Reader, why did I marry him?

Elokuva on aina huonompi kuin kirja, jonka pohjalta se on tehty. Sama laatuero löytyy luonnollisesti myös tv-sarjan ja sen pohjana olevan kirjan väliltä. Olen viime viikkoina seurannut HBO:lta Gillian Flynnin kirjaan Sharp Objects (2006, suom. Teräviä esineitä) perustuvaa tv-sarjaa (ohjaus Jean-March Vallée). Kirja ei ollut täydellinen ja erityisesti sen keskikohta sisälsi joutokäyntiä. Loppu sen sijaan oli varsinainen knock out - vieläpä kahdesti. Esittelin Sharp objectsin blogissani lokakuussa 2014 seuraavasti:  "Sharp Objects on piinaavan koukuttava, yllätyksellinen ja lukijansa addiktoiva dekkari, jonka  päähenkilö, Camille Preaker, on toimittaja, joka palaa kotiseudulleen kirjoittamaan lehtijuttua kahden pikkutytön murhasta. Camille ei ole käynyt kotonaan kahdeksaan vuoteen. Miksi näin on, paljastuu lukijalle vähitellen synkkien tunnelmien käydessä yhä tiiviimmiksi." TV-sarjan ongelmana on, että se etenee varsin hitaasti ja Camillen (Amy Adams) ajamista ikälopul...

"This family isn't nuclear. It's toxic." Enpä muista milloin kirjan kannessa oleva hehkutuslause olisi ollut yhtä osuva kuin Gillian Flynnin esikoisromaanin Sharp Objects kohdalla. Flynnin ydinperhemyrkky saa lukijan tärisemään. Huh-huh. Päädyin lukemaan Flynnin esikoisteoksen siksi, että Luettua elämää -blogin Elina oli innostunut Fred Vargasin dekkarista Sinisten ympyröiden mies . Elina kuvasi Vargasin teosta niin kiinnostavasti, että minulle iski mahdottoman kova Vargasin lukemisen halu. Koska en kuitenkaan omista yhtään hänen teostaan, tartuin ensimmäiseen omasta hyllystäni käteen osuneeseen dekkariin. Se sattui olemaan Flynnin Sharp Objects, jossa dekkarijuoni kulkee myrkyllisen perheen läpi.  Sharp Objects on piinaavan koukuttava, yllätyksellinen ja lukijansa addiktoiva dekkari, jonka  päähenkilö, Camille Preaker, on toimittaja, joka palaa kotiseudulleen kirjoittamaan lehtijuttua kahden pikkutytön murhasta. Camille ei ole käynyt kotonaan kahdeksaan vuote...