Helmi Kekkonen: Näin minä sen kirjoitin

"Uskon, että hyvä kieli pelastaa heikommankin tarinan, mutta mikään tarina ei piilota heikkoa kieltä."

Näin minä sen kirjoitin on  esseistisen pohdiskeleva teos kirjoittamisen merkityksestä Helmi Kekkoselle. Samalla se luotaa syvempiin ihmisyyden ja identiteetin kysymyksiin. Mitä kirjoittaminen ihmiselle tekee? Voiko ihmisestä tulla parempi kirjoittamisen kautta? Miten teksti ja kirjoittaminen luo ja muuntaa kirjoittajansa identiteettiä?

Aluksi ei ole mitään, pelkkä tyhjyys. Tulee ajatus tai kuva tai kysymys tai kokemus. Tulee riivaaja, joka ei anna kirjailijalle rauhaa. Joka pakottaa, kunnes syntyy lause, toinenkin, alkaa matka kohti kirjaa. Sillä

"If a story is in you, it has to come out", siteeraa Kekkonen William Faulkneria.

Näin minä sen kirjoitin -teoksessa Kekkonen kuvaa ennen muuta Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleen romaaninsa Liv! syntyä. Erityistä herkkua on, että teoksessa on mukana muutamia Kekkosen ja hänen kustannustoimittajansa välisiä sähköposteja.

Kirjoittaminen on Kekkoselle vastauksen etsimistä. Kirjoittamisen tarve on pakottavaa, se uhkaa liiskata muun elämän. Se vaatii, ei anna antaa periksi. Se vähät välittää siitä, että kirjoittaminen on vain harvoille taloudellisesti kannattavaa, että se on yksinäistä ja uhka perhe-elämälle.

Kekkonen kuvaa kirjoittamiseen liittyviä epätoivon hetkiä, jotka väliin ovat synkkiä ja seinämäisiä. Silti. Joka kerta. Yhä uudestaan hän palaa ajatukseen, että kirjoittaminen on parasta, mitä elämällä on tarjota. Kiinnostava on myös Kekkosen esittämä ajatus, että siinä missä todellisuutta ei voi hallita, kirjoittamaansa maailmaa voi.

Kirjoittamisen aihetta ei valita, vaan aihe valitsee kirjoittajansa. Aihe pommittaa kirjailijaa niin pitkään ja hartaasti, että tälle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa aihe kirjoituksensa kohteeksi. 

Kekkoselle kirjoittaminen alkaa kuvasta.

"Jos kuva on oikea, se ei katoa.
Se vahvistuu, sille tulee ääni.
Se alkaa elää."

Nuori nainen, viimeiset kesäpäivät, saari, meri, lokkien kirkuna - näistä muodostuva kuva oli Liv!:n alkusysäys.

Kekkonen kirjoittaa paineistaan uudistua kirjailijana. Osasyynä uudistumispaineeseen ovat olleet kritiikit, joissa Kekkosta on kehotettu kirjoittaman muustakin kuin perheeseen ja perheensisäiseen vaikenemiseen liittyvistä teemoista.

Haloo kriitikko! Sanoisitko saman Nobel-voittaja Patrick Modianolle, joka yli 40 kirjaa käsittävässä tuotannossaan palaa yhä uudestaan menneisyyteen ja  kartoittaa toisen maailmansodan aiheuttamia kokemuksia niin yksilötasolla kuin yleisemminkin. 

Kriitiikko näkee Kekkosen kirjat tematiikan kautta, minulle taas ne ovat ennen muuta tyylin kirjallisuutta, joka näkyy tekstin herkkyytenä, vähäeleisyytenä, hienotunteisuutena, ilmavuutena ja kiireettömyytenä. Usein Kekkosta lukiessa minulla on tunne, että hänen tekstinsä on niin lähellä, että tuntuu kuin voisin koskettaa sen luomia merkityksiä sormenpäilläni.

Olen joskus miettinyt, että arvostettaisiinko Karl-Ove Knausgårdia - jota tosin itse en ole lukenut - yhtä suuressa määrin, jos hän olisi naiskirjailija. En usko. Kekkonen pohtii kirjassaan samaa. On muitakin kohtia, joissa Kekkosen ajatukset tulevat hyvin lähelle. Yksi näistä on uuden, lukemistaan vasta odottavan kirjan houkutus. Vaikka lukemani kirjat lasketaan varmaankin jo tuhansissa uusi kirja sisältää yhä edelleen aina yhtä kutkuttavan houkutuksen. 

Päivät ja viikot, jolloin en pysty lukemaan ovat musertavia. Ne tuntuvat siltä, että elämästäni puuttuu se oleellisin. Näin minä sen kirjoitin avaa tukkeutuneen lukumielen, lisää rakkautta kirjallisuutta kohtaan ja saa tuntemaan kiitollisuutta niitä kirjailijoita kohtaan, jotka kirjoittamiseen liittyvistä epätoivon ja ja musertavuuden hetkistä huolimatta haluavat antaa meille lukijoille juuri sen tarinan, joka kirjoittamistaan vaatii.

Helmi Kekkonen: Näin minä sen kirjoitin
167 sivua
Kosmos (2025)