Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Mitä toi Reijo Taipale täällä tekee? Ja nyt se laulaa:

"Kaukana jossain onnen maa
Odottaa
Meitä saa"

Odottaa ja odottaa. Sellaista odottaminen on, pitkäkestoista puuhaa. 

Marjo Niemen kirjat eivät ole minulle pelkästään lukemista, vaan - ja joskus lukemista enemmänkin - kokemista ja tuntemista. Niemeä lukiessa voi tapahtua mitä vaan ja Niemen kirjoista kirjoittaessa saatan päätyä ihan muualle kuin mihin luulin olevani matkalla. Niin kävi juuri äsken, kun Reijo tuli paikalle.

Reijo ymmärsi minua ennen, että onnen maa on keskeinen prinsiippi Pienen budjetin sotaelokuvassa ja päätti tehdä asian tiettäväksi vierailemalla blogissani.

Pienen budjetin sotaelokuvassa maalta kaupunkiin muuttanut nainen palaa entiselle kotiseudulleen tehdäkseen järjestelyjä isänsä kuoleman jälkeen. Kaupunki, silloin kun nainen asui vielä maalla, oli hänelle onnen maa. Lupaus paremmasta ja loistokkaammasta elämästä. Paluu kotiseudulle palauttaa naisen todellisuuteen. Seuraa senlaatuinen myllerrys, joka on kuvattu kirjan kannessa.

"Olet palannut alkulähteelle. Olet palannut totuuksille. Ei paljon naurata. Ennen kuin hyppäsit linja-autoon sinä pidit itseäsi oikein tyylikkäänä, etkö pitänytkin? Pidit itseäsi aivan hyvin kaupungin kerroksiin mönkineenä kaupunkilaisnäätänä. Mutta nyt sinä näet. Katsele kunnolla."

Naisen isä kurkotti eläessään - joo, kuoleman jälkeen harvempi taitaa kurkottaa - kohti onnen maata alkoholin, aseiden ja sotaelokuvien kautta.

Kotiseudun koti, linnake - alku-, lähtö- ja paluupiste.

Alussa ei ollut suo, eikä kuokka, eikä Jussi, vaan matkahuolto, joka paloi. Ja niin minä humpsahdan vuosia taaksepäin ja olen kotiseudullani taas. Olen kyläpahasen linja-autoasemalla, jonka kanssa samassa rakennuksessa on matkahuolto. Baarin pohjaan palanut kahvi ei vuosienkaan jälkeen ole lakannut haisemasta nenässäni. Pajatso kilisee, jukeboksissa Badding haluaisi antaa sinulle kaikkein kauneimman ja pölyhiukkaset kimaltavat auringonpaisteessa- Vaahvasti tukkansa tupeerannut ja lakannut rouva heiluttelee lanteitaan tiskin takana. Miten haluankaan jättää tämän kaiken, tämän paikan ja nämä ihmiset. Liittyä osaksi kaupungin huumaavaa elämää.

En tiedä, miltä Niemen romaanin lukeminen tuntuu, jos ei ole ihminen, joka on asunut pikkupaikkakunnalla ja lähtenyt sieltä kaupunkiin. Mutta jos on minun kaltaiseni tai suorastaan minä, tunnistaa Niemen kuvauksen joka suuntaan. Tunnistaa tunteita, joilla ei oikein ole nimeä, mutta jotka Pienen budjetin sotaelokuvan lukeminen herättää.

Vaikka nyt se, kun on olin vihdoin päässyt peräkylästä kaupunkiin ja palasin viikonlopuksi lapsuudenkotiini. Niin yleensä tehdään, jos on vanhemmat, jotka edelleen asuvat siellä pussinperällä. Kun lähdin sieltä taas takaisin kaupunkiin kesti toipuminen kolme päivää. Itketti ja oli paha olla. Niin vahva on kotiseudun ote. Vaikka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tuntea pelkkää helpotusta, että sai jättää kotipaikkakunnan taas taakseen, niin mitä vielä. Syrjäseudulle palaavalle ei enää ollut yhteyttä siihen ihmiseen, joka siellä aikanaan asui. 

Kuilu oli kuilu kuilu oli syvä, liukaspintainen. Kuilu uhkasi jatkuvasti ottaa omakseen.
Uusi ja vanha identiteetti hankasi ja kutitti kuin keinokuituinen villapusero. Sillä erotuksella, että niiden välistä kamppailua ei voinut riisua yltään.

Luokkaleima on tatuointi. Ruma sellainen. Voi sitä vaatetuksella peittää, mutta ei kukaan voi olla loputtomiin täysissä pukeissa. Ei luokkaleimaa pyyhi pois muutamat kaupungissa vietetyt vuodet ja oppisivistys, vaikka joo joo, jokainen voi, koko ajan voi, kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus, se on vaan itsestä kiinni ja muuta paskaa. 

Ennen oli tehdas ja sen ympärille järjestyi elämä. Tehtaassa käytiin töissä. Ei oltu tuottamattomia turhakkeita, vaan uhrattiin parhaat vuodet ja voimat tehtaan palveluksessa. Samalla saatettiin kokea ihmisenä olemisen arvokkuutta. Kun tehdas lakkautettiin myös ihmisessä, kuten nyt hyvänä esimerkkinä romaanin naishenkilön isässä, alkoi tapahtua arvon alenemista. Ei oikein ollut enää mieltä elämisen touhuissa. 

Tehtaan lakkauttaminen ja siitä seuraavat työsuhteiden päättymiset kertovat satojen ja tuhansien suomalaisten elämästä. Miten silloin ennen ja miten ei koskaan enää. Hallitus huutaa menkää töihin, mutta ei kerro miten mennään töihin, joita ei ole. Se olisi tärkeä tieto kertoa.

Romaanin isä oli konservatiivinen mies, jolle tyttölapsi ei ollut mitään. Tai no, oli hän pettymys. Isä asetti toivonsa tyttölapsen veljeen. Vähän turhaan kyllä. Veljestä ei kovin kummoista aikuista miestä kasvanut. Isä piti perhettään kauhun vallassa, oli väkivaltainenkin. Poliisien käynneiltä ei vältytty. Kovinkaan tasapainoisia eväitä ei ollut tyttölapselle tarjolla. Tyttö yritti pitää perheensä suhteen matalaa profiilia, joka oli haastava tehtävä, kun isällä oli tapana ammuskella talossa. Sellaiset äänet kuuluvat naapuriin.

Marjo Niemen tekstissä koominen ja traaginen kietoutuvat erottamattomasti yhteen samalla kun myötätunto on jatkuvasti pienen ihmisen ja hänen elämänsä puolella. Tekstissä soi polyfonia, jossa eri tunteet kohtaavat. 

Kun en nyt keksi, millä sanoilla tätä romaania ylistäisin, otan Walt Whitmanin apuun. Pienen budjetin sotaelokuva contains multitudes.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva
245 sivua
Teos (2025)