Reader, why did I marry him?

3. joulukuuta tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Kyseessä oli bloggaus zimbabwelaisen NoViolet Bulawayon romaanista We need new names . Suhtauduin melko kriittisesti Bulawayon teokseen ja löysin siitä kosolti ns. kurjuuden estetiikkaa.  Luettuani niinikään zimbabwelaisen Tendai Huchun romaanin The Hairdresser of Harare , innostuin tästä teoksesta niin, että lähetin kiitosmeilin Huchulle. Saamani vastaus oli mainio ja kaiken kukkuraksi Huchu kirjoitti, että jos haluan lukea lisää zimbabwelaista kirjallisuutta, hän suosittelee lämpimästi Bulawayon We need new names -romaania. Mitäköhän  tästä nyt pitäisi ajatella? Oma ehdotukseni on, että ajatellaan niin, että ei kannata uskoa, mitä joku toinen kirjasta kirjoittaa tai mitä mieltä hän siitä on. Ei, vaikka tämä toinen olisi suuren suomalaisen sanomalehden pääkriitikko.   Lukeminen itse kannattaa aina! Kaikki mielipiteet ja analyysit kirjallisuudesta ovat yhtä hyviä, kunhan ne ov

Kotikirjastossani oli esittelypöytä, jolle oli asetettu näkyville afrikkalaista kirjallisuutta. Sitä tutkittuani päätin lainata Mia Couton romaanin Plumeriaveranta tutustuakseni itselleni ennalta tuntemattomaan afrikkalaiseen naiskirjailijaan. Vaan kuinkas kävikään? Kotiin päästyäni avasin Couton kirjan ja huomasin hämmästyksekseni kirjailijan olevankin mies. Olin kuin Osgood (Joe E. Brown) Billy Wilderin komedian Piukat paikat (Some like it hot, 1959) loppukohtauksessa. Kun Osgoodille selviää, että hänen suuri rakkautensa Daphne (Jack Lemmon) onkin mies, hän toteaa ikimuistoisesti: Nobody's perfect. Kaikissa asioissa sukupuolella ei ole väliä. Rakkaus jos mikä on tällainen asia. Mosambikilainen Mia Couto (s. 1955), niin tuntematon kuin hän minulle olikin, on itseasiassa kansainvälisesti varsin tunnettu kirjailija, jota pidetään portugalinkielisen Afrikan yhtenä merkittävimmistä kirjailijoista. Couton teoksille on ominaista, että hän ei todellakaan kirjoita perinteisistä

Michel Foucault: Herculine Barbin *** Sain Leena Lumilta inspiraatiohaasteen . Inspiraatiohaasteessa valitaan kolme itseä inspiroivaa blogia, kerrotaan miksi ne on valittu ja haastetaan ne mukaan viemään haastetta eteen päin. Yllätykseni oli valtaisa, kun luin Leenan valinneen blogini häntä insipiroivien blogien joukkoon. Elämä on viime aikoina ollut tosi kiireistä ja bloggaamiselle on ollut haastavaa tiristää aikaa. Ilahduin niin paljon Leenan maininnasta, että sain siitä energiaa pitkäksi aikaa. Kiitos Leena!  En ole ihan selvillä, kuinka paljon inspiraatiohaaste on jo kiertänyt täällä blogimaailmassa. Joka tapauksessa minun pitäisi nyt valita kolme minua inspiroivaa blogia. Kolme. Mikä vääryys. Haluaisin valita niin monta blogia enemmän. Tein nyt sellaisen rajauksen, että en valitse mitään niistä blogeista, jotka Leena valitsi. Toiseksi keskityn valinnassani niihin blogeihin, joilla on alle 200 lukijaa. That's me. Aina pienemmän puolella. Tässä valitsema

Finlandia-palkinto sitä ja tätä. Finlandia-ehdokkaat ja pälä pälä. En veikkaa F-kilpailun voittajaa, enkä edes kommentoi ehdokasasettelua. Haluan kertoa, ketkä kaksi kirjailijaa olisi mielestäni pitänyt valita ehdokkaaksi ja miksi. Tämä kirjoitus on siis oma henkilökohtainen varjoisien kuvien marginaalipostaukseni ison F:n ympärillä. En ole lukenut ollenkaan kaikkia tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia romaaneja. Miten olisinkaan voinut ehtiä. Miten olisinkaan edes voinut kiinnostua kaikista suomalaisista vuoden 2014 uutuuskirjoista. Kenties useampikin mehukas tapaus on mennyt sivu suun, eikä tässä postauksessa siten ole kovinkaan kummoista objektiivisuuden leimaa. Eipä sitä usein kyllä ole hienommissakaan pippaloissa, vaikka usein asia saadaan puettua niin kuin tuollainen leima löytyisi. Minä en pue, enkä riisu, vaikka roolivaatteet ihan hauska juttu ovatkin. Asiasta ehdokkaisiin. Tommi Melender: Kylmä sota En tunne Tommi Melenderiä henkilökohtaisesti, eikä minulla o

Italialaisen Paolo Giordanon (synt. 1982) esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008) oli huikea kansainvälinen menestys. Itsekin nautin sen lukemisesta suuresti, joten odotukseni Giordanon uutukaista, Ihmisruumista, kohtaan olivat korkealla. Olin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Giordanoa, joka osoittautui vangitsevaksi puhujaksi. Hän kertoi, että Ihmisruumiin pohjalla ovat hänen omat kokemuksensa kahdelta reportaasimatkalta Afganistaniin. Kuten arvata saattaa, se mitä Giordano Afganistanissa näki ja koki teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Omien sanojensa mukaan hän oli Afganistanissa enemmän elossa kuin koskaan aiemmin. Ihmisruumiissa Giordano kuvaa italialaisia sotilaita, jotka lähtevät komennukselle Afganistaniin. Aluksi ajatus sotimisesta vaikuttaa lähinnä seikkailuretkeltä ja sotilaiden mielessä kuumottavat kuvat amerikkalaisista naisista, joiden runsaasta läsnäolosta Afganistanissa he ovat kuulleet värikkäitä juttuja. Amerikkala

Beauty Base. Sheer Finish.  Gel Effect. Dream Matte Mousse.  Glam Shine Balmy Gloss.  Ultra, hyper, sensational, forever lasting.  Ranskalainen Virginie Despentes (synt. 1969) ei vihjaile sievästi ja siveästi. Hän töräyttää, täräyttää ja antaa kyytiä. Hän on tyyliltään häpeämätön rääväsuu, joka ei epäröi polttaa kirjallisia rintaliivejään. Kauniita asioita on railakkaan raivoisa puuskahdus, jossa Despentes sohaisee kuularuiskulla naisiin liitettyjä normatiivisia odotuksia. Miksi seksikästä naista pidetään automaattisesti tyhmänä? Millä tavoin vaatetus ja aivosolut korreloivat? Vaikka Despentesin romaani on kirjoitettu jo vuonna 1998, eivät asiat tältä osin ole vajaassa parissakymmenessä vuodessa valitettavasti juurikaan muuttuneet. Seksikkyyden ja älykkyyden ei tänä päivänäkään  usein katsota voivan olla mahdollisia yhdessä ja samassa naisessa. Kauniita asioita kertoo kaksoissisaruksista Claudinesta ja Paulinesta. Heidän välisestään viharakkaussuhteesta ja van

On aina erityisen kutkuttavaa, kun voi sanoa: tällaista en ole lukenut koskaan aikaisemmin. Tämä, jos mikä, pitää paikkansa skotlantilaisen Philipp Kerrin (synt. 1956) Liekit Berliinissä -teoksen kohdalla. Se on ensimmäinen osa ns. Berlin noir -sarjassa. Historiallinen dekkari, joka sijoittuu natsi-Saksaan. Teoksen kannessa on sitaatti Ilta-Sanomien arvostelusta. Se kuuluu näin: "Kerrin konsepti on tyrmäävän hyvä." Niin on. Se on suorastaan jäätävä. Liekit Berliinissä oli matkalukemistani syyslomamatkalla Berliiniin. Täsmäteos, joka synnytti väreitä ja vipinää, koska luin sitä teoksen tapahtumapaikoilla. Kun matkustamisesta väsyneenä rojahdin Alexanderplatzilla sijainneen hotellini sänkyyn, ehdin lukea Kerrin teosta vain muutaman sivun, kun siinä jo kerrottiin, että tyypin lakiasiaintoimisto sijaitsi juurikin Alexanderplatzilla. Kun seuraavana päivänä kuljeskelin Unter den Lindenillä, teki romaanin päähenkilö Bernie Gunther samoin. Kun iltamyöhällä suunnittelin pistäyt

Aika. Olemus. Olemassaolo. Don DeLillon Omegapistettä voisi lukea kerran jos toisenkin, eikä se siltikään tyhjenisi. Se on aivoruokaa. Sivumääräisesti pieni, mutta tematiikallaan se kuljettaa lukijan läpi ihmiselämän olennaisimpien kysymysten ja filosofian historian. Se on ekonomisesti kirjoitettua tekstiä - (näennäisesti) helppoa ja hengittävää. Niille, jotka ovat perehtyneet eksistentialismiin Omegapiste on varmasti jättipotti. Tosin vähän vähemmälläkin kyseisen filosofian haaran tuntemuksella paiskauduin lukiessani melkoisiin korkeuksiin. Kaipasin kyllä erityisesti syvempää Martin Heideggerin ja Jean-Paul Sartren ajatusten tuntemista, mutta heitän nyt lukevan olemassoloni tähän kirjoitukseen niillä eväillä, joita repusta löytyy.  Omegapisteen sytykkeenä on toiminut Douglas Gordonin videoteos 24 Hour Psycho. DeLillo tutustui tähän teokseen, kun sitä esitettiin New Yorkin Modernin taiteen museossa vuonna 2006. Myös Jim Finley, yksi Omegapisteen kolmesta päähenki

Ian McEwanin uutuusromaani The Children Act (2014) liikkuu taas kerran aivan eri aihepiirissä kuin mistä hän on aiemmin kirjoittanut. Edellisessä romaanissaan Sweet Tooth (2012, suom. Makeannälkä 2013) McEwan käsitteli Britannin tiedustelutoimintaa. Nyt ovat vuorossa aviokriisi yhdistettynä vaikeasti ratkaistaviin juridisiin kysymyksiin. McEwanin kerrontaa leimaa tällä kertaa mielenkiintoinen epäromaanimaisuus, johon yhdistyy paikoin melkeinpä pitkäeveteisyys, joka esti minua pääsemästä teoksen sisään missään vaiheessa.  Epäsamaistuminen oli toimiva tehokeino, joka teki oloni siinä määrin epämukavaksi, että usein oli pakko pysähtyä miettimään romaanissa esitettyjä kysymyksiä, pohtimaan omia arvojaan ja niiden perusteita. The Children Act on romaani, jota ei ole tehty helposti kulutettavaksi. McEwan kutoo yhteen faktamaisuuden ja fiktion ja luo niistä yhdistelmän, jossa romaaninkirjoituksen lainalaisuudet sekoittuvat oikeuskäytäntöihin ja lakitulkintoihin. The Children Actin