Siirry pääsisältöön

Jennifer Egan: Emerald City and other stories

Kiinnostuin Jennifer Eganin tuotannosta luettuani hänen uskomattoman teoksensa A visit from the Goon Squad (2010, suom. Aika suuri hämäys). Tämän lisäksi olen lukenut häneltä romaanit Look at me (2001) ja suomenkielisenä romaanin Sydäntorni (engl.kielinen alkuteos Keep, 2010). Kerran kirja-alessa harhaillessani ostin Keepin ja iloitsin löytäneeni aiemmin lukemattoman Eganin romaanin, kunnes huomasin, että samainen teos oli juurikin aiemmin lukemani Sydäntorni.

Emerald City (1993) on käsittääkseni Eganin esikoisteos. Se sisältää yhteensä 11 novellia, joissa maailma on pinnalta hyvin arkimaailman kaltainen, mutta henkilöhahmoilla on omat hienovaraiset vinksahtaneisuutensa ja selittämättömiksi jäävät pakkomielteensä. Emerald City vie lukijansa mm. Bora Boralle, Kiinaan ja New Yorkiin. Monet novellien henkilöistä myös matkustavat paljon. Mietin jotakin novelleja yhdistävää teemaa ja se voisi olla kaipaus jotakin usein tarkemmin määrittelemätöntä kohtaan. Jotakin, joka ei ole läsnä novellihenkilöiden sen hetkisessä elämässä. Se voi olla lanka kohti mennyttä tai tulevaa, jo elettyä tai eletyksi odotettavaa. Eganin henkilöhahmoja vaivaa rauhattomuus ja tyytymättömyys sen hetkiseen elämäntilanteeseen.

Parissa Emerald Cityn novellissa liikutaan mallipiireissä ja ne palauttivat mieleeni Eganin romaanin Look at me intensiivisen tunnelman. Niitä voisikin pitää aihioina, jotka Egan on hionut huippuunsa kuvatessaan Look at me -romaanissa entistä mallia, joka menetti tärkeimmän työkalunsa, kasvonsa. Kokoelman novellien henkilöjä yhdistää myös jonkinlainen itsestään vieraantuminen. He elävät omassa ruumiissaan, mutta eivät ole läsnä. Elämä on kunderalaisen toisaalla. Vaikka Eganin novellit ovat suhteellisen lyhyitä sisältävät ne suuria maailmoja ja perustavanoloisia paloja kuvattujen ihmisten elämästä. Niille on tyypillistä jonkinlaisen näkymättömän, irrationaalisen kerroksen läsnäolo, jonka merkitystä Egan ei selittele.

Melkein kaikki novellit kiertyvät jollakin tavoin ihmissuhteiden kautta. On mies, joka pakonomaisesti hankkiutuu hänet aiemmin pettäneen miehen seuraan. On tyttö, joka tuntee selittämättömän intensiivistä kiinnostusta luokkatoveriaan kohtaan. On mies, joka pettää vaimoaan ja jonka salaisuuden hänen tyttärensä saa selville. On nainen, joka toimii muotikuvausten stailistina ja viettelee miehen toisensa jälkeen. On mies, jolle äkkirakastuminen on suorastaan ammatti. On nainen, jonka kaikki miehet haluavat. On nainen, joka on off-season matkustaja, jota erinäiset miehet seuraavat.

Eganin henkilökuvaus on huolellista ja värikästä ja välillä tuntuu, että lukiessa voi nähdä hänen kuvaamiensa ihmisten ilmeetkin. Osa henkilöistä on niin rikkaita, että kalliista luksuslomista on tullut heille arkipäivää. Minne he sitten matkustavatkin, elämä ja sen merkitys ovat aina askeleen edellä, yksityislentokoneen saavuttamattomissa. Toiset taas uskovat, että elämän mielekkyys on saavutettavissa mallintöiden ja rikkauksien kautta. Sitten joskus. Ihan kohta. Kunhan ensin.

Egan on erityisen taitava kuvaamaan ihmisten välillä vallitsevia näkymättömiä valtasuhteita. Novellissa Sacred Heart Sarah lumoutuu luokkakaveristaan Amandasta, joka näyttää siltä, että hän viettää synkkää elämää. Amandasta tulee Sarahille idoli, joka saa hänet tekemään tekoja, joita hän ennen Amandaan tutustumista ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä. Samanaikaisesti se on tarina teini-iästä, kasvamisesta ja samaistumisesta.

Mallimaailmaan sijoittuvat kuvaukset (Emerald City, The Stylist) paljastavat kyseisen bisneksen karuuden. Mitään todellista ei ole, mutta samanaikaisesti kamera muuttaa keinotekoisen todellista todellisemmaksi. Oma suosikkini Eganin novelleista oli One Piece, joka on kertomus siitä, miten veljesten autoleikit koituvat heidän äitinsä kuolemaksi. Tästä novellista löytyy myös yksi kokoelman mielenkiintoisimmista kysymyksistä. Kertoja miettii, onko kyse onnettomuudesta, jos sen aiheuttaa, koska ei muuta voi.

Kaiken kaikkiaan Eganin novellikokoelma vahvistaa hänen paikkaansa lempikirjailijoideni joukossa. Taitavaa, koskettavaa, tarkkanäköistä. Egan on aikamoinen haka uimaan kuvaamiensa ihmisten nahkoihin.


Kommentit

  1. En ole lukenut yhtään Eganin kirjaa, vaikka Sydäntorni vetää puoleensa koko ajan. Se on ihan jämptisti lukulistalla, ja on ollut jo pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sydäntorni onkin varmaan hyvä teos aloittaa lukea Egania. Tosin tiedän siitäkin olevan monia mielipiteitä. Ainakin se sopii minusta paremmin Eganiin tutustumiseen kuin Aika suuri hämäys, joka power pointeineen kaikkineen on väliin varsin hämmentävää (tosin hyvällä tavalla) luettavaa.

      Poista
  2. Sydäntorni ei vain suju minulta. Kahdesti yrittänyt ja kyllästynyt alun jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sydäntorni taitaa olla niitä kirjoja, joista pitää paljon tai ei sitten ollenkaan. Kumpaakin näkemystä on ainakin omalla kohdallani tullut vastaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän