Reader, why did I marry him?

Nyt tuomitaan kuorossa Timo K. Mukan Tabu. Tabussa inhottava irstas ukko viettelee nuoren viattoman tytön ja ikään kuin tämä ei riittäisi kaupan päälle myös tytön äidin. Mukka on Tabussa halunnut shokeerata lukijoitaan aiheella, joka saa heidät tuntemaan moraalista närkästystä ja pahoinvointia. Näin Timo K. Mukan Tabun voi näppärästi kuitata, eikä siitä sen enempää. Paitsi että ei voi. Timo K. Mukasta minulle tulee aina mieleen se, kun hänen kerrotaan sanoneen, että pitempään reissuun lähtiessään hän kaivoi maahan kuopan, johon piilotti käsikirjoituksensa siltä varalta, että talo sattuisi palamaan tai varkaat veisivät sen mukanaan.  Joku ehkä ajattelee, että Tabun käsikirjoitus olisikin joutanut tuhoutua ja niin emme olisi koskaan kuulleet Milkasta, hänen äidistään ja Kristus-Perkeleestä. Juonitasolla Tabu on häiritsevä kertomus. Ikiaikainen moraaliton viettelytarina, oman tyylisensä suomalainen versio Nabokovin Lolitasta (1955),  jossa likainen (Kristus-Perkele) tahraa puhta

Tämä bloggaus on tulkintani Minna Canthin novellista Salakari (1887), jossa päädyn kirjoitukseni lopuksi näkemykseen, joka oli itsellenikin osittain yllätys ja joka syntyi lopullisesti vasta tätä tekstiä kirjoittaessani. Luvassa on kuivaa ja tylsää pohdintaa Salakarin merkityksestä, juoni- ja kaikkia muitakin mahdollisia paljastuksia, analyysiä ja ihmettelyä sekä teoksen syliin heittäytymistä. Siltä varalta, että lopetat lukemisen tähän, haluan toivottaa jo tässä vaiheessa kirjoitustani kaikille kanssabloggareille ja muille lukijoille erinomaisen ihastuttavaa Minna Canthin päivää! Tutkin tilastojani ja niiden mukaan olen lukenut Salakarin edellisen kerran loppuvuodesta 1998. Itse asiassa kirjoitin siitä tuolloin jopa paperin, mutta se on valitettavasti kellarin viimeisessä nurkassa laatikossa, joka on kasan alimpana. Olisi ollut todella mielenkiintoista verrata tätä kirjoitustani tuohon aiempaan, mutta kellarin perkaaminen osoittautui ylivoimaiseksi uraksi. Novellin tapahtu

Ian McEwanin uutuusromaani The Children Act (2014) liikkuu taas kerran aivan eri aihepiirissä kuin mistä hän on aiemmin kirjoittanut. Edellisessä romaanissaan Sweet Tooth (2012, suom. Makeannälkä 2013) McEwan käsitteli Britannin tiedustelutoimintaa. Nyt ovat vuorossa aviokriisi yhdistettynä vaikeasti ratkaistaviin juridisiin kysymyksiin. McEwanin kerrontaa leimaa tällä kertaa mielenkiintoinen epäromaanimaisuus, johon yhdistyy paikoin melkeinpä pitkäeveteisyys, joka esti minua pääsemästä teoksen sisään missään vaiheessa.  Epäsamaistuminen oli toimiva tehokeino, joka teki oloni siinä määrin epämukavaksi, että usein oli pakko pysähtyä miettimään romaanissa esitettyjä kysymyksiä, pohtimaan omia arvojaan ja niiden perusteita. The Children Act on romaani, jota ei ole tehty helposti kulutettavaksi. McEwan kutoo yhteen faktamaisuuden ja fiktion ja luo niistä yhdistelmän, jossa romaaninkirjoituksen lainalaisuudet sekoittuvat oikeuskäytäntöihin ja lakitulkintoihin. The Children Actin