Siirry pääsisältöön

Hanif Kureishi: Love + hate. Stories and Essays

Hanif Kureishi on juurtunut muistiini miehenä, joka kirjoitti Esikaupunkien buddhan (The Buddha of Suburbia, 1990). Kureishi oli tuolloin vekkulisti palavasilmäinen nuorimies, jolla oli mustat kiharat hiukset. Kun katson hänen kuvaansa Love + hate -kokoelman liepeessä, ihmettelen mitä on tapahtunut. Ei enää pitkiä hiuksia, vaan lyhyet ja harmaat. Ai niin, hän on vanhentunut ja sehän tarkoittaa, että olen itsekin vanhentunut siinä samalla. Miten nyt pääsikään unohtumaan ...

Love + hate on alaotsikkonsa mukaisesti kokoelma kertomuksia ja esseitä,  joissa rakkaus ja viha näyttäytyvät eri näkökulmista. Kureishin kokoelmassa puhuu humanisti, jolla on sekä oppiarvollista että sydämen sivistystä. Osassa kirjoituksia hän laittaa itsensä henkilökohtaisella tasolla melko lailla säälimättömästi peliin ja päästää lukijan lähelle itseään. Tähän ryhmään kuuluu mm. kokoelman päättävä kirjoitus siitä, miten hän joutui huijatuksi. Kyse ei kuitenkaan ole missään määrin paljastelukirjasta tai henkilökohtaisen käyttämisestä taktiikkana. Kureishin novellit, kertomukset ja esseet korostavat kirjoitetun sanan voimaa ja teoksen kannet suljettuani ajattelin, että ehkä maailmalla vielä on toivoa.

Novelleista suosikkini oli teoksen avausnovelli, joka kertoo lennosta, joka ei teknisen vian vuoksi pysty laskeutumaan. Tunnit kuluvat ja muuttuvat päiviksi. Novellin päähenkilö miettii maanpinnalla olevia rakkaitaan. Koneessa olevat ihmiset menettävät sivilisaatiolle ominaiset tunnusmerkit hämmästyttävän nopeasti ja pian on ihan luonnollista ulostaa koneen lattialle ja pyyhkiä takapuolensa lentoyhtiön ostosesitteeseen. Kureishi kyseenalaistaa sivistyneen käytöksen ohuuden ja saa lukijan tuntemaan suurenpuoleista epämukavuutta.

Avausnovellia lukiessani ihmettelin, miksi en pitkään aikaan ole lukenut Kureishia. Hänen tapansa kirjoittaa uppoaa minuun kuin lappilainen puukko voimariiniin. Myös avioeroa tekevästä pariskunnasta kertovassa novellissa teksti on vahvaa ja tummaa, maksoittuneen veren väristä. Pariskunta nimittäin päättää päättää suhteensa keskinäiseen juoksukilpailuun. Toista osapuolta kohtaan tunnettu katkeruus ja viha tihkuvat jääpuikkojen terävää kylmää. Mihin suuntaan sitten päättääkin juosta, on se juoksemista jotakin kohti.

"Anyone who is running from something is running towards something else."

Kolmas novelli, jonka tässä haluan nostaa esiin alkaa kuvauksella miehestä, joka pelastaa naisen, mutta novellin kuluessa roolit vaihtuvat. Novellissa kuvataan, miten nuoruuden rakkauteen voi jäädä kiinni niin, että siitä ei vielä keski-ikäisenäkään halua päästää irti. Tässä novellissa erityisen hienoa on Kureishin tapa kuvata, miten nuoruudenrakkaus säilyy mielessä kaikin puolin vanhentumattomana riippumatta siitä, mitä rakkauden kohteelle on todellisuudessa tapahtunut. Kun elämä on pitkää toistuvaa tylsyyttä, harmaan täyttämää ikävyyttä, voi kuva nuoruudenrakastetusta muuttua ainoaksi syyksi elää. Mitä tapahtuu, jos tämä kuva osoittautuu vääräksi? Miten sellaisen tiedon kanssa voi elää?

*
Esseen ja kertomuksen välimuotoon sijoittuvassa kirjoituksessa I am the Future boy Kureishi kertoo, miten hän lähtee lenkille poikansa kanssa ja tästä kertoessaan hän miettii samalla,  miten tuli ryhtyneensä kirjailijaksi. Erityisen kiinnostava on Kureishin havainto siitä, että tekstillä on aina implisiittinen lukija, jolle kirjoittaja kirjoittaa. Vaikka tämä lukija onkin fiktiota, hänen merkityksensä kirjoittamiselle on olennainen, koska hän toimii suunnannäyttäjänä kirjailijalle. "Lukija mahdollistaa kirjoittajan." Toisaalta tämä lukija hermostuttaa kirjailijaa, koska hän esittää tälle aina halunsa tulla lumotuksi. Tästä nousee jokaiselle kirjailijalle olennainen kysymys: miten pitää lukijan mielenkiintoa  yllä?
*

Erinomaisen kiinnostava on myös Kureishin Kafkaa käsittelevä essee His Father's Excrement, jossa Kureishi kuvaa miten Kafkan tuotannossa näkyy se, että hän ei merkinnyt isälleen mitään. Miten Kafka teoksesta toiseen kirjoitti isäsuhdettaan itsestään ulos. Kureishi tutkii erityisesti Muodonmuutosta ja Nälkätaiteilijaa, joissa Kafkan kovat kokemukset saavat paljaimman muotonsa.

Tässä maailmantilanteessa, jossa pakolaisvirta kohti Eurooppaa kiihtyy ja pakolaisia koskevat vihapuheet valtaavat alaa, ovat Kureishin esseet The Heart of Whiteness ja We are the Wide-Eyed Piccaninnies mitä ajankohtaisinta luettavaa.

Ensin mainitussa esseessä Kureishi tarkastelee E.R. Braithwaiten teosta To Sir, with Love (1959), jossa Braithwaite kuvaa valkoista valtaa sekä valkoisuutta normina ja ytimenä. Näkymättömänä standardina, jota ei-valkoisen on mahdotonta saavuttaa. Vaikka valkoisuus on yhtä lailla rakennelma kuin mikä tahansa muukin värisyys, valkoisuus on haluttu nähdä luonnollisena ylivaltana.

Blacks, Asians and others will always be secondary in derivation, with no identity of their own. They are like us, but never enough like use. They are separate; they are not authentic, but failures or 'mimic men', bad copies of the original. Their position is always impossible, which is how the whites like it. (kursivointi minun)

Rasististen loukkausten avulla pidetään yllä unelmaa puhtaasta valkoisuudesta. Toiset, ne muut, halutaan nähdä kontrolloimattomina, ahneina, meluisina ja seksuaalisesti pelottavan ylivertaisina. Heihin suhtaudutaan kuin lapsiin, joiden odotetaan alistuvan valkoisten (lasten kohdalla aikuisten) auktoriteettiin heidän omaksi parhaakseen. Tämän kuvitteelliseseti positioidun oman parhauden näkemyksen kautta voidaan vaientaa ne moraaliset ristiriidat, joita toisten ja lasten kohtelu muuten saattaisi aiheuttaa.

Esseessä We are the Wide-Eeyd Piccaninnies Kureishi kirjoittaa omista kokemuksistaan ei-alkuperäisenä englantilaisena ja niistä tuntemuksista, joita populistinen konservatiivipoliitikko Enoch Powell hänessä herätti. Powell tunnetaan vuonna 1968 pitämästään maahanmuuttoa koskevasta puheesta, jossa hän pyrki vetoamaan Englannin kansaan. Puheen pääviesti oli, että toiset tulevat ja vievät meidän naiset ja työpaikat. Toisten mukana tulee kodittomuus, työttömyys, prostituutio ja huumeet. Toisten tulo merkitsi Powellille, että valkoisista tulisi vieraita heidän omassa maassaan. Powellille rasismi oli "politiikan kokaiinia."

Powellin sanat vaikuttavat kovin kovin tutuilta, kuten myös hänen taipumuksensa nähdä itsensä uhrina ja marttyyrina. Toivoa herättää se, että loppujen lopuksi Powellin puheet kääntyivät häntä itseään vastaan ja niiden seurauksena oli vastarinta hänen näkemyksiään kohtaan.

Esseensä lopuksi Kureishi kysyy, mistä erilaisuus alkaa ja ihmettelee, miksi sen halutaan nähdä alkavan juuri  rodusta ja ihonväristä. Tätä kannattaa miettiä pitempikin tovi.



Hanif Kureishi: Love + Hate. Stories and Essays. (2015)
217 sivua
Kustantaja: Faber et Faber

Kommentit

  1. Voi kiitos, päädyin googlailemaan Hanifin harmaita hiuksia. Minäkin muistan hänen kuvansa tuosta mainitsemastasi kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah-haa, ole hyvä. Vähän samantapaisia ajatuksia on välillä tullut Paul Austerin suhteen. Onneksi tosiaan sitä itse ei ollenkaan vanhene, vaan kirjailijat pelkästään. :)

      Mutta asiaan. Sain tästä teoksesta suoranaisen esseidenlukemisinnostuksen. Kyllä vaan hyvin kirjoitettu essee on todellinen herkku ja pidin kovasti myös Kureishin kertomuksista. Niin vankkaa ja punnittua tekstiä. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Kureishin Esikaupunkien buddha lienee kulttikirjan maineessa. Se oli pienoinen pettymys, sillä odotin siltä ehkä vielä enemmän. Hyvä se oli joka tapauksessa. Tämäkin kirja kuulostaa hyvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin Buddhan heti, kun se oli suomeksi saatavilla eli siis noin 25 vuotta sitten. Huimaa! Minusta se oli niin erinomaoinen, että ostin sen vielä omaksensi myöhemmin englanninkielisenä. Jotain muutakin olen Kureishilta lukenuta, mutta en tosiaan vuosiin. Nyt tämän teoksen myötä innostuin taas hänestä. Pidin kovasti hänen kirjoitustyylistään ja tuo kokoelman päättävä kertomus siitä, miten hän tuli huijatuksia sisältää todella mielenkiintoisia henkilökohtaisia juttuja, mutta jääköön ne nyt salaisuudeksi. Kiitos kommentista.

      Poista
  3. En ole lukenut Kureishilta kuin tuon Esikaupunkien Buddhan, josta pidin. Hänen esseensä kiinnostavat kovasti.
    Rasismi politiikan kokaiinina on hurja metafora.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin hurja mefafora, mutta samalla hyvin osuva. Nämä Kureishin esseet on julkaistu aiemmin lehdissä. Tässä linkki Enoch Powell -esseeseen: http://www.theguardian.com/books/2014/dec/12/enoch-powell-hanif-kureishi - Olen jo palauttanut Kureishin kirjan kirjastoon, joten en tiedä, onko tämä ihan sanasta sanaan sama vai onko hän editoinut tekstiä kirjaansa varten. Kiitos kommentista.

      Poista
  4. Kokoelma kertomuksia ja esseitä kuulostaa siltä, että sen pitäisi oikeastaan olla tässä vierelläni juuri nyt. En ole lukenut Kureishiakaan (höö, jotenkin alkaa aina tuntua siltä etten ole lukenut yhtään mitään), ja ensi hätään oli pakko googlettaa kuvia :) Kyllä se on tuo aika sitten merkillinen, ei sen perässä mieli oikein pysy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokoelma voi olla vieressäsi mentaalisesti, eikös vaan? :) Kureishin teksti on kyllä hirveän ja ihastuttavan vahvaa. Tuo ensimmäinen kertomus tai novelli oli heti sellainen, että huh. Joskus, kuten tässä tapauksessa, sitä voi lukiessa haltioitua ihan vaan siitä, että teksti on niin valtavan hyvää ihan sellaisenaan ilman mitään erikoistehosteita. Pitää nyt lukea tässä joskus häntä lisää. Aika vaan on viholliseni, kuten on meidän kaikkien kohdalla. Kiitos kommentista!

      Poista
  5. Omppu, sinä tuo blogiisi jatkuvasti sellaisia kirjoja, jotka minä haluan lukkea, kiitos mielenkiintoisten tekstiesi!

    Nyt kiinnosstuin erityisesti tuosta Kafka-jutusta. Lisään Kureishin nimen 'mielenkiintoisia kirjailijanimiä' -tiedostooni. Sinulta on tullut sinne monta, monta ja monta nimeä! <3

    Oikein hyvää viikonloppua! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani Kaira Reetta, että olen lisännyt pinojesi horjuvuutta. :) Olet kyllä tehnyt samaa minulle, joten tasoissa ollaan. :) Tuo Kafka-essee ei ole kovin pitkä. En nyt saa tarkistettua, kun kirja on jo kirjastossa. Joka tapauksessa, kun saat kirjan käsiisi voit mainiosti lukea sen vaikka kirjastossa. Jos lainaat kirjan on suuri "vaara", että haluat lukea enemmänkin kuin pelkästään tuon Kafka-osuuden. Kiitos kommentista.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän