, joita Aarnen twiitit herättivät.


Tässä kohtaa en voi olla miettimättä Hannah Gadsbyn Nanettea. 

Se, minkä oli joskus tarkoitus olla hauskaa ei ole sitä enää. Päinvastoin, se on kuolemanvakavaa. Se on kipua siitä, kun huomaa oman representaationsa ulvovan lattialla ja tämän tekstin kirjoittamista jatkaa alaston tyyppi.


Itkettää. Itken vähän.

Miksi edes yritän?  


Tässä vaiheessa onkin hyvä huomauttaa, että jos haluatte lukea Mikko Aarnen hyväksymän kritiikin deletestä niin sellainen löytyy HS:n sivuilta. Kirjoittajana on fanittamani Maaria Ylikangas. 


Koska tämän tekstin piti alunperin kertoa deletestä niin lopuksi pari huomiota Luoma-ahon kirjasta.


Tutustuin deleteen kolmea eri kanavaa pitkin. Aloitin sen äänikirjana kävellessäni Ruttopuiston poikki. Aika nopeasti alkoi tuntua siltä, että formaatti on väärä. Koska en kuitenkaan ollut varannut deleteä kirjastosta jatkoin sen lukemista puhelimeni näytöltä (edellisestä lauseesta poistettu mukahauska kommentti siitä, että luin sitä sentään iPhonen enkä Samsungin näytöltä)

Vaan mitä teki universumi? Päätti tuoda yhteen deleten ja minut ja laittoi sen tyrkylle kotikirjastoni bestseller-telineeseen. Alkoi kolmas matka deleten kanssa.

deleten alku oli hämmentävä, sillä jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että en ole lukemassa Harry Salmenniemeä vaan V.S. Luoma-ahoa. En tarkoita, että Luoma-aho matkisi Salmenniemeä, mutta joku hyvä läheinen sävy Salmenniemen tekstin kanssa erityisesti deleten alussa hallitsi.

deleten novelleissa liikutaan Tinderistä muotisuunnittelijoiden nimisiin lehmiin ja toksisesta luokkakokouksesta Prisman hyllyjen väliin.

Kun kirjoitan, kuten edellä, sanon jotain. Teen valinnan, ehkä väärän sellaisen. Jätän ulkopuolelle kenties olennaisempaa. 


Miksi pitäisi elää, jos ja kun olemattomuus on sekä helpompaa että ekologisempaa aivan kaikilla mittareilla?


deleten novellit ovat monilajisia, aiheiltaan ja ulkomuodoltaan kokeelliseen kallellaan. Niiden yhteiseksi tyylilajiksi hahmottuu minulle kauhu. Sellainen kauhu, jota on esim. Edward Hopperin tauluissa. Hiljainen, luonnoton kauhu, joka saa epäilemään ja pelkäämään kaikkea. 



En tätä tekstiä aloittaessani olisi osannut aavistaa, että tässä käy näin. Että sattuu näin paljon. Että delete tuskin pääsee tekstissäni ääneen. 

Tämä nyt meni näin ja se on rehellisintä, mihin pystyn. Kerään leluni.



V.S. Luoma-aho: delete

Kosmos

Kommentit

  1. En ole aktiivinen Twitterissä, ja nyt on mennyt mitä provosoivin aloitus ihan sivu suun! Huvittaa tuo Mikko Aarnen nuoruushypetys, kun ei ole mies itse mikään pikkupoika enää. Siellä sitten Dannyn tavoin poseeraa milleniumien keskellä. Delete odottaa lukemistaan työpöydän pinossa, pitääpä äkkiä ottaa se lukuun ja kehua sitä väärin!

    VastaaPoista
  2. Edward Hopper! Hänen maalaustensa äärellä itkettää ja pelottaa ja silti niiden sisällä voisi hengitää, ehkä, vähän vapaammin, niissä on tilaa. Jos tässä on samaa, luen tämän. Vaikka varmaan siis ymmärrän Hopperinkin väärin, deletenkin ilman muuta. Ei se haittaa.

    (Minua on ehkä kliseisesti auttanut joissain asioissa äidiksi tulo: on juttuja, joista en enää piittaa pätkääkään ja yhdistän sen siihen, että mullistuin. Mutta joistain piittaan sitäkin enemmän nyt.)

    VastaaPoista
  3. Piti käydä etsimässä kyseiset twiitit lukeakseni ne kontekstissaan, koska irrallisina luin ne niin kovin eri tavalla kuin sinä. Mutta siitä kontekstista erilainen tulkintani vain vahvistui.

    Ensimmäisenä lainattu on mielestäni osuvasti sanottu - kuuluu kriitikon ammattitaitoon osata käsitellä teosta oman makunsa "läpi", takertumatta siihen että se ei nyt itselle ihan osunut kohdalleen.

    Toisessakaan lainauksessa ei sanota, että eläkeikää lähestyvä ei VOI kirjoittaa kunnollista kritiikkiä "nuorisoromaanista", tai kielletä häntä sellaista yrittämästä.
    Ihan vaan aavistuksen kärjistetyllä esimerkillä haen sitä suuntaa jota ajattelen Aarnen tarkoittavan: vähän kuin isovanhempi kehuisi lapsenlapsensa bändiä, jonka englanninkielistä nimeä tai musiikkigenreä ei osaa lausua. Tässä esimerkkitapauksessa se olisi ihanaa, lehteen painettuna ammattilaisen kritiikkinä hieman kiusallista. Pystyn kuvittelemaan sensuuntaisen kritiikin, mutta se on sitten eri asia kuinka paljon sellaisia oikeasti ilmestyy.

    (Tämän rinnastuksen tarkoituksena ei ollut saattaa vanhempia kriitikoita mitenkään höperöön valoon. 😆 Hieman vedin överiksi miettiessäni miten oikein saisin tulkintani ilmaistua.)

    VastaaPoista
  4. Seurasin Mikko Aarnea instassa jonkin aikaa ja luin hänen lyhyitä kirja-arvioitaan. Terhi Kokkosen kirjan arviosta tuli ensin hämmennys ja sitten jotenkin huono olo (en ole kyseinen kirjailija, kun sitä kuitenkin aina joku epäilee). Lopetin seuraamisen.

    VastaaPoista
  5. Myös minä haluan uskoa ja uskonkin, ettei Aarne halunnut olla ilkeä. Mutta ajattelematon ja turha tuo kommentti oli. Kyllä kirjan pitää pärjätä omillaan julkaisun jälkeen, ihan kenen tahansa lukemana. Jopa arvioimana. Onneksi hän puhui kriitikoista eikä bloggareista, kalikka olisi muuten kalahtanut. Mähän olen kypsässä iässä ja iloisesti postailen kirjoista, vaikken olisi tajunnutkaan (usein tajuan etten tajua, ja sanon sen), koska juuri siksi - että kirjoja saa lukea ja kokea kukin tavallaan. Fiksut kirjailijat sanovat, että kirja elää omaa elämäänsä, kun se on heiltä käsistä lähtenyt. Onko nykyisin jotenkin herkempää kuin aiemmin: kirjailijat loukkaantuvat, jopa kustantajat, jos arvio on "väärä"?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän