Runot kuin imelletty perunalaatikko - Tekla Inari: Siniset vuodet/Blue Years

Sinisten vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin olisi käynyt Kiasmassa.

Kiasma valikoitui edelliseen lauseeseen, koska asun Helsingissä ja se nykytaiteen museo, jossa käyn ylivoimaisesti useimmin on juuri Kiasma. Jos olisin kööpenhaminalainen olisin kirjoittanut, että Sinisten vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin olisin käynyt Arkenissa ja tämän taas kirjoitin siksi, että siellä tuli käytyä, kun muutama viikko sitten vietin pidennetyn viikonlopun Kööpenhaminassa.

Siniset vuodet ei ole teos, jota pelkästään luetaan. Se nimittäin sisältää paitsi Tekla Inarin puhelimella kirjoitettuja runoja myös kuvia sekä runojen englanninkieliset käännökset. Vaikutelmani teoksesta on videoteos ja tehostan vaikutelmaani kuuntelemalla lukiessani Satieta, Antti Tuiskua ja Kendrick Lamaria. Sen lisäksi yhdistän lukemiseeni erilaisia nesteitä, kuten kahvia, teetä ja vettä. Oikeastaan harmittaa vain se, että en ole Finnairin lennolla, jolloin voisin kätevästi laajentaa valikoimaani mustikkakeitolla. Tästä aiheutunutta pettymystä kompensoin sillä, että kokeilen laittaa runojen lukemisen taustalle vuorotellen eri tv-kanavia.

Siniset vuodet. Miksi juuri siniset? Olenko lukenut melankolian pituudeltaan määrittelemättömän oppimäärän? Olenko lentänyt läpi sinisen hetken, jolloin ei enää eikä vielä ole? Ehkä niin, mutta paljon myös muuta. Inarin sanat kaikuvat monesta suunnasta. Joskus ne ovat kirkkaita kuin lapsen kielellinen väärinkäsitys, jolle aikuiset nauravat. Joskus minuun osuu tavalla, joka satuttaa ja saa tuntemaan iloa siitä, että tuntee kipua.

Kenen tarinassa olen rivi?
Kenen kokonainen tarina olen?
Ehkä olisin halunnut romaanin,
huomisen pituisen sadun.

*

Sinisissä vuosissa kuvat kommentoivat tekstiä, ja koska luin tätä kokoelmaa enimmäkseen sattumanvaraisessa järjestyksessä tekstien ja kuvien välinen dialogi oli arvaamatonta ja jatkuvasti uudistuvaa. Runoissa kysytään kysymyksiä, joiden läpi tihkuu maailma, joka meitä määrittää halusimmepa sitä tai emme. Yhdellä sivulla on mahdollisuus, toisella sivulla se on mennyt ohi.

Huomasitko, että Sinisistä vuosista ottamassani kuvassa sivujen välistä pilkistää pala vessapaperia? Jos et huomannut, maltoitko olla katsomatta kuvaa uudestaan?

Vessapaperipalalle on selityksensä. Se on sivujen välissä, koska luin tätä kokoelmaa myös kylpyhuoneessa ja vessapaperi valikoitui sitä kautta luonnolliseksi (!) merkiksi kohtaan, johon halusin palata. Kyseisellä sivulla lukee muun muassa:

Olisiko hetki aikaa jutella Jeesuksesta?
Laitetaanko pakasteet pieneen pussiin?
Voitko pyytää kaveria klikkaamaan?
Muista aina mennä myönteisen kautta.
Muista varoa aukkoja cv:ssä.
Muista löytää merkitys.


Pidän äänistä, joita tästä teoksesta nousee. Mieleeni tulee Johannes Ekholmin Rakkaus niinku, eikä ensisijaisesti rakkaus vaan niinku. Siniset vuodet on runomuotoista muistiinmerkintää siitä kaikesta, mitä ympärillämme tapahtuu, miten meihin pyritään vaikuttamaan ja miten meiltä jatkuvasti vaaditaan sitä tai tätä tai tota. Miten joka hetki olemme myös kohde ja miten hankalaa on yrittää pitää itsensä subjektina. Miten meidän elämällemme asetetaan oikein tekemisen vaatimus ilman että se on perusteltavissa.

Inarin runot tuoksuvat raikkailta kuin ihminen, joka tulee pakkassäästä sisätiloihin. Sanat tulevat kokoelmasta ulos. Ne ovat imelletty perunalaatikko, jossa erilaiset elämän reunoilla kieppuvat ilmiöt törmäävät. Inarin sanat ovat konstailemattomia paloja siitä mosaiikkimaisessta kokonaisuudesta, jota olemme tottuneet kutsumaan elämäksi ja jota kenties joku muu sana kuvaisi paremmin. Näissä runoissa riisutaan paljon (ei vaatteita), jätetään sanomatta ja kertomatta sekä pelkistetään kysymyksiin, jotka kantavat mukanaan enemmän kuin omaa arkipäiväisyyttään. Sinisiä vuosia lukiessa siinä esitettyihin kysymyksiin voi myös vastata. Jos uskaltaa tai tuntuu siltä.



Tekla Inari: Siniset vuodet/Blue Years (2017)
Runojen englanninkieliset käännökset Kasper Salonen
Kustantaja: Kosmos