Iida Sofia Hirvonen: Voittajantunti

Voittajantunnin ja todellisuuden välissä ei ole seinää. Ne ovat kietoutuneet toisiinsa kuin loputtomaan yhteiseen tulevaisuuteen uskovat rakastavaiset. 

Voisi hyvin mennä Helsingin kaduille - mieluiten Harju kasiin tai ylipäänsä Kallioon  - ja löytää itsensä Voittajantunnin henkilöiden seurasta. Miksi ei Punavuoreen, kysyy ääni vieressäni. No, niin, kenties sinnekin. Ei, ei, ei huutavat kuorossa aikuiset.

Moni lukija kertoo, että lukee paetakseen todellisuutta. Päästäkseen irti arjesta ja sen huolista. Heille en todellakaan suosittele Voittajantuntia, sillä se räkii kaikkea sitä, jonka keskellä (erityisesti me pääkaupunkilaiset) elämme. Toki jos asuu Lapin perukoilla tai Kuusamon korvessa tai muussa vastaavassa lokaatiossa Voittajantunnin voi kokea eksoottisena reissuna etelänvetelien elämään.

Maantieteelliset ulottuvuudet on hyvä pitää mielessä, jos tekee, kuten minä ja kutsuu Voittajantuntia Zeitgeist-kirjallisuudeksi. Sitä se on oman kuplamuovinsa asuttajille, jotka juoksevat ehtiäkseen metroon, vaikka tietävät seuraavan metron tulevan kahden minuutin päästä. 

Hirvonen ruoppaa kuormakauhaajan vahvalla otteella nykyelämän kipukohtaia. Hän tarkastelee kulttuurilehtien kiperää tilannetta, kun printtimuoto alkaa olla toivottoman last season - eikä vähiten siksi, että suurinta osaa porukasta kiinnostaa kulttuurin sijasta life style mukaan lukien erilaiset ihmissuhdemuodot ja traumatarinat. Kauha nostaa maistettavaksi myös Twitterin synkkää puuroa, kolhaisee einesruokia, kutittelee Draculan potentiaalisia kiinteistöbisneksiä, ei unohda ruotsalaisten ikuista paremmuutta suomalaisiin verrattuna, pysähtyy keikkatyöläisten palkkionmaksuongelmiin, vierailee nimeltä mainitsemattomassa Normalissa, kuuntelee nuorisolaisten englantia ja suomea toisiinsa sotkevia puheita, seuraa huumediileriksi päätymistä ja viettää aikaa erinäisissä seuroissa (sic!).

Voittajantunnissa piirretään tussikynällä kuvia siitä, miten elämästä on tullut päämäärätöntä millon minkäkin asian tai ilmiön perässä juoksemista. On jatkuvasti kiire ehtiä mukaan ensimmäisten joukossa tai jos menee kultaputkeen olla se, jonka kautta seuraava uusi juttu saa alkunsa.

On maksimoitava itsensä ja tekemisensä. Nopeammin. Kiihkeämmin. Korkeammalle. On löydettävä toimivimmat keinot jalostaa oma potentiaalinsa. Eräs ratkaisu tähän on voittajantunti.

"Voita päivä itsellesi! Kun olet hereillä tarpeeksi ajoissa, hallitset loppupäiväsi aikatauluja kuin CEO-kuningasjohtaja imperiumiaan. Äärimmäinen opas jokaiselle, joka haluaa tulla parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestään, ilman bullshittiä."

Kaikki elämässäsi muuttuu paremmaksi, kun heräät aamuviideltä. 

Ulrika Nielsen kirjoittaa runokokoelmassaan Perikato (Undergången, suom. Marko Niemi, Poesia 2017):

Seuraava iso juttu on rahoittaa opintonsa myymällä itseään
Seuraava iso juttu on olla vailla menneisyyttä
Keskitysleirit ja monikansalliset kahvilaketjut rinnakkain ovat seuraava iso juttu.
Häkit joissa ihmisiä ovat seuraava iso juttu
Vegan Nazi Cooking -ohjelma on se juttu

Jutut ovat lyhyaikaisia ja siksi seuraavan jutun jahti on kokopäivätyötä. 

Puheenvuorot Voittajantunnissa kuulostavat niin autenttisilta, että on vaikea tietää, ovatko ne Hirvosen keksimiä vai lainauksia hänen kuulemistaan keskusteluista.

Viimeiset 4 kertaa kun oon käyny siltasessa niin mulle on ehdotettu seksiä. Onko tää ihan normaalia? Oon M jos sillä on jotain väliä

Edellä oleva kursivoitu teksti ei ole Voittajantunnista vaan Jodelin Kallio-kanavalta, mutta se voisi olla yhtä hyvin Hirvosen romaanista. Tätä tarkoitan, kun sanon, että romaanin henkilöiden puhe on suoraa imitaatiota ihmisten (tiettyjen) tavasta puhua.

Hirvonen saa romaanihenkilönsä sanailemaan niin, että sanat samanaikaisesti sekä merkitsevät paljon että tyhjentävät itsensä. Sanoilla ihminen tekee ennen muuta itseään ja määrittelee omaa olemisen paikkaansa ja asemaansa muiden ihmisten joukossa sekä sitä, minkälaiselta hän näyttäytyy muille.

Voittajantunti on välimerkki Vincenzo Latronicon romaanista Perfection, jossa tämä kirjoittaa:

”Food was part of their culture, and they would discuss it among themselves in the same way previous generations had discussed films, books and politics. It helped define who they were.”

Ruoan tilalle voi asettaa monia muitakin sanoja ilman että sitaatin viimeinen lause menettää merkitystään.

Iida Sofia Hirvonen hamuaa kirjailijana samaa viittaa, jonka Johannes Ekholm on jo vuokrannut itselleen pitkäaikaissopimuksella. Ja niin on tapahtunut, että Ekholmin kirjoja kuuluu pitää nerokkaina, jos ei halua erota kaltaistensa seurasta. Tämä on surullista. Ei siksi, että Ekholmin kirjat olisivat huonoja, vaan siksi, että niiden vastaanotto tapahtuu pitkälti etukäteismäärittelyn kautta. Ekholmin kirjallisesta tuotannosta on tullut tissi, jonka maidon laatua on ylistettävä, jos haluaa luistella samassa muodostelmassa oman kuplansa kanssa.

On tervetullutta, että Hirvonen horjuttaa Ekholmin patsasmaista asemaa modernin elämänmenon kuvaajana.

Mainokset ja niiden vanavedessä myös kirjoista kirjoitetut tekstit syövät kieltä, erityisesti adjektiiveja. Hieno, erinomainen, loistava helisevät kuin jouluinen enkelikello, joka on otettu esiin tavan vuoksi. Annan adjektiivien olla ja sitatoin tähän loppuun ohjeen, joka kannattaa ottaa tosissaan.

"Pitää löytää jokin muukin tapa elää tässä maailmassa kuin suorittaa tehtäviä, jotka joku muu on asettanut, tai muuten sitä antautuu jonkun muun välineeksi."

Iida Sofia Hirvonen: Voittajantunti
198 sivua
Siltala (2025)