Olen lukenut tänä vuonna ihan hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Kun Pasi Ilmari Jääskeläisen "Harjukaupungin salakäytävät" (HS) eksyi reitilleni, päätin kuitenkin käydä kirjasta toimeen.
Heti aluksi on todettava, että en tiedä HS:stä etukäteen yhtään mitään. Jääskeläisen nimi on kyllä tullut esiin monessakin yhteydessä, mutta HS on minulle teoksena tuiki tuntematon. Mielenkiintoinen tilanne, koska todella harvoin luen näin neitseellisessä maastossa.
Ensimmäisenä tapaan kustantaja Olli Suomisen, joka hukkaa jatkuvasti sateenvarjoja. Ollilla on vaimo ja tytär sekä talo, jonka seinät ja lattiat ovat vinossa kuin Ollin elämä. Että sellainen heppu, ajattelen. Kun sateenvarjot hukkuvat ihan jatkuvasti alan epäillä, että kyse on metaforasta. Ei kai vaan sateenvarjo merkitse, että Olli tarvitsee suojaa pahalta maailmalta.
Lukemisen edetessä lakkaan luottamasta kertojaan. Hän selvästi haluaa minun epäilevän, vaikka toisinaan härnääkin realistisilla ihmissuhdelauseilla: Jossain vaiheessa rakastavaisina aloittaneet tottuivat toisiinsa ja lakkasivat olemasta uteliaita ja jakamasta muita kuin kaikkein arkisimpia ajatuksiaan, kuvitellen että ihminen pysyy päivästä toiseen samana.
Hetkinen! Ettei vain tuossa sitaatissa piilisi viesti myös lukijalle. Olemme tottuneet lukemaan kirjallisuutta tiettyjen tapojen ja tulkintarutiinien kautta. Kun Olli solmii Facebookin kautta yhteyden nuoruuudenrakastettuunsa Kerttu Karaan saippuasarjan tunnusmusiikki pelmahtaa sivujen välistä. Kertun kirjoittaman Elokuvallisen Elämänoppaan esittelyn myötä alan mietiskellä parodiaa. Elokuvallisen Elämänoppaan perustermejä ovat elokuvallinen syväminä, cinemaattisuus, hidas jatkumohakuisuus sekä merkityksellisyyshiukkaset eli tuttavallisemmin M-hiukkaset. Niiden myötä liitän parodiaan pastissin ja postmodernin.
Voisi toki ajatella, että Jääskeläinen ironisoi nykymaailmassa tiuhaan tahtiin julkaistavia itsehoitokirjoja, joissa onni, identiteetti ja elämän tarkoitus löytyvät milloin minkäkinlaisilla menetelmillä. Mikseipä siis myös itsensä elokuvallistamisella. Nokkelaa, mutta huomaan olevani tyytymätön. Lukijana koen, että otteita Karan elämänoppaasta on aivan liikaa. Kerronta on muutoinkin sekavaa ja vaikka uskonkin sen olevan sitä tarkoituksellisesti, alan väsyä pomppimaan Ollin lapsuuden, unien ja nykyisyyden välillä.
Olen kuin Beckettin "Huomenna hän tulee"-näytelmän Didi ja Gogo, odotan Godot'ta sivu sivun jälkeen, mutta hän ei vaan ilmesty. Ei pitkään aikaan. Toisin kuin Beckettin näytelmässä Jääskeläisen romaanissa Godot kuitenkin lopulta tulee. Pokkariversiossa hän tulee sivulla 288. Tapahtuu almodovarlainen käänne ja silloin minussa loksahtaa. Olen lukenut tätä teosta ihan väärin. Hah-haa, olen mennyt ansaan jos toiseenkin. Vaikka oikeastaan hyvä niin, koska näin Jääskeläisen tarjoama yllätys on paljon makeampi.
Yksi kirjallisuuden tulkintatapa on, että lukija lukiessaan tekee kirjaan. Ennen lukemistapahtumaa kirja ei ole edes olemassa, vaan se syntyy lukemisen kautta. Jos kukaan ei lue kirjaa, sitä ei myöskään ole. HS:ssä riemullista on se, että lukijan on mahdollista tehdä siitä mitä erilaisimpia romaaneja. Jääskeläinen osoittaa suurta taituruutta pitämällä lukijaa otteessaan myös silloin, kun teos avautuu samanaikaisesti niin moneen suuntaan, että se on vaarassa muuttua hallitsemattomaksi multimediaksi.
Edellä mainittua taustaa vastaan kahden eri lopun kirjoittaminen kirjaan on turhaa, vaikkakin hauskaa kikkailua. Itseäni ainakin viehättää enempi ajatus, että lopussa olisi tyhjiä sivuja, joille lukija voisi kirjoittaa haluamansa lopun.
Kommentit
Lähetä kommentti