Siirry pääsisältöön

Satu Manninen: Nollakatu nolla, podcast-juttua yms. #lukunaistenpäivä



Olen Sivumennen-podcastin fanityttö. Todistan tämän asian kertomalla sinulle, että kun olin kovassa flunssassa, enkä jaksanut lukea tai katsoa edes telkkaria, niin laitoin kuulokkeet korviin ja kuuntelin podcastin toimittajia Jonna Tapanaista ja Johanna Laitista. Heidän juttelunsa tuntui hyvin lohdulliselta ja siinä sivussa he onnistuivat vakuuttamaan minut siitä, että haluan lukea Tom Malmquistin teoksen Joka hetki olemme yhä elossa (S&S). Mainitsin tuon edellisen asian vaan sen takia, että Sivumennen-podcastin kuunteleminen ei ole vaaratonta puuhaa lainkaan. Siinä saattaa käydä niin, että tulee hillitön halu lukea joku kirja. Se on sitten menoa ja siinä vaiheessa on enää turha tuhlata voimiaan vastarintaan.

Viime viikon poddessa Tapanainen ja Laitinen julistivat haasteen nimeltä #lukunaistenpäivä ja osallistun kyseiseen haasteeseen tällä bloggauksella. Podcastin lisäksi he pitävät blogia Me naisten sivulla ja tästä linkistä pääset lukemaan, mistä lukunaistenpäivässä ihan tarkkaan ottaen on kysymys. Itse olen aika kuriton sääntöjen suhteen, joten osallistun tähän haasteeseen kirjoittamalla Satu Mannisen runoista. Sitä ennen haluan kuitenkin kehua ja kiittää Satu Mannista. En ole lukenut hänen runojaan aikaisemmin, mutta Nollakatu nollan jälkeen olen aika lailla loppuunmyyty. Kiitos Satu Manninen!

Tässä yhteydessä haluan myös käyttää tilaisuutta hyväksi ja kehua kaikki naisrunoilijat ja naiskirjailijat. Muistakaa ja tietäkää, että olette minulle tärkeitä. Ihan hirveän mielelläni mainitsisin jokaisen teistä tässä nimeltä erikseen, mutta se luettelo olisi niin pitkä, että siitä on nyt pidättäytyminen. On kuitenkin yksi, jonka haluan nostaa esiin, koska hän on se, joka sytytti rakkauteni runoihin. Hän on se, jonka runoihin useimmin palaan. Yhä aina vaan ja yhä uudestaan. Hän on Sirkka Turkka. Hän on, hänen sanojaan lainatakseni, se naula, joka on lyöty sydämeni läpi. Hän on yksityisyyteni raja ja sen vuoksi en tuo häntä blogiini ja tyydyn vain  kertomaan, että ilman Sirkka Turkan runoja en olisi tässä sellaisena kuin olen. Myös #runo100 -runohaasteeni otsikko "Viini lasissa kuin veistos" on lainattu Sirkka Turkalta.

*

Minä tykkään Nollakatu nollan runoista ja kun minä sanon tykkääväni alkavat Anja Erämajan sanat kaikua heti päässäni. "Minä tykkään sinusta, minä tykkään sinusta oikein paljon" (en ole ihan varma, onko lainaus yksi yhteen, mutta lähelle kuitenkin). Erämaja on varastanut minulta tykkää-verbin käytön, mutta annan sen hänelle anteeksi ja kiitän häntä hienoista runoista. On kiva tykätä ja vielä kivempaa on tykätä paljon, kuten minulle kävi Satu Mannisen runojen kanssa.

Satu Grünthalin toimittamassa kokoelmassa Säkeilyvaara Ilpo Tiihonen kirjoittaa: "Sirkka Turkka sanoi joskus jossain että runon pitää olla elämän ja kuoleman kysymys, että niin sen pitää olla ja että niin se on." Tiihosen toteamuksessa naurattaa tuo "joskus jossain", koska se kuulostaa niin minulta ja toistuu puheessani usein. Se ei ole kuitenkaan syynä siihen, että halusin tämän sitaatin tähän ottaa, vaan syy on Sirkka Turkan sanoissa ja hänen tavassaan nähdä runo "elämän ja kuoleman kysymyksenä." Tämä toteamus nimittäin sopii erinomaisesti kuvastamaan Satu Mannisen runoutta Nollakatu nollassa.

Turkka tarkoittanee runojen kirjoittamisen ehdottomuutta, ihan kaiken ylimääräisen karsimista pois. Mannisen runot ovat juuri tällä tapaa "elämän ja kuoleman kysymyksiä." Sen lisäksi monet kokoelman runoista kulkevat myös itsessään elämän ja kuoleman väliä suuntaan tai toiseen joko konkreettisesti, metaforisesti tai osana runojen vastaanottoa. Välillä isku tapahtuu runon (parilla) viimeisellä rivillä, kuten kokoelman sivulla 49 runon päättyessä sanoihin:  poika kaatuu rekan alle, suihkuaa punaista. Se suihkuaminen ei lopu, eikä se poika sieltä rekan alta häviä, vaikka panen kokoelman kannet kiinni.

Toisinaan Mannisen runojen giljotiini katkaisee kaulan jo ensimmäisellä rivillä, kuten sivulla 15 olevassa runossa, joka alkaa sanoilla: Lapset on lastattu pelolla, reput täynnä hohtaviksi pestyjä luita. Nämä lapset ovat sitkeitä, heidän pelkonsa herättää omia pelkojani. Näen heidät kävelemässä iloisenväriset reput selässä ja tiedän samanaikaisesti, että heidän repuissaan ei ole vain kyniä ja hajukumeja, vaan "hohtaviksi pestyjä luita." Kuka ne luut pesi, kyselen, kun kuuntelen niiden kolinaa. Miksi ne pestiin? Mitä tapahtui, että ne piti pestä? Mitä hyötyä kenellekään on siitä, että luut ovat puhtaita - jos ei oteta huomioon, että likaiset luut sotkisivat lapsen repussa olevat muut tavarat.

*

Nollakatu nolla on jaettu viiteen eri osaan, jotka kantavat nimiä: Lake Charles, LA 70605; 00500 Helsinki; 48-155 Krasne Pole; 98000 Monte Carlo; 96190 Rovaniemi. Paikka määrittää runoa, runo paikkaa. Jos vaikkapa Monte Carlo -osaston runon siirtää Rovaniemi-osastoon runo saa ihan erilaisia merkityksiä.

Mannisen runot tunkeutuvat minuun. Vastustuskykyni niiden suhteen on onnekseni lähes täysin olematon. "Heinikon rehottavat reidet puhkeavat peltiin" ja "ruohikon haavassa" on kärpäsiä. Mietin miltä tuntuisi lukea juuri näitä runoja heinikossa. Miltä tuntuisi, kun rehottavat reidet kutittaisi omia auringon lämmittämiä reisiä kärpästen tanssiessa kesän hittibiisiä "ruohikon haavassa." Tällä tapaa monet lukemani runot jatkuvat. Ne vievät paikkoihin ja tilanteisiin, käyvät lupaa kysymättä sisälle lukijansa identiteettiin ja  järkyttävät olemustani kuin Eeva Kilven runossa 'Sano heti, jos minä häiritsen."

Nollakatu nollaa lukiessani kirjoitan ylös seuraavat kaksi huomautusta siitä, miltä tämän kokoelman lukeminen tuntuu:

1. Maailma pysähtyy ja taivaankanteen tulee murtuma, josta nousee mustaa savua. Minun lihani mätänee vähän. Vanha väistyy uuden tieltä.

2. Kuin katsoisi silmiin ihmistä, joka on nähnyt elämässään paljon, kenties liikaa. Ihmistä, joka siitä huolimatta on valinnut elämän, kääntynyt takaisin lopullista unohdusta tarjoavalta polulta.

*

Nollakatu nolla herättää vahvoja tunnereaktioita. Ensimmäisellä lukukerralla käännän nopeasti sivua, kun "syöpä työntää versojaan" ja "varjot puukottavat selkään". Mannisen luoma maailma on tosi tavalla, joka tuntuu järkytyksenä ja sydämen väliin jättävänä lyöntinä. Se on tosi sillä tapaa kuin vaaralliset petoeläimet ovat todempia luonnossa kuin eläintarhan häkeissä. 

Osiossa 48-155 Krasne Pole sivulla 33 on runo, joka päättyy seuraavasti:

yön hiljaisuudessa puut kasvavat piirustuksesta

huoneeseen, ruoho puskee lattian läpi ja lapsi
vaikenee kuin laastari

Runon kerrostuneisuus, sen kuvien takaa avautuvat uudet kuvat kuljettavat minun Ukrainaan. Uskon olevani jossakin Tsernobylin tietämillä. Ruohoni on radioaktiivista, eikä lapsen vaikeneminen laastarin kaltaisesti kerro minulle perheväkivallasta, kuten se saattaisi tehdä, jos runo olisi osastossa 00500 Helsinki. Krasne Pole ei jätä minua rauhaan ja etsin sen googlesta, jolloin paljastuu, että en olekaan Ukrainassa, vaan Puolan länsirajalla, melkein Tsekissä. Olen eksyksissä. Kelaan runoa edes takaisin kuin se olisi diakuva. Mitä minulle jää? Lapsen kynästä lähtöisin olevat puut täyttävät huoneen, lapsi luo elämää ja hengitystä. Taloni on hutera, sen lattialankut eivät jaksa vastustaa ruohon uupumatonta työtä. Onko lapsi villinnyt ruohon? Siksikö hän nyt vaikenee, että ei jäisi tekosistaan kiinni? Vai onko kenties kysymys sittenkin ylistyslaulusta ruoholle, tuolle sitkeälle soturille, joka ei periksiantamista tunne?


Edellä olen pyrkinyt tuomaan esiin muutamia niistä tunnelmista, joita Nollakatun nollan lukeminen herätti. Mannisen runot ovat kaiken kaikkiaan vahvasti läsnäolevia ja ne ovat sitä jopa siinä määrin, että niitä tekee lukiessa mieli silittää. Että tällaista vielä on. Että tällaisia runoja kirjoitetaan, joissa elämä on läsnä ihan itsenään ilman yhtäkään vaatepartta. Runojen välistä nousee humanismi ja ihmisen puolella oleminen. Hetken tuntuu siltä, että maailmassa yhä edelleen on jokin järki ja suunta. Että ihan kaikkea ei vielä ole alistettu markkinalakien palvelukseen.

Lukiessani fiilistelin paljon. Ihailuni oli jollakin tapaa lähes harrasta laatua. Ja sitten, kun jo koen kaiken saaneeni, Manninen kirjoittaa kokoelman loppuun tulevaisuuden ja toivon. Kirjoittaa sen pienen tärkeän liekin, jonka merkitys on niin suuri, koska siitä jotakin alkaa.



Satu Manninen: Nollakatu nolla
61 sivua
Kustantaja: Gummerus

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e