Siirry pääsisältöön

Patti Smith: Ihan kakaroita

Ihan kakaroita on vimmainen ja filtteritön kuvaus siitä, miten Patti Smithistä tuli Patti Smith ja Robert Mapplethorpesta Robert Mapplethorpe.

Mikä tekee taiteilijan? Sinnikkyys kestää puutetta ja nälkää, köyhyyttä ylipäätään viikosta ja kuukaudesta toiseen. Luja usko ja luottamus omien teosten taiteelliseen merkitykseen. Epätoivo. Epäily. Tinkimättömyys. Sokerina teessä lahjakkuus.

Pattin ja Robertin mukana muutan asumaan hotelli Chelseaan. Todellisuudessa minun hotelli Chelseani on hotelli Dalmacija Kroatian Makarskassa. Istun hotellihuoneessa lukemassa Patti Smithistä ja Robet Mapplethorpesta toisella puolella vuoret ja toisella meri. Äkillinen ukkosmyrsky raiskaa maisemaa. Olen muusta maailmasta erillään, hotellihuoneeseen suljettuna. Olen Patti. Toisinaan Robert. Luen heidän tarinaansa. Katson välillä kamerasta ottamiani valokuvia ja mielessäni heiluvat Robertin vahvat kukkaset, joita katselin Kiasman näyttelyssä.

Ihan kakaroita olisi pitänyt lukea englanniksi, mutta tulin ostaneeksi sen suomenkielisenä, kun ostoksellani sain viiden euron alennuslipun Kiasman Mapplethorpe-näyttelyyn. Ja mikäs siinä, olihan tämä ihan kelpo Antti Nylénin suomennoksenakin, vaikka jäinkin kaipaamaan englanninkielistä versiota.

Ihan kakaroita läähättää taidetta ja taiteilijoita. Halua, unelmia, pyrkimyksiä. Toiveita, että jonain päivänä. Päivänä, joka pitkään on niin kaukana, mutta joka on tuleva kuin kiskoille jumittunut tavarajuna.

1960-luvun loppu ja sitä seuraava vuosikymmen sekä 1980-luvun alku yhdysvaltalaisessa taide-elämässä on hillittömän kiinnostavaa aikaa. Varjossa ja valossa siellä ja täällä. Estradilla ja sen takana yksi hontelo puolalaistaustainen hopeatukka. Andy W. ja hänen Tehtaansa. Hänen maailmaan lyömänsä yhä monistuvat merkit.



Mapplethorpe-sitaatti Kiasman seinällä

Robert etsi valokuvissaan mustinta mustaa. Halusi nähdä ja kuvata sen, mitä ei ennen ole nähty ja kuvattu. Minäkin tahdon, vaikka en olekaan Robert, eikä kuvani ole museon seinällä, enkä ole edes valokuvaaja. Minä tahdon blogissani ja kysyn: eikö blogin kirjoittamisessa parasta ole juuri se, kun syntyy jotakin, jonka olemassaolosta ei edes tiennyt ennen kirjoittamista? Hiiteen konventiot ja säädyllisyys. Tervetuloa sanojen rupinen rock and roll. Tervetuloa Jumala. "Sillä taide viestii Jumalasta, ja Jumalalle se pohjimmiltaan kuuluu."

Haluta enemmän ja sen yli. Etsiä sanojen sydäntä, munuaisia ja maksaa. Etsiä niitä kohtia, joissa ne taipuvat tavoilla, joka murhaa kieliopin. Ettäjottakoskakun. Ja ne pilkkusäännöt ennen kaikkea. Tulee pilkkupoliisi epoletit hohtaen. Vauhdilla tuleekin. Välkkyvä sinivalo valaisee sakkolapun. On tultava tuomituksi, jotta voisi päästä vapaaksi. 

Ihan kakaroita on kahden suuren ihmisen läsnäolo. Intensiivinen presenssi preesensissä. Minulle sen viehätys ei ole siinä, mikä on kerrottu sanoin, vaan siinä, miten valtava henki Patti Smithin tekstissä on. Hengitän sitä itseeni kuin heliumia. Puhun oravaäänellä. Luen, miten syntyi videoteos, jota katselin Kiasmassa. Pattilla on valkoinen mekko. Hän on huoneessa, jota katselen toisesta huoneesta. Hämähäkki kulkee huoneiden välillä. Pitkin seiniä, joita tulppaanit uhmaavat. Sen verkossa kosteaa kyynelli(i)maa.

Se, joka on kuollut elää. Syntyy uudestaan kerta toisensa jälkeen niille, joilla on aikaa pysähtyä.



Patti Smith: Ihan kakaroita
Englanninkielinen alkuteos: Just Kids (2010)
Suomentanut Antti Nylén
383 sivua
Kustantaja: Siltala



Kommentit

  1. Tartuin tähän kirjaan vähän vastahakoisesti, kiinnosti ja ärsytti samanaikaisesti. Mutta tykkäsin, Smith osaa kirjoittaa(kin)!
    Tiesitkö, että tähän tälle on tulossa jatkoa, siis suomennettuna, muistakseni Siltala julkaisee varmaan ensi syksynä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ostin tämän puolivahingossa Pocket Shopista, kun olin seuraavana päivänä menossa Mapplethorpen näyttelyyn. En tiennyt mitä odottaa, mutta ainakaan en osannut odottaa sellaista intensiteettiä kuin tässä teoksessa on.

      Jostakin panin merkille, että jatkoa on tulossa. Sitä odotellessa. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kyllä vaan. Tämä on varsin tinkimätön kuvaus kahdesta suuresta taiteilijasta ja niitä mutkaisista poluista, joita pitkin he kulkivat kohti päämääriään.

      Poista
  3. Huh ja vau. Minulla on Mapplethorpen näyttely vielä katsastamatta, mutta aion kyllä. Kirja alkoi kiinnostaa kun luin Siltalan katalogia ja siinä näin juttua tuosta Erjan mainitsemasta, syksyllä suomeksi ilmestyvästi M Train -teoksesta. Kiitos vinkistä lukea englanniksi, taidan tehdä juuri niin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei varmaan olisi yhtään hassumpi ajatus lukea ensin tämä kirja ja käydä katsastamassa näyttely sen jälkeen. Minulla meni toisin päin ja kyllä se niinkin toimii. Kiitos kommentistasi.

      Poista
    2. No minäpäs varaan tämän sitten saman tien niin ehdin lukea ennen kuin näyttely ehtii mennä ohi!

      Poista
    3. Tähän tulis nyt peukku, mutta en osaa tehdä sitä tietokoneella. :) Kannattaa tosiaan yhdistää kirja ja näyttely. Ne kietoutuvat toisiinsa niin kiinnostavasti.

      Poista
  4. Oih oih, ihana Patti Smith! <3 Tämä kirja minun täytyy laittaa lukulistalle - jossain vaiheessa luettavaksi.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos pidät Patti Smithistä, niin sitten tämä on kyllä aika lailla "pakollista" luettavaa. Jatkoakin tosiaan tulossa syksyllä. Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Minunkin pitäisi varmaan lukea tämä. En ole mikään suuren suuri fani, mutta kyllä Patti Smith silti jaksaa ihastuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä sun pitää. :) Tässä on vahva meno ja meininki. Kiitos kommentista.

      Poista
  6. No tämän http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2015/12/patti-smith-m-train.html jälkeen piti tulla katsomaan oletko tästä kirjoittanut ja mitä.
    Niin kuin sanoin, tämä oli musta hyvä, mutta ei kuitenkaan huippuhyvä. Jostakin syystä mitä en osaa paikantaa.(Vaikka olen muuten tosi hyvä kartanlukija!)
    Tämä sinun tekstisi on loistokas. Niinhän sinulla on tapana kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli tämän suhteen se suuri onni ja autuus, että Kiasman näyttely osui yhteen tämän kanssa. Ne vahvistivat toisiaan. Kaipaan vieläkin sitä yhtä videohommelia, jossa Robert kuvaa Pattia. Tämä osui ja upposi, mutta M Train ajoi jonnekin sellaiseen paikkaan, että sieltä tuskin enää lähtee.

      Olipa mukavaa, kun kommentoit tätä, niin tuli itsekin luettua tämä teksti uudestaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän