Reader, why did I marry him?

Blogini Facebook-sivun taustakuvana on kuva George Sandin patsaasta. Otin sen muutama vuosi sitten Luxembourgin puistossa, jolloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan, että jonain päivänä perustaisin kirjablogin. Koska tämä kuva kuitenkin on "vartioinut" Facebookin blogipostauksiani kohta jo viisi vuotta, lienee mitä suurin oikeus ja kohtuus ottaa tarkastelun alle myös George Sandin kirjallista tuotantoa. Niinpä valitsin tämän kesään klassikkohaastepostauksen kohteeksi George Sandin romaanin Hiidenlampi (La mare au Diable, 1846). Sandin  romaanin vuonna 1924 ilmestyneen suomenkielisen laitoksen on kustantanut Karisto ja tämä teos on Kariston klassillisen kirjaston osa nro 27. Vaikka teos on melko huonossa kunnossa, vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että olin lukemani kappaleen ensimmäinen lukija, sillä osa kirjan sivuista oli vielä avaamatta ja jouduin "korkkaamaan" ne kirjeveitsellä. * George Sand (oikealta nimeltään Amantine Lucine Aurore Dupin) oli rans...

Klassikko jo syntyessään. Näin voitaneen todeta Andrés Neumanin romaanista Vuosisadan matkustaja. Neuman huikaisee älyllisellä taitonäytöksellä ja luottaa siihen, että lukijalle ei tarvitse todistella ja alleviivata. Klassikkomaista tässä teoksessa on sekin, että paikoin lukeminen oli vähän työlästä samaan tapaan kuin mitä minulle on vaikkapa Thomas Mannin lukeminen. Ensimmäiset 200 sivua olin kiikun kaakun. Mietin, jatkanko lukemista vai jätänkö kesken. Jatkamiseen vaikutti suuresti se, että teoksen takakannessa mainitaan, että Neuman oli Roberto Bolanon suosikki ja minä kun taas Bolanosta, kuten tiedätte, hyvin ja erittäin paljon. En kyllä missään vaiheessa epäillyt tämän teoksen ansioita, vaan lähinnä henkilökohtaista suhdettani Vuosisadan matkustajaan. Tarina lähtee käyntiin kun matkamies Hans saapuu Wandernburgin kaupunkiin. Eletään 1800-luvun alkuvuosikymmeniä. Silmiin pistää heti portti ja ajatus, että jos portista kulkee sisään, ei siitä kenties pysty enää kulkemaan ulos...

Aurinko jousimiehessä Jossa Omppu tiivistää Valontuojien juonen kahteen lauseeseen juonta paljastamatta; kertoo melkein jättäneensä Valontuojat kesken; pohtii Valontuojien viktoriaanisuutta; kokee ristiriitaisuutta; kertoo Cattonin romaanin tuoneen huikaisevaa valoa omaan elämäänsä On vuosi 1866 ja skotti Walter Moody saapuu uusiseelantilaiseen Hokitikan kaupungiin etsimään kultaa. Hän asettuu Crown-nimiseen hotelliin, jonka tupakkahuoneessa hän tapaa 12 miehen seurueen, jonka jokainen jäsen vuorotellen kertoo oman näkemyksensä kaupungissa sattuneista tapahtumista. Tämän kuvaamiseen Catton käyttää 832 sivua. Kunnioitettava sivumäärä, jonka runsaudesta voidaan olla montaa mieltä. Minussa Valontuojat herätti ristiriitaisia tunteita. Cattonin teksti on täyteläistä, rikasta ja kermaisen rehevää. Samanaikaisesti teos on monin paikoin suorastaan tylsä, henkilöhahmot etäisiä ja teoksen kierteinen rakenne puuduttava. Mietin Valontuojien kesken jättämistä useampaankin kertaan, mutta...

Se on nyt niin, että 'Frog Musicilla' Emma Donoghue ottaa paikan lempikirjailijoideni joukossa. Donoghuen kyky luoda kirjallisia maailmoja on poikkeuksellisen syvä, uudistava ja koskettava. Tuntuu kuin hän loisi nahkansa uudelleen jokaisen teoksensa kirjoittamisen yhteydessä. Vaikka Emma Donoghue kirjoittaisi purkinavaajasta, tekisi hän varmasti senkin tavalla, joka saisi lukijan lumoutumaan. Irlantilaissyntyinen Emma Donoghue (s. 1969) on tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut niin romaaneja, novelleja, näytelmiä kuin ei-fiktiivisiä teoksiakin. Olen aiemmin lukenut häneltä kaksi romaania. Ensimmäinen näistä oli suurta suosiota maailmallakin saavuttanut 'Room' (2010, suom. Huone), joka kaikessa nerokkuudessaan on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Sen luettuani halusin lukea lisää Donoghueta ja luin teoksen nimeltä 'The Sealed Letter' (2008), jota ihmissuhdekiemuroineen ja epämääräisine vaatetahroineen on kutsuttu 1800-luvun Clinton-tapaukseksi. Kai...