Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferranten romaani Amalian rakkaus palautti mieleeni englantilaisen kirjailijan Kingsley Amisin (1922-1995) toteamuksen, että kaiken suuren taiteen takana on seksi. En ehkä lähtisi ihan noin vahvan väittämän kannalle, mutta ei Amisin toteamus täysin perätönkään ole. Tosin riippuu tietysti myös siitä, miten seksin määrittelee. Itse puhuisin ehkä mieluummin seksuaalisuudesta, joka on jo ilmiönä huomattavasti laajempi. Miten tahansa, Amalian rakkaus on kuppikakku, joka on rakennettu seksuaalisuudesta, vallasta, fetisismistä ja mustasukkaisuudesta.

Elena Ferrante on italialainen kirjailija, jonka henkilöllisyyttä ei tunneta. Varmuutta ei ole edes siitä, onko hän nainen vai mies. On myös epäilty, että kynänimen taakse saattaisi kätkeytyä useampikin kirjoittaja. Amalian rakkaus on joka tapauksessa tekijän (tai mahdollisesti tekijöiden) esikoisteos. Huikaiseva psykologinen jännitysnäytelmä, jossa Amalian arvoitusta tutkitaan kuin hän olisi patologin pöydällä oleva ruumis. Ja ruumis hän onkin.

63-vuotias Amalia kuolee hukkumalla heti teoksen alussa ollessaan matkalla tyttärensä Delian luokse viettämään tämän syntymäpäiviä. Onko hänen kuolemansa murha? Itsemurha? Vai kenties vahinko? Kun Amalian ruumis löydetään, on hänellä päällään vain rintaliivit, joiden "kauniit kupit oli tehty hienosta pitsistä jonka läpi rinnanpäät kuulsivat. Kupit oli kirjailtu kiinni toisiinsa kolmella v-kirjaimella. Se oli erään kalliin napolilaisen naisten alusvaateliikkeen merkki."

Kun Dalia menee Amalian kotiin tutkimaan tämän kaappeja, löytyy sieltä aivan toisenlaisia alusvaatteita.  "Vanhoja valkoisia ja vaaleanpunaisia alushousuja", joiden kuminauhat ovat lörpsähtäneet. "Muotonsa menettäneitä rintaliivejä, rikkinäisiä aluspaitoja, sukkanauhoja joita käytettiin neljäkymmentä vuotta sitten ja joita hän [Amalia] turhaan säilytti, kurjassa kunnossa olevia sukkahousuja, epämuodikkaita alushameita jollaisia ei enää ollut pitkään aikaan ollut mynnissä ja joiden värit olivat haalenneet ja pitsit kellastuneet."

Heti teoksen alusta lähtien Amalian ympärillä leijuu mysteerin vahva tuoksu, joka saa lukijan pohtimaan, mistä oikein on kysymys. Tunteet ovat Ferranten romaanissa vahvoja. Napolin kadut värikkäitä, meluisia ja likaisia. Niiden yllä leijuu Amalian likaisten alusvaatteiden haju. Elämä syöksyy kevättulvan lailla, huuhtoo ja sekoittaa ihmisten pään. Delian ja hänen äitinsä välinen suhde oli kompleksinen. Äitinsä seurassa Delia koki olonsa sulkeutuneeksi ja epäaidoksi. Hänen ja äidin välit eivät olleet läheiset, mutta äidin kuoltua Delia huomaa liimaantuneensa tämän kohtaloon kuin kärpänen kärpäspaperiin. Kuka äiti oikeastaan oli?

Lapsuudestaan Delia muistaa äidin, jonka oli kiellettyä pitää huolta itsestään ja vartalostaan, koska isän mielestä moinen merkitsi "aviorikoksen valmistelurituaalia." Aviomiehen rakkaus Amaliaa kohtaan oli omistavaa ja julmaa. Hän ei kaihtanut merkitä Amandan vartaloa nyrkeillään. Ja sitten on vielä Caserta. Arvoituksellinen mies, joka rakasti Amandaa tai Amanda häntä tai joiden välinen suhde nousi Delian luomista muistikuvista. Todellisuus ja itselle kerrotut tarinat sekoittuvat. Caserta on paha. Hän voi olla jopa murhaaja tai hänen pahuutensa voi olla Delian mielikuvituksen tuotetta. Caserta, joka vaikuttaisi seuraavan myös Amandaa. Caserta, jonka läsnäolo heittää lisää varjoja kapeille kaduille.

Ferrante huijaa lukijaa. Juonenkäänteet ja -väänteet pitävät tiukasti lukijasta kiinni. Saavat hänet uskomaan ja hetken päästä menettämään uskonsa. Kysymään: mitä tapahtui todella? Identiteetit hajoavat ja kyseenalaistuvat. Kuka minä olen? Mikä minussa on minua ja mikä joku toista. Muisti haparoi. Ajatusmatkat menneeseen tuottavat kertomuksia, joista tulee totuuksia, joiden todenperäisyydestä on vaikea tietää mitään. Ferranten romaanissa vallitsee "la malattia dei sentimenti", joka on termi, jota elokuvaohjaaja Michelangelo Antonioni käytti kuvaamaan elokuviensa henkilöhahmoja. Hän viittasi tällä termillä henkilöhahmojensa tunne-elämän sairauteen; todellisuuspakoon, jonka synnytti tunteiden epävarmuus, pyrkimys torjua ahdistusta sekä seksuaalisten kokemusten tavoittelun hallitsevuus.

Seksuaalisuus on Ferranten romaanissa sekä julkeaa, että piilotettua. Se paitsi motivoi romaanihenkilöiden toimia, on myös keino nostaa pinnalle naisen ruumis ja sen toiminnot. Heti teoksen alussa kerrotaan, miten Delian kuukautiset alkavat äidin hautajaistilaisuudessa ja hän tuntee "märän, lämpimän noron" jalkojensa välissä. Hänen on lähdettävä ostamaan tamponeja kesken hautajaisten.

Vahvojen seksuaalisten tunteiden rinnalle Ferrante nostaa Delian seksuaalista halua tuntemattoman ruumiin. Kun Delia tapaa kouluaikojen ystävänsä, pelottavan ja mystisen Casertan pojan Antonion, ei hän kykene tuntemaan tätä kohtaan minkäänlaista seksuaalista vetoa. Delia on paljas ruumis sängyllä, tunteeton kuin nukke, jota Antonio yrittää herättää henkiin. Hän alistuu Antonion edessä, mutta kaikki hänen tuntemuksensa ovat elottomia ja kuolleita. Ferrante paljastaa ovelat miehen ja naisen välillä vallitsevat seksuaaliset lait, antautumisen hämärän logiikan ja sen riippumattomuuden antautujan tunteista.

"Alistuva mutta haluton asenteeni teki hänet kuitenkin epävarmaksi. Niin kuin aina vastaavissa tilanteissa, ajattelin että minun pitäisi joko teeskennellä kiihkeästi huokaillen tai työntää hänet pois luotani. En kuitenkaan uskaltanut tehdä kumpaakaan. Pelkäsin oksentavani reaktion aiheuttaman hyökyaallon takia. Riitti että odottaisin. En enää edes tuntenut hänen sormiaan. En tiennyt, oliko hän vetänyt kätensä inhoten pois. Oli mahdollista, että hän koski minua yhä, mutta en tuntoaistini menettäneenä aistinut sitä enää."

Kotikaupunki on Delialle tuttu, mutta joka puolelta kuuluvat murrekielellä lausutut hävyttömyydet luovat sen pinnalle toisen, vieraan ja pelottavan kerroksen. "Sanojen aggressiivinen realismi ja riemukas irstaus" heittävät seksuaalisuuden päin Deliaa kerta toisensa jälkeen, eikä lukija voi olla menemättä mukaan peliin, jonka sääntöjä ja luonnetta hän voi vain aavistella. Ferranten kieli on kuvaavaa, tarkkaa ja tunnetiloja tiivistävää. "Ihmiset rapisevat" Delian ohitse kuin "lasten iloksi taitavasti pahvista leikatut paperinuket."

On tarina, jota jokainen kertoo ja muistaa omalla tavallaan niin että tarinan totuutta on mahdoton siivilöidä esiin. Delia itsekin jakautuu kahtia: hänellä on oma minänsä ja Amalia-minänsä. Niiden läpi lapsuusaika hahmottuu eri tavoin. Delian elämänhistoria näyttäytyy toisaalta pitkänä torjuttuna muistona, jonka työntäminen mielen pohjalle ja siellä pitäminen luovat omia tulkintojaan. Toisaalta kyse on hylätyksi tulemisesta, äidin rakkautta vaille jäämisestä.

Ferrante nostaa esiin mielen upposyvät pohjamudat. Amalian rakkaus on kompleksinen ja vangitseva kertomus, joka sisältää paikoin mcewanilaista piinaavuutta, ihmisluonteen nurjaa pimeää ja ruumiin epäselviä vaatimuksia, joista seksuaalisuus sekoittaa omat cocktailinsa. Haluan lisää Ferrantea!

Elena Ferrante: Amalian rakkaus (2005)

Amore molesto (1992)

Suomentanut Taru Nyström Abeille

Avain