Kaija Rantakari: Hovi

Hovissa on paljon kipua. Sen sahalaitareunat tarttuvat kiinni jo Rantakarin runokokoelman kannesta.


Miksi kipu on punaista? Johtuuko se siitä, että verikin on? Näkeekö joku kivun jonkun muun värisenä? Jos veri olisi sinistä, olisi kipukin sinistä. Niinkö?

Kirjassa on kivun hovi herttuoineen ja ruhtinattarineen, kivun barokkinen sivumaku kuin raudanmaku kielellä.


Kivulla ei ole asteikkoa. Ei kohtaa, jonka jälkeen se ei enää voisi muuttua tuskallisemmaksi. Tulee aina uusi huone, jossa kipu jo malttamattomana odottaa.

”ikkuna leijuu sivuun ja paljastaa uuden näkymän,
aiemmin tuntemattoman huoneen”




Kipu on yksityistä, toisen kivusta ei voi tietää. Kipu eristää ja kapseloi. Kivun vallassa olevalle kivun ulkopuolisuutta ei ole. Kivusta tulee koko maailma, läpäisemättömät seinät, suljetut ovet.



*



Hovi pohjautuu Rantakarin kivun kanssa elämisen kokemuksiin. Kipu on vienyt häneltä välillä myös sanat, eikä kipua ole lääkitty kaikilla mahdollisilla keinoilla. Vaikka kivulla itsellään ei ole sukupuolta, terveydenhoidossa naisten kipuja vähätellään ja diagnoosien saaminen - esim. endimetrisoosin kohdalla - voi kestää vuosia.

Tutkimuskirjallisuudeessa on käytetty termiä ’kivunhoidon sukupuolivinouma.’* Miesten kipuun suhtaudutaan vakavammin ja heille määrätään helpommin kipulääkkeitä. Naista ja kipua on pidetty/pidetään ikään kuin ”luonnollisena” parina, eikä naisten kokemaa kipua usein oteta vakavasti.

*



Tylppä, terävä, polttava, pistävä, jomottava - kipua kuvataan adjektiiveilla, pidetään kiinni sopimuksesta, että kipu olisi kuvailtavissa.


Rantakarin poetisoimana kipu tuntuu usein kauniilta ja tästä syntyy ristiriita, sillä nämä runot eivät anna unohtaa kivun oikeaa luonnetta, että siinä ei ole mitään kaunista lähellekään. Kipu sisustaa tämän kokoelman oman näköisillään verhoilla. Huonekaluilla, matoilla.


Ehkä rakkauteen ja kaipaukseen liittyvä kipu voi olla kaipuussaan kaunistakin, jollakin tapaa vähän ylevän tuntuista, mutta ruumiillinen/sielullinen kipu on kuilu. Mustuuden maailma. Läpinäkymätön.


Rantakarin runoissa on paljon kosketusta ja minulle se kosketus tuntuu hyväilevänä. Se on kosketusta, joka ei päästä kipua lähelleen. Se on ihmisyyden yhteistä ydintä, meissä olevaa samaa. Hellän siiveniskun luomaa lohtua.



Kaija Rantakari: Hovi

WSOY (2026)




*Helsingin Sanomat 26.7.2026, Asta Leppä: Runoilija Kaija Rantakari eli vuosia kivuissa, ja lääkärit vähättelivät kärsimystä