Karen Joy Fowler: We are all completely beside ourselves (Olimme ihan suunniltamme)

Olin törmännyt kehuviin ilmaisuihin Karen Joy Fowlerin uusimmasta teoksesta ympäri internettiä. Awesome. Unforgettable. Gripping. Se valittiin myös Man Booker -palkinnon vuoden 2014 lyhytlistalle. Lisäksi kirjan nimi, We are all completely beside ourselves, on varsin houkutteleva. Itse tarinasta en kuitenkaan tiennyt ennakolta yhtään mitään ja sain siksi lukea tämän todella ns. puhtaalta pöydältä. Se on asia, jota arvostan kovasti. On aina hienoa, kun voi aloittaa lukemisen ilmaan mitään ennakkoajatuksia tai -odotuksia.

Ne, jotka tätä teosta ovat suurilla sanoilla mainostaneet, eivät todellakaan ole olleet väärässä. Kysymys on perheestä (isä, äiti, 2 tytärtä ja 1 poika), tutkimusetiikasta ja muistoista. Aivan erityinen tapaus on perheen toinen tytär Fern. Heti tämän sanottuani tuleekin vastaan kirjoituksellinen ongelma. Fern on nimittäin erittäin erityinen - niin erityinen, että kirjoitukseni suhteen on suuri merkitys sillä paljastanko hänen erityisyytensä vai jätänkö sen salaisuudeksi. Päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon. Tosin se, mistä Fernin kohdalla on kyse paljastuu lukemani pokkarin sivulla 77, joten kyse ei ole siitä, että hänen erityisyytensä paljastuisi vasta teoksen lopussa.

Koska jätän kertomatta Ferniin liittyvän salaisuuden vaikuttaa se bloggaukseeni niin, että joudun jättämään kaikenlaista muutakin kertomatta. Jos kuitenkin luet tämän teoksen, uskon, että olet samaa mieltä siitä, että yllätys kannatti jättää paljastamatta.

We are all  completely on kerrottu Cooken perheen toisen tyttären, Rosemaryn, näkökulmasta. Perheessä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri. Hankalat asiat ratkaistaan vaikenemalla ne kuoliaaksi. Perheensisäinen kommunikaatio on usein epäsuoraa ja Rosemary ironisoi sitä herkullisesti. "It hurts your father when you don't talk to him. You think he doesn't notice, but he does." This is a holiday classic - like It's a wonderful Life, we rarely get through the season without it.

Perheen lapsilta odotetaan paljon erityisesti älyllisellä tasolla ja Rosemarylla onkin usein tapana sanoa, että "epäonnistumiset merkitsevät enemmän kuin aikaansaannokset." Kaiken lisäksi perheen isä on ammatiltaan psykologi, jonka erityisalaa on lapsen kehitys - seikka, joka antaa Rosemarylle mainion aiheen vetää kerronnassa esiin ns. Piaget-kortti.

Fowlerin romaani on hauska, älykäs, myötätuntoinen, riipaiseva ja syvä. Rosemaryn värikkäiden ilmaisujen ymmärtämiseksi vaaditaan perusyleissivistystä, esim. sitä, että lukija tietää, että It's a wonderful life on Frank Capran ohjaama elokuvaklassikko tai että Jean Piaget on kuuluisa sveitsiläinen kehityspsykologi. Romaanin kieli on värikästä ja sen tempo ja imu syntyvät pitkälti juuri kielen kautta. Jos vaan mahdollista, niin tämä teos kannattaakin lukea alkuperäiskielellä.

