Siirry pääsisältöön

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

Joskus minulta kysytään mikä on suosikkigenreni kirjallisuudessa. Tähän kysymykseen olen alkanut vastata: Don DeLillo. Jos kysyjä edes puoliksikaan ymmärtää, mitä tarkoitan, tiedän, että hänellä ja minulla on paljon keskusteltavaa. Jos taas hänellä ei ole aavistustakaan, mistä on kysymys, se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään.

Ben Lernerin Lähtö Atochan asemalta on niitä kirjoja, että kun ajattelen kirjoittavani siitä, on bloggauksen aloituskappaleita mielessä vino pino. Niistä valitsin tuon edellisen lähinnä siksi, että Lernerin romaani paalutti lukiessani sitä samaa tonttia, johon DeLillo on pystyttänyt erinäisiä rakennuksia.

Lerner on kotimaassaan Yhdysvalloissa arvostettu kirjailija tai niin ainakin väitettiin jossakin jenkkiläisessä nettisanomalehdessä, jonka artikkelin pari vuotta sitten luin ja jolloin hänen nimensä jäi mieleeni ja lisäsin hänet lukulistalleni. On ihan mahtavaa, että tämä kirja on nyt luettavissa myös suomeksi.

Lähtö Atochan asemalta kertoo väkisinkin Lernerin itsensä mieleen tuovasta nuoresta runoilijasta, Adam Gordonista, joka viettää stipendiaattivuottaan Madridissa. Romaanin aluksi Lerner kuvaa Adamin käyntiä Pradon taidemuseossa, jossa hän tapaa istua tuijottamassa hollantilaisen Rogier van der Weydenin maalaamaa teosta Kristuksen ristiltäotto. Tästä lukiessani aktivoituu muistikäytävissäni Thomas Bernhardin Vanhat mestarit ja huomaan ajattelevani Tommi Melenderiä, joka lienee Suomen kiihkein Bernhard-fani.

Eikä tässä vielä kaikki. Penkillä, jolla Adam tapaa istua on vieras mies, joka vaikuttuu niin van der Weydenin maalauksesta kuin museon muistakin töistä tavalla, joka saa Adamin ja museon henkilökunnan varuilleen. Onko niin syvä taidekokemus järjissään olevalle ihmiselle edes mahdollinen kuin minkä valtaan mies on näyttänyt joutuvan? 

Onko syvää taidekokemusta olemassa?

Adam on runoilija tai oikeammin "runoilija", joka esittää olevansa runoilija. Hän vie Madridissa läpi runoprojektiaan pillereiden ja hashiksen voimin. Siis tavallinen elämässään eksynyt nuori mies, joka rustaa säkeitä ollakseen olemassa. Väärin. Adam ei halua olla runoilija, vaan nimenomaan esittää olevansa runoilija. Syvä taidekokemus, jonka valtaan museossa oleva mies joutuu, herättää Adamissa pohdintaa syvän taidekokemuksen perusteista ja olemassaolosta ja tässä vaiheessa, tunnustettakoon se nyt tässä sivumennen, alan jo olla aika rakastunut Lernerin kirjaan.

Hieman samantapaisiin ajatuskulkuihin Adamin kanssa päädyin vuosia sitten lukiessani Sandra M. Gilbertin ja Susan Gubarin teosta The Madwoman in the Attic (1979). Yksinkertaistaen voisi sanoa, että kyse on siitä, mitä taideteoksessa on ja mitä lukija/katsoja/taiteen kokija kokee siitä löytävänsä. Muistan hyvin, miten Gilbertin ja Gubarin analyysejä lukiessani mietin, että ovatko heidän esiinnostamansa seikat löydettävissä heidän lukemistaan teoksista vai onko kyse siitä, että he lukiessaan ja analysoidessaan "tulevat asetelleeksi" nämä tekijät tarkastelun kohteena oleviin teoksiin. Huom! Esimerkkini  tarkoituksensa ei ole kritisoida Gilbertin ja Gubarin analyysejä, vaan heidät on mainittu tässä yhteydessä sen tähden, että havahduin tähän asiaan juuri heidän tekstejään lukiessani. Yhtä lailla olisin voinut mainita Auerbachin Mimesiksen, jota luin suht samoihin aikoihin.

Edellä mainitusta päästään teoksen vastaanottoon (ja tavallaan sivupolulle, jos samanaikaisesti myös valtaväylälle Lernerin romaanin suhteen) ja siihen, mitä teoksen ja lukijan/vastaanottajan kohtaamisessa tapahtuu. Onko niin, että "hyvä" lukija voi lukea/analysoida huononkin teoksen hyväksi ja jos näin on, mitä jos teoksen "hyvyys" onkin enemmän teoksen vastaanottajassa kuin itse teoksessa? Ja edelleen, mille premisseille taidearvostelut rakentuvat? Onko tosin taidearvio se, jonka esittää taiteen piirissä vaikutusvaltaisin henkilö? Missä on teoksen substanssi - ottiko se jalat alleen ja juoksi karkuun? Palaako se enää koