Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimiehen Ihmepoika on romaani,  josta en onnistuisi olemaan pitämättä, vaikka kuinka yrittäisin. On tullut luettua viime aikoina voittopuolisesti suhteellisen painavaa kirjallisuutta ja mikäs siinä, olen painavan kirjallisuuden ystävä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö välillä olisi mukava hengähtää vähän toisen tyyppisten tarinoiden luona ja siihen Ihmepoika sopii kuin useampi veitsi Beceliin.

Ihmepoika starttaa tavalla, joka ei kirjallisuudessa ole ihan kaikkein tavanomaisin. Kaikenlaista ehtii käydä mielessä, kunnes aavistukseni muutaman sivun päästä käyvät toteen. Tästä johtuen olenkin siitä harvinaisessa tilanteessa, että pääsen välttämään alun spoilausta.

Koskimiehen kertomus pojasta nimeltä Ihmepoika on tragikoominen kuvaus 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta Pohjanmaalla. Pääosassa on Ihmepoika, josta kirjassa ei muuta nimeä taidettu käyttääkään. Ihmepoika on teini, se on hyvin hyvin traagista jo sinällään ja tapa, jolla Koskimies teinituskasta kertoo on hyvin hyvin koominen. Harvoin nauran lukiessani ääneen ja vielä harvemmin niin, että vesi valuu silmistä. Nyt niin pääsi käymään moneen kertaan. Erityisesti teinien viljelemä ilmaus "aivo sulaa" sai minussa aikaan oikein kunnon tyrskähdyksiä. Voi nuoruus ja nuoruuden aivot. Kyllä ne sulavat, palavat ja muuttavat olomuotoaan ahkerasti.

Ihmepoika ei kuitenkaan ole pelkkää naurua, vaan siihen sekoittuvat myös varsin synkät sävyt, kun Ihmepojan isä äkillisesti sairastuu. Isän sairastuminen tekee elämästä entistä suurempaa sekasortoa ja iltatähtipikkuveljestä entistä rasittavamman. Kotitalon vieressä on sentään pikkumetsä, jonne voi mennä pakoon talossa vierailevia sukulaisia ja jossa voi heittää mielestään muiden kyläläisten mukamyötätuntoiset katseet. Jo perustilanne on tarpeeksi rankka. Ihmepoika kun on ihmeellisempi kuin monet muut pojat ja katselee viistosti kulmiensa alta Pökäle-nimistä poikaa, jota luonnollisesti julkisesti halveksuu.

Pyydän anteeksi Ihmepojan isältä, että en suhtaudu tarpeeksi vakavasti siihen, mitä hänelle tapahtui. On vaan niin, että nauru vie tämän teoksen seurassa voiton ja on toisaalta niinkin, että välillä naurua ja itkua ei kovin helposti edes erota toisistaan. Jossain ihmisen syvyyksissä niillä lienee yhteinen alkulähde ja toisinaan on sattumankauppaa kumpaa sieltä lähtee purkaantumaan.

Koskimiehen kuvaus 80-luvun lopusta on herkullista. Pakettimatkat etelään ovat vielä suhteellisen uusi juttu ja Ihmepojalle Torremolinos on melkeinpä paratiisin veroinen paikka. Se on suurta maailmaa, josta voi ostaa Smash-merkkiset verkkarit ja tehdä niitä käyttämällä kotikulmilla tiettäväksi, että on sitä tullut ulkomaillakin käytyä. Sony Walkmanit saavat korvakäytävät tärisemään ja pelkkä ajatus omenaviinistä nousee päähän. Teinikalenterit täyttyvät muistiinpanoista ja puhuessa k:sta tule g. Näin tavallisesta paskasta tulee edes vähän hienompaa pasgaa. Oman riemukkaan sävynsä teokselle antaa sen murre,  joka sopii kuvaukseen yhtä  hyvin kuin ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani Beceliä uhkaavat veitset.

Ihmepoika on yksin koko maailmaa vastaan ja ihmeellisyydestään johtuen hän on sitä vielä reilusti enemmän kuin muut teinit. Hän tapetoi seinänsä Madonnan julisteilla ja kuulee, miten New York kutsuu häntä puoleensa. Siellä olisi elämä valokirjaimilla kirjoitettuna. Kotikulmilla on vaan pasgaa. Onneksi on sentään mummo, joka pelastaa kaiken, mitä pelastettavissa on. Kun mummo sanoo, että paistaa se päivä vielä risukasaankin, niin äkkiä kuulen oman mummoni äänen. Hänellä oli tapana sanoa juuri samoin. Ei siis huolta Ihmepoika, kyllä mummot tietää.

Elias Koskimies: Ihmepoika (2014)

Gummerus