Keskipiste, jota tarina kiertää on perheen toisen tyttären Fernin katoaminen. Tämän tapahtuessa Rosemary on 5-vuotias ja hänen veljensä Lowell 6 vuotta vanhempi. Fowlerin kuvauksessa harvinaislaatuista ja erityisen taidokasta on hänen tapansa kuvata perhettä kohdannutta tragediaa lapsen näkökulmasta niin että tapahtuman seuraukset näytetään todellakin lapsen perspektiivistä. Moni asia vaikuttaakin varsin kummalliselta, koska 5-vuotias ei vielä osaa yhdistää tapahtumia toisiinsa. Yhtenä aamuna Rosemary herää vieraassa huoneessa, jossa kuitenkin on hänen omat tavaransa tai yhtäkkiä äiti enimmäkseen nukkuu, eikä häntä saa häiritä. Fowler osoittaa havainnollisesti, miten monet asiat vain tapahtuvat lapselle ilman että lapsi osaisi vielä asettaa niitä laajempaan kontekstiin.

 Heti teoksen alussa Rosemary kertoo aloittavansa tarinansa keskeltä. Tapahtumien alkuun palataan vasta myöhemmin ja kertojana Rosemaryllä on tapana aina väliin puhutella lukijaa ja antaa hänelle ohjeita. "Such a sweetheart. But don't get attached to him; he's not really part of this story" tai "Bookmark that thought. We'll come back to it later." Kerronnassa korostuu, että kyse on Rosemaryn näkemyksistä, jotka eivät välttämättä vastaa sitä, mitä on ns. oikeasti tapahtunut. Rosemary myös "tunnustaa," että hän ei välillä kerro kaikkea syystä tai toisesta.

Kertojana Rosemary korostaa myös muistiin ja muistoihin liittyviä epävarmuuksia. Mitä me oikeastaan muistamme ja mitkä muistomme olemme mahdollisesti korvanneet toisilla muistoilla tukahduttamisen kautta, koska alkuperäiset muistot ovat olleet liian kipeitä? Entä muistammeko todella vai olemmeko luoneet muistikuvan omien kertomustemme kautta? Muistot eivät ole kiveen hakattuja, vaan ne muuttuvat meidän mukanamme. Vuosi vuodelta pikku hiljaa niihin tulee lisää ja niistä jää osia pois. Entä jos olemme torjuneet muististamme jotakin todella tärkeää? Joitakin lapsena tapahtuneita asioita Rosemary muistaa hyvin selvästi, kun taas esimerkiksi hänen vanhempansa muistavat saman asian aivan eri tavalla. Muistot ovat epävarmuuden aluetta ja niiden merkitys lieneekin usein muualla kuin pelkästään niiden totuusarvossa. Jokainen luo oman muistikertomuksensa ja kuljettaa sitä mukanaan. Siihen ei toisella ihmisellä ole pääsyä muuta kuin sanojen ja tarinoiden kautta. Ihminen on muistinsa vanki ja avaimet oman selliin avaamiseen usein hukassa.

Rosemaryn peruskokemus on erilaisuus. Hän yrittää monin tavoin sopeutua joukkoon, mutta ei pääse irti tunteesta, että hän on ratkaisevalla tavalla erilainen kuin muut. Rosemary on yksinäinen, eikä osaa luoda ystävyyssuhteita. Hän pohtii, mitä tarkoittaa normaali ja esiin nousee myös normaalin käsitteeseen liittyvä arvottavuus. Mistä ihminen voi tietää, onko hän normaali? Mitä normaalina oleminen tarkoittaa? Oletko sinä/olenko minä normaali? Onko ihmisen itsensä mahdollista määritellä normaaliuttaan vai tapahtuuko se muiden toimesta? Itsensä kokeminen ainutlaatuiseksi yksilöksi ja toisaalta normaaliuteen liitetyt vaatimukset eivät välttämättä sovi kovin hyvin yhteen. Fowler ottaa avuksi solipsismin, johon vetoamalla hän esittää, että Rosemary sen enempää kuin kukaan muukaan ei voi todistaa omaa erilaisuuttaan suhteessa toisiin ihmisiin, koska emme voi saada tietoa kuin omista mielenliikkeistämme, jotka toimivat yksityisenä kanavana todellisuuden ja ympäröivän maailman hahmottamiseen. 

We are all completely esittää lapsuuden perustavanlaatuisena aikakautena ihmisen myöhemmän kehityksen kannalta. Lapsuudenkokemusten kautta muotoutuu tapamme olla maailmassa. Pääroolissa ovat läheisimmät ihmissuhteemme. Ongelmallista on, että varhaislapsuuteen liittyy paljon sellaista, jota emme voi myöhemmin muistaa. Tulkitsemme muiden mielipiteitä ja intentioita, mutta usein on mahdotonta tietää, missä määrin tulkintamme ovat oikeita, missä määrin taas perustuvat erilaisille väärinkäsityksille tai omille tarpeillemme. Pyristelemme kohti yhteistä ihmisyyttä, jonka yhteisyys kuitenkin Fowlerin romaanissa osoittautuu harhaksi. Yliopistossa Rosemary oppii, että yleisimpinä ihmisyyttä koskevina totuuksina pidetyt näkemykset, kuten toisten kohteleminen niin kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan, ovatkin suurta yhteistä harhaa. "... the human tragedy - that the common humanity we share is fundamentally based on the denial of a common shared humanity." Onko siis niin, että ajatus ihmisten välisestä yhteisyydestä on lohtuajatus, johon uskomalla pyrimme unohtamaan, että loppujen lopuksi mitään yhteistä ei ole, vaan jokainen on yksin. Kammottavan yksin. Loputtoman yksin. Vihjaako Fowler, että jaksaakseen elää, ihmisen on opittava valehtelemaan itselleen?

Pari viikkoa sitten lukemassani Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät yksi teemoista oli eläinkokeiden synnyttämä ekoterrorismi. Olikin  mielenkiintoinen sattuma, että eläinkokeita käsitellään myös Fowlerin teoksessa. Omalla kohdallani huomionarvoisinta on se, että Fowlerin romaani herätti  minussa monia kysymyksiä, joiden olisi luullut nousevan esiin Valtosta lukiessa, mutta niin ei vaan käynyt. Fowler sen sijaan saa minut suorastaan kiemurtelemaan tuskissani, kun mietin eläinten oikeuksia. Kuinka paljon meiltä peitetäänkään asioita tieteen nimissä ikään kuin tiede olisi jokin suurin ja mahtavin jumaluus, joka oikeuttaa suunnilleen mitä tahansa mukaanlukien kivuliaat eläinkokeet. Fowlerin romaani nostaa esiin epämukavia kysymyksiä, joihin on mahdontonta löytää eettisesti kestäviä vastauksia. Ihminen on korottanut itsensä luomakunnan herraksi ja alistanut eläimet tieteen koekaniineiksi. Onko oikein uhrata x määrä eläimiä, jotta mahdollisesti löytyisi parannuskeino johonkin sairauteen? Onko todellisuus eläinkokeista niin sietämätön, että sen peittämiseksi on turvauduttava lainsäädäntöön? "... a number of states are considering laws that make the unauthorized photographing of what goes on in factory farms and slaughterhouses a felony. Making people look at what is really happening is about to become a serious felony."

Ehkö toivoa kuitenkin on näkyvissä. Fowler viittaa ranskalaiseen filosofiin Jacques Derridaan (yhteen henkilökohtaisista suosikkiajattelijoistani), jonka mukaan muutos ymmärryksessä eläinten oikeuksia kohtaan on väistämätön. Vaikka se tapahtuukin hitaasti, se kuitenkin tapahtuu. Ihmisen on aika ymmärtää, että loppujen lopuksi ei ole mitään, millä ihminen voisi oikeuttaa oman erityisasemansa muiden elollisten suvereenina hallitsijana. Ihmislaji on pelkurilaji, joka peittää oman mitättömyytensä kuviteltuun suuruuteensa. Fowler onnistuu ja hienosti onnistuukin siinä, että hän saa meidät näkemäään ja kokemaan, mistä eläinten oikeuksissa on kysymys. We are all completely kylvää muutoksen siemeniä ja meistä itsestämme riippuu, miten hedelmällisessä maassa nämä siemenet saavat kasvaa.

Karen Joy Fowler: We are all completely beside ourselves (2013)

Serpent's Tail