Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi, sulautua tuntemattomiin ilman että minun tarvitsee kohdata heidän katseitaan ja heidän kasvoilleen kirjoitettuja kysymyksiä.
Inkognito on unkarilaisen transnaisen, teoksen tekijän Tibor Noé Kissin, tarina. En voi olla miettimättä, että sen taantumuksen keskellä, mihin Unkari on vajonnut Kissin kirjaa tuskin enää julkaistaisiin. Onneksi vielä vuonna 2010 asiat olivat Unkarissa paremmin ja Inkognito pääsi painokoneista läpi.
Inkognito on jo aiheensa puolesta niin tärkeä, että sillä olisi paikkansa olla olemassa riippumatta ensi sijaisesti kaunokirjallisista ansioista. Heti alkuun onkin hyvä kuitenkin todeta, että Kissin teos on myös hyvää kirjallisuutta.
Tibor ei ole vain Tibor. Hän on myös Noémi. Hän on Tibor/Noémi ja Inkognito kertoo hänen elämästään ruumiissa, joka antaa tilaa vain Tiborille.
Tiborin/Noémin kotitausta on rikkinäinen ja epävakaa. Isä on arvaamaton ja väkivaltainen, saa juoppohulluuskohtauksia. Äiti on usein hänen tulilinjallaan ja joutuu välillä hoitoon psykiatriseen sairaalaan.
Tiboria/Noémia kannatteli jalkapallo ja unelma siitä, että jonain päivänä hänestä tuli maineikas pelaaja. Kun hän voitti runokilpailun jalkapallo jäi, mutta hän valehteli pitkään isälleen pelaavansa vielä, koska ei uskaltanut kertoa lopettaneensa jalkapallon pelaamista.
On muotti. Tibor/Noémi ei sovi siihen. Hän valuu yli reunojen. Valuu kohti Taneli Viljasen kuvaamaa usvaa, kohti varjoja. *
Inkognito on äänekäs kirja. Patterit paukkuvat, jääkaapit päästelevät ääniä, korot kopisevat. Tuuli ulvoo pyörteinä kaikista ilmansuunnista yhtä aikaa.
Kirjan äänimaailma tuottaa hermostuneen oloista kerrontaa, joka peilaa Tiborin/Noémin sisäisen elämän ahdistusta ja levottomuutta.
Raksahtelee. Naksahtelee. Kolisee. Paukkuu.
Pidän tämän kirjan usein lyhyistä, hengästyneen oloisesti nakuttavista lauseista. Pidän tekstin huohotuksesta, rytmin armottomuudesta. Pidän toistuvista lauseista, niiden paalutuksesta.
Nopeita havaintoja ympäristöstä ja omasta paikattomuudesta.
Epätoivoa. Kurkottelua kohti.
Inkognito synnyttää vaikutelman, että kertojan identiteetti on pilkottu paloiksi kirjan sivuille. Vähän siellä, vähän tuolla. Miten koota palaset yhteen?
Tuntui kuin sydämeni löisi yhä nopeammin, saattaisi vaikka poksahtaa. Kuin räjähtäisin ja ruumiinosani putoilisivat ympäri huonetta. Kuin sydämeni mätkähtäisi seinään ja jatkaisi sykkimistään pudottuaan kirjoituspöydälle. Kuin aivoni roiskahtaisivat ikkunaa vasten ja valuisivat hitaasti, tahmean vanan jälkeensä jättäen ikkunalaudalle lepäämään. Kuin vereni leviäisi pitkin lattiaa ja tihkuisi parketin saumoista tiiliskiville.
Tupakkaa, sadetta, tuulta. Ajan kulumisen kuvauksia: viisareita, tunteja, sekunteja. Toistuvia äänimaailmoja, jotka luovat tiukan ja mukaansa tempaavan rytmin.
[e]hkä salsaa, ehkä jazzia, ehkä chansoneita, kaukaisia pianojuoksutuksia, radiovastaanottimen kohinaa ja särinää, meren pauhua
Kehodysforiaa, kysymyksiä, lääkärikäyntejä, itsetarkkailua. Olenko mies? Olenko nainen? Kuka elämääni elää?
Olen edelleen elossa mutten tiedä kenen elämä tämä on.
Lukiessani tunnen valtavaa halua suojella Noémia. Kadulla hän on saalis, jota muut piinaavat tuomiokatseillaan.
Haluan ajaa pois kaikki pahat ihmiset, jotka tuijottavat häntä halveksuen ja naureskelevat. Miten kellään, jota asia ei vähimmässäkään määrin koske, voi olla mitään sitä vastaan, että Noémi alkaisi elää elämäänsä itsenään? Eikö päinvastoin meidän kaikkien tulisi ottaa Noémista mallia siinä suhteessa, että pyrkisimme elämään itsellemme uskollista elämää?
Tibor yrittää tappaa Noémin. Hän kokee, että hänen on pakko valita jompi kumpi. Olla Tibor tai olla Noémi. Tibor on todellisuutta, Noémi utopiaa.
En voisi koskaan olla nainen, voisin olla korkeintaan naiseksi muuttunut mies.
ja myöhemmin
Olen nainen miehen ruumiissa. Haluaisin jatkaa elämääni naisena. Haluaisin naisen, itseni. Aamun, jona herään naisena. Haluan olla nainen, en naiseksi leikattu mies.
Ruumis on Tiborin vihollinen. Este ja tulevaisuuden kieltäjä, sen mahdottomaksi tekevä. Ruumis on olemassaolon ehto, on mahdotonta olla olemassa osana maailmaa ilman ruumista. Ympäröivä yhteiskunta asettaa ruumiille vaatimuksensa, määrää ja käskee. Luo normistoa, joka määrittää, minkälaiset ruumiit hyväksytään. Tiborin kohdalla ruumis kääntyy itseään vastaan, muuttuu viholliseksi itselleen.
Ruumiini panee minut käsirautoihin, rusentaa kokoon, en pääse vapaaksi. Rimpuilen, tukehdun, haukon henkeä. [...] Pikseleitä ja ruudukkoa, hämäriä tilannekuvia, kädenlämpöisyyttä. Ruumiini määrää, se antaa minun vielä nähdä ja hengittää.
Ruumis on risteyskohta, jossa havaittu ja koettu sekä ihmisen itsensä että hänen ympäristönsä kulttuuristen kerrostumien ruumiille antamat merkitykset kohtaavat.
Ruumis, joka vangitsee Tiborin antaa hänen nähdä, että toisinkin voisi olla. Tämä ei kuitenkaan kerro niinkään toivosta kuin ruumiin rankaisevasta luonteesta. Ruumis on tehty kaltereista, joiden välistä näkyy mahdollisuuksien maailma, joka on saavuttamattomissa. Näitä kaltereita Inkognito vääntää ja niin tehdessään pyrkii luomaan Noémille tilaa.
Tibor Noé Kiss: Inkognito
157 sivua
Suomentanut Saarni Laitinen
Kansi: Apila Pepita
S&S (2021)
Kustantajalle kiitos kirjasta!
*Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa. Essee sukupuolesta. Poesia 2020.
Kommentit
Lähetä kommentti