Colm Toibin: Nora Webster

"There was only what had happened. It was as though she lived under water and had given up on the struggle to swim towards air. It would be too much. Being released into the world of others seemed impossible; it was something she did not even want. How could she explain this to anyone who sought to know how she was or asked if she was getting over what happened?"

Katossa on reikä, josta Colm Toibinin sanat putoilevat kuin pisarat, joiden paino tekee niistä niin kevyitä, että ne uhkaavat lähteä lentoon minä hetkenä hyvänsä. Naapurissa soitetaan pianolla mollisävelmää, eikä ulkona leiki kukaan. Puut pudottavat lehtensä väristen, sillä Nora Websterillä on suurta surua.

*

Olen monista blogeista lukenut, että kirjoittaja mainitsee tietyn teoksen tarvitsevan juuri sopivan lukuhetken ja olosuhteet. Olen sekä samaa että eri mieltä. Toisaalta uskon, että kun teos on tarpeeksi puhutteleva, se onnistuu murtamaan lukemisen esteet ja viemään mukanaan. Toisaalta olen itsekin törmännyt tilanteeseen, että teos on auetakseen vaatinut toisen, ensimmäistä otollisemman lukukerran. Uskon myös, että on teoksia, joiden lukemiseen oma mielentila vaikuttaa suhteellisesti enemmän kuin joidenkin toisten teosten kohdalla. On teoksia, joiden avautuminen vaatii lukijalta rauhallisen seesteistä mielentilaa, täydellistä keskittymistä ja kykyä antautua täysimääräisesti niiden palvelukseen. Colm Toibinin uutuusromaani Nora Webster kuuluu tähän jälkimmäiseen ryhmään. Se sopii huonosti yhteen kiireen kanssa. Sen lukeminen kärsii, jos lukemiseen kuluu liian pitkä aika. Se on parhaimmillaan isohkoissa paloissa nautittuna, kun kaikki kiire ja normaali elämäntouhu on eristetty mahdollisimman kauas itse lukemisesta.

*

Nora Webster on kertomus surusta ja sen kanssa elämisestä. Yrityksistä löytää elämänusko uudelleen rakkaan puolison kuoltua. Romaanin alussa Nora Websteristä on juuri tullut leski ja hän elelee kahden kouluikäisen poikansa, Conorin ja Donalin, kanssa. Perheen tyttäret, Aine ja Fiona, ovat jo muuttaneet kotoa opiskelemaan. Noran koti on surutalo. Hän itse nainen, jonka sydän on muuttunut värittömän kirkuvan punaiseksi ja saanut pysyvältä tuntuvan vaurion.

Eletään 1960-luvun loppua Irlannissa. Aikaa, jolloin työviikon päätteeksi pukeuduttiin hohtavan valkoiseen paitaan. Aikaa, jolloin pyykki kuivui ulkona narulla ja aurinko liimasi siihen oman tuoksunsa. Tunnelmia, joissa vuodenajasta riippumatta tuntuu syksyn mukanaan tuoma raskaus. Joka puolella kuralätäköitä. Uhkia isoille askelille. Toibinin kerronta näyttää elämän perusrakenteet. Huojuvat telineet, joiden kiinnitysmekanismit ovat jatkuvasti vaarassa sortua. Nora Webster on kuorittu kaikesta dramatiikasta. Se kertoo ihmiselon arkipäivästä koruttomasti ja osoittaa, että kun arkista katsoo tarpeeksi tarkkaan, siitä löytyy pyhyyden elementtejä. 

Suru on Noran sisällä ja ympärillä. Se eristää hänet kuvun alle, tekee mahdottomaksi nähdä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän ei näe poikiaan, ei kuule. Ei tiedä, mitä heidän maailmassaan tapahtuu. Kuljetaan villasukat jalassa, mutta niistäkin lähtee hirveä ääni, joka huutaa Noran puolison Mauricen perään. Nora putoaa takaisin sairaalaan. Sängyssä makaava Maurice, letkut ja putket. Pojat ovat jossain poissa, Noran tädin Josien luona. On vain Maurice. Nora unohtaa poikansa. Ei soita. Ei käy heidän luonaan. On vain Maurice. Letkut ja putket. Myöhemmin Nora kokee syyllisyyttä, mutta hänen on niin vaikea muistaa. Muistoissa on vain Maurice, joka lähtee kotoa viimeisen kerran. Maurice, joka vielä kerran haluaa nähdä taivaan. Maurice, joka ei enää puhu selkeitä lauseita. Muistot ovat "sadeveden peittämän lasin" takana.

*

Romaanin alussa Nora käy perheen kesätalossa Cushissa. Hän  haluaa myydä talon. Se tuntuu samalta kuin möisi siellä vietettyjen kesien muistot, yhteisten vuosien aikakauden. Repisi valokuvat pois albumista, tuijottaisi liiman tummentamia läikkiä. Hyvästi kesät. Hyvästi retket rannalle. Hyvästi tuuli, uimapuvut ja picnic-kori. Hyvästi kokonainen aikakausi ja sydämen juuret. Jääkää ja maatukaa. Kun oikein siristelee, voi nähdä taivaanrannassa häämöttävän palan tulevaa. Sen varjo osuu Noran kotiin. "In future, once the boys went to bed, she might have the house to herself more often. She would learn how to spend these hours. In the peace of these winter evenings, she would work out how she was going to live." 

Kuka on Nora? Ulospäin hän on keski-ikäinen nainen, leski, neljän lapsen äiti, joka on ollut reilut 20 vuotta kotiäitinä. Toibin piirtää Noran henkilöhahmon huolella. Ristiriitaisen tarkasti, joka tekee Norasta uskottavan. Hän on kaukana paperin mausta. Häneen voisi hyvinkin törmätä kadulla tai lihakauppiaan luona. Hän pelkää tehdä itsestään numeroa. Katuu suuresti, kun ottaa hiuksiinsa uuden leikkauksen ja värin. Pelkää kohdata tuttuja uudessa lookissaan. Toisaalta hän menee ammattiliiton kokoukseen tuosta noin vaan. Teko, joka vaatii häneltä melkomoista rohkeutta, koska hän tietää sillä tavoin toimivansa vastoin työnantajansa odotuksia.

Suru kasvattaa kaihimaiset kalvot Noran silmiin. Hän ei huomaa, miten huonosti hänen lapsensa voivat. Toinen pojista kärsii pahasta änkytyksestä, toinen pakenee valokuvaukseen. Nora ei oikein osaa olla tytärtensäkään kanssa. Keskustelu on kankeaa. Hänen lapsensa ovat hänelle muukalaisia. Arvoituksia, joita suru estää pitkään näkemästä. Ja kun suru Mauricesta väistyy, tulee toinen suru. Suru siitä kaikesta, jota ei ole huomannut  ympärillään tapahtuvan. Syyllisyys ja avuttomuus, epäonnistumisen tunne. Toinen yksinäisyys, joka kietoutuu Noran ympärille kuin raskas viitta. Sen panssarina puristavassa sylissä Nora näkee yksinäisyyden pohjaan.

"So this was what being alone was like, she thought. It was not the solitude she had been going through, nor the moments when she felt his death like a shock to her system, as though she had been in a car accident, it was this wandering in a sea of people with the anchor lifted, and all of it oddly pointless and confusing."

Niinhän se oli, että kaikki pitivät enemmän Mauricesta. Kun Nora ja Maurice tapasivat muita ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä, Nora oli ylimääräinen. Hän ei kuulunut porukkaan. Muut ihmiset sietivät häntä Mauricen vuoksi ja tämän kuoltua muut auttoivat häntä velvollisuudesta.

*

Surutyö. Tehdä työtä surun kanssa. Olla surun työmaa. Olla keskeneräinen tontti, jolle on tarkoitus pystyttää rakennus. Noran rakennuksen ensipaaluttajina toimivat elokuvat. Ensimmäinen näistä on George Cukorin ohjaama goottilainen, noir-sävyinen Gaslight (Kaasuvalo 1944), toinen Frank Capran ohjaustyö Lost Horizon (Sininen kuu 1937). Vaikka kyseisiä elokuvia ei tarkemmin tuntisikaan, jo niiden nimet ovat paljon kertovia. Kaasuvalo jo sanana synnyttää monia assosiaatioita, joista vähäisin ei ole se, että Cukorin elokuvan myötä kehittyi termi kaasuvalottaminen, joka tarkoittaa toimintatapaa, jolla uhri pyritään saamaan sekavuustilaan, jossa hän menettää elämän realiteettien hallinnan. Lost Horizon taas kertoo unelmamaasta, Shangri-la:sta, jossa ihmiset eivät vanhene. Jossa he pysyvät ikuisesti nuoren näköisinä, vaikka olisivat sata tai kaksisataa vuotta vanhoja. Sinänsä on ihan sama, mitä elokuvia Nora poikiensa kanssa katsoo, sillä kaikki elokuvat kertovat heidän elämästään. "Slowly, however, as the film went on, she saw that no matter what they watched, it would remind them of their circumstances more than anything that had been said all day in the house." Kaikkiin elokuviin on kirjoitettu paitsi Mauricen kuolema ja Nora suru, myös ne hiljaiset liikkeet Noran poikien ajatuksissa, joista hän ei ole aiemmin ollut tietoinen.

Colm Toibinin tapa käyttää edellä mainittuja elokuvia Noran ja hänen poikiensa mielenliikeiden kuvastajina on yksinkertaisesti jäätävän tyrmäävä ja vasta nyt, tätä kirjoittaessani, näen kaasuvalon koko kolkkouden ja julmuuden. Vasta nyt tulevat ahdistavat ajatukset surusta, joka sekään ei vanhenisi, vaan pysyisi samana vuosikymmenestä toiseen. Ja juuri nyt, näiden sanojen kohdalla, lakkaan epäröimästä, onko Nora Webster hyvä romaani. Ei, ei se ole hyvä. Se on huikea. Sen tie tajuntaani ei ole ollut suora, mutta juuri nyt  jotakin pääsi perille. Jotakin, jota kuvaa vain yksi sana, joka ei tarvitse määreitä ympärilleen. Varmaan jo arvasitkin, että se sana on mestarillinen.

*

Mauricen kuoleman myötä Noran taloudellinen tilanne on heikko ja hänen on pakko mennä töihin siitä huolimatta, että hän kokee töihin menon henkilökohtaisen vapautensa menetyksenä. Elämän julmiin tosiasioihin kuuluu, että surua tai ei, ilman rahaa ei voi elää. Töihin paluu samaan työhön, jossa Nora oli nuorena tyttösenä on paluuta menneisyyteen. Tylsähkö toimistotyö ei vaadi Noralta enempiä ponnistuksia. Noran sitä huomaamatta siitä tulee kuitenkin lautturi, joka sitkeästi keinuttaa häntä kohti vastarantaa, jolla olevassa kyltissä lukee Elämä.

Kuitenkin vasta laulutunneista ja musiikista tulee Noralle todellisia suruvirran yli kuljettajia. Laulutunneilla Nora löytää, kenties ensimmäistä kertaa elämässään, jotakin täysin omaa. Jotakin, johon ei liityä ainoatakaan muistoa Mauricesta. "[i]t was not merely that Maurice had no ear for music, and that music was something they had never shared. It was the intensity of her time here; she was alone with herself in place where he would never have followed her, even in death."

Musiikki täyttää Noran tavalla, johon mikään sitä ennen ei ole kyennyt. Nora matkustamaan Dublinin musiikkiliikkeisiin ja alkaa kerätä levykokoelmaa. Erään LP:n kantta katsoessaan hän äkkiä toivoo järjettömän voimakkaasti, että hän voisi olla levynkannessa oleva, selloa soittava tyttö. Noran kautta Toibin nostaa esiin sen ihmisestä riippuen järkyttävän tai helpottavan ajatuksen, että se, mitä olemme on pitkälti sattuman kauppaa. Kaikki voisi  yhtä hyvin olla toisinkin.  Jostakin syystä olemme, ketä olemme, mutta voisimme olla aivan toisiakin ihmisiä. Jossakin toisessa maassa eri-ikäisinä ja eri sukupuolta edustavina. Voisimme olla pianisteja tai syvänmerensukeltajia. Voisimme olla kodittomia tai hollywoodilaisia näyttelijöitä. Voisimme olla olemassa useammilla toisilla tavoilla kuin mielikuvituksemme pystyy edes keksimään. Ajatus on huikaiseva, se maistuu vapaudelle, jonka ympärillä on vankila, sillä me olemme kuitenkin tässä. Ihan juuri tässä, kuten Nora on 1960-luvun Irlannissa.

Musiikin kautta Noran on mahdollista nähdä elämä myös sellaisena kuin se olisi voinut olla. Musiikki on mahdollisen elämäntarinan aluetta. Sellokonsertto vaihtuu kuitenkin aivan toisenlaisiin ääniin, kun Pohjois-Irlannin Derryssä brittiarmeija ampuu yli 20 roomalaiskatolista oikeuksiensa puolesta marssinutta mielenosoittajaa. Verinen sunnuntai, jota seuraa brittisuurlähetystön tuhopoltto Dublinissa. Noran suru, kansakunnan suru, toisiaan vastaan olevien ihmisten suru. Noran poliittisesti aktiivinen tytär kadoksissa. Yleinen ja julkinen tunkeutuvat osaksi Noran kotia ja henkilökohtaista elämää. Sysäävät LP-levypinot kumoon. Elämän todellisuuden piilopaikat lakkaavat olemasta.

Toibin täydellistää Noran elämänkohtalon teoksen lopussa vahvan symboliikan kautta.  Vaikka lukiessani olin paikoin epävarma sen suhteen, onko Toibin mennyt Nora Websterin tietynlaisessa minimalistisuudessa jo liian pitkälle, on tämä teos hivuttautunut lähemmäksi minua kuin Cushin rannikolla päivästä toiseen kiviä vasten murtuvat aallot.  Nora on henkilöhahmo, joka jää lukijan mieleen rasahtelemaan kuin hiljaksiin takassa palavat puut. Colm Toibin on kirjoittanut romaanin, joka lähenee täydellisyyttä. Harvoin on kertomatta jättämisellä kerrottu niin paljon kuin tässä romaanissa. 

Colm Toibin: Nora Webster (2014)

Penquin Books