Siirry pääsisältöön

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Olen lukenut tänä vuonna ihan hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Kun Pasi Ilmari Jääskeläisen "Harjukaupungin salakäytävät" (HS) eksyi reitilleni, päätin kuitenkin käydä kirjasta toimeen.

Heti aluksi on todettava, että en tiedä HS:stä etukäteen yhtään mitään. Jääskeläisen nimi on kyllä tullut esiin monessakin yhteydessä, mutta HS on minulle teoksena tuiki tuntematon. Mielenkiintoinen tilanne, koska todella harvoin luen näin neitseellisessä maastossa.

Ensimmäisenä tapaan kustantaja Olli Suomisen, joka hukkaa jatkuvasti sateenvarjoja. Ollilla on vaimo ja tytär sekä talo, jonka seinät ja lattiat ovat vinossa kuin Ollin elämä. Että sellainen heppu, ajattelen. Kun sateenvarjot hukkuvat ihan jatkuvasti alan epäillä, että kyse on metaforasta. Ei kai vaan sateenvarjo merkitse, että Olli tarvitsee suojaa pahalta maailmalta.

Lukemisen edetessä lakkaan luottamasta kertojaan. Hän selvästi haluaa minun epäilevän, vaikka toisinaan härnääkin realistisilla ihmissuhdelauseilla: Jossain vaiheessa rakastavaisina aloittaneet tottuivat toisiinsa ja lakkasivat olemasta uteliaita ja jakamasta muita kuin kaikkein arkisimpia ajatuksiaan, kuvitellen että ihminen pysyy päivästä toiseen samana.

Hetkinen! Ettei vain tuossa sitaatissa piilisi viesti myös lukijalle. Olemme tottuneet lukemaan kirjallisuutta tiettyjen tapojen ja tulkintarutiinien kautta. Kun Olli solmii Facebookin kautta yhteyden nuoruuudenrakastettuunsa Kerttu Karaan saippuasarjan tunnusmusiikki pelmahtaa sivujen välistä. Kertun kirjoittaman Elokuvallisen Elämänoppaan esittelyn myötä alan mietiskellä parodiaa. Elokuvallisen Elämänoppaan perustermejä ovat elokuvallinen syväminä, cinemaattisuus, hidas jatkumohakuisuus sekä merkityksellisyyshiukkaset eli tuttavallisemmin M-hiukkaset. Niiden myötä liitän parodiaan pastissin ja postmodernin.

Voisi toki ajatella, että Jääskeläinen ironisoi nykymaailmassa tiuhaan tahtiin julkaistavia itsehoitokirjoja, joissa onni, identiteetti ja elämän tarkoitus löytyvät milloin minkäkinlaisilla menetelmillä. Mikseipä siis myös itsensä elokuvallistamisella. Nokkelaa, mutta huomaan olevani tyytymätön. Lukijana koen, että otteita Karan elämänoppaasta on aivan liikaa. Kerronta on muutoinkin sekavaa ja vaikka uskonkin sen olevan sitä tarkoituksellisesti, alan väsyä pomppimaan Ollin lapsuuden, unien ja nykyisyyden välillä.

Olen kuin Beckettin "Huomenna hän tulee"-näytelmän Didi ja Gogo, odotan Godot'ta sivu sivun jälkeen, mutta hän ei vaan ilmesty. Ei pitkään aikaan. Toisin kuin Beckettin näytelmässä Jääskeläisen romaanissa Godot kuitenkin lopulta tulee. Pokkariversiossa hän tulee sivulla 288. Tapahtuu almodovarlainen käänne ja silloin minussa loksahtaa. Olen lukenut tätä teosta ihan väärin. Hah-haa, olen mennyt ansaan jos toiseenkin. Vaikka oikeastaan hyvä niin, koska näin Jääskeläisen tarjoama yllätys on paljon makeampi.

Yksi kirjallisuuden tulkintatapa on, että lukija lukiessaan tekee kirjaan. Ennen lukemistapahtumaa kirja ei ole edes olemassa, vaan se syntyy lukemisen kautta. Jos kukaan ei lue kirjaa, sitä ei myöskään ole. HS:ssä riemullista on se, että lukijan on mahdollista tehdä siitä mitä erilaisimpia romaaneja. Jääskeläinen osoittaa suurta taituruutta pitämällä lukijaa otteessaan myös silloin, kun teos avautuu samanaikaisesti niin moneen suuntaan, että se on vaarassa muuttua hallitsemattomaksi multimediaksi.

Edellä mainittua taustaa vastaan kahden eri lopun kirjoittaminen kirjaan on turhaa, vaikkakin hauskaa kikkailua. Itseäni ainakin viehättää enempi ajatus, että lopussa olisi tyhjiä sivuja, joille lukija voisi kirjoittaa haluamansa lopun.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e