Reader, why did I marry him?

"En halunnut tietää äitini kärsimyksestä. Syy ei ollut se, etten olisi kestänyt kuulla. Pelkäsin, etten tuntisi äitiä kohtaan sääliä." Tiina Katriina Tikkasen romaani Kerro minulle äidistäsi heittää nimensä kautta minut suoraan Pedro Almodovariin elokuvaan Kaikki äidistäni (1999). Yhteistä tematiikkaakin näille kahdelle löytyy, sillä kummassakin tarkastellaan lasten ja vanhempien välisen suhteen kivuliaampia puolia. Äidin ja tyttären välisistä suhteista kertovat kirjat ovat minulle suolaa. Haavoihin. Oli vuosia, vuosikymmeniä, että vältin tästä tematiikasta lukemisesta ja niin lienee hyvä tehdä taas jatkossa. Tikkasen romaani oli ahdistava lukukokemus ja vielä ahdistavammalta tuntuu, kun nyt yritän siitä kirjoittaa. Mutta. Romaanin ahdistavuus on ehdottomasti myös sen ansio. Olen tottunut romaaneihin, joissa paha liitetään osaksi äitiä. Joissa se on seinä, jota vasten tytär kimpoilee. Joissa voin asettua tyttären vierelle ja tapella yhdessä hänen kanssaan äitiä vastaan. Kerro...

"Tämä on pakoreittien kartasto. Minä olen pelkkä sarja risteäviä pakoreittejä, Turun paksuun ilmaan järsitty tyhjä termiittipesä." Ryssä on runoilijana tunnetun ja palkitun Daniil Kozlovin ensimmäinen romaani, jossa Kozlov kuvaa elämäänsä suomenvenäläisenä. Vaikka Suomessa on suht laaja venäjänkielinen vähemmistö, en ole aikaisemmin lukenut kirjaa, jossa se olisi ollut (pää)aiheena. Kozlov on syntynyt Pietarissa ja muuttanut vanhempiensa kanssa 2-vuotiaana Suomeen. Kysymys omasta venäläisyydestä iskee hänen kasvoilleen jo päiväkodissa ja hän alkaa tarkkailemaan merkkejä, jotka tekevät ihmisestä venäläisen. Mitä venäläisistä sanotaankin ja miten heitä kuvataankin on käytävä läpi suhteessa niin itseen kuin omaan perheeseen. Venäläisyydestä, vaikka se ei omalta tunnukaan, tulee kehys, jonka puitteissa muut ihmiset Kozlovia arvioivat ja samalla siitä tulee muilta peitettävä häpeällinen ominaisuus, jonka piilossa pitämiseksi hän luo jatkuvaa valppautta vaativan strategian. Ei-venä...

"Olen ajan kanssa oppinut, että moni asia voi yhtä aikaa olla totta ja valetta." Olisi tyhmää, jos tekisi saman virheen useammin kuin kerran.  Kuuntelin Sara Al Husainin esikoisromaanin Huono tyttö ja se oli virhe. Kirjojen kuunteleminen on lähes aina virhe. Kirjat on tehty luettaviksi - poikkeuksena tietenkin teokset, jotka alunperinkin on tehty kuunneltaviksi. Toki silloin voi miettiä, ovatko ne enemmän kuunnelmia kuin kirjallisia teoksia. Kenelle maa kuuluu -romaanin kohdalla en toistanut virhettäni, vaan nautin sen oikeassa formaatissa eli lukemalla. Kenelle maa kuuluu on toki muutoinkin, mutta erityisesti rakenteensa puolesta viisas romaani. Teos on jaettu kolmeen eri tarinaan ja näkökulmaan, joita yhdistää se, että romaanihenkilöt ovat irakilaisia. Yhdessä romaanissa Al Husaini pystyy näin laajentamaan sodan, pakolaisuuden ja maahanmuuttajuuden kysymyksiä yksittäistä tarinaa laajemmalle. Romaanin eri tarinat voidaan laajemmassa mielessä nähdä vaihtoehtoisina tapahtumak...

Voittajantunnin ja todellisuuden välissä ei ole seinää. Ne ovat kietoutuneet toisiinsa kuin loputtomaan yhteiseen tulevaisuuteen uskovat rakastavaiset.  Voisi hyvin mennä Helsingin kaduille - mieluiten Harju kasiin tai ylipäänsä Kallioon  - ja löytää itsensä Voittajantunnin henkilöiden seurasta. Miksi ei Punavuoreen, kysyy ääni vieressäni. No, niin, kenties sinnekin. Ei, ei, ei huutavat kuorossa aikuiset. Moni lukija kertoo, että lukee paetakseen todellisuutta. Päästäkseen irti arjesta ja sen huolista. Heille en todellakaan suosittele Voittajantuntia, sillä se räkii kaikkea sitä, jonka keskellä (erityisesti me pääkaupunkilaiset) elämme. Toki jos asuu Lapin perukoilla tai Kuusamon korvessa tai muussa vastaavassa lokaatiossa Voittajantunnin voi kokea eksoottisena reissuna etelänvetelien elämään. Maantieteelliset ulottuvuudet on hyvä pitää mielessä, jos tekee, kuten minä ja kutsuu Voittajantuntia Zeitgeist-kirjallisuudeksi. Sitä se on oman kuplamuovinsa asuttajille, jotka juoksev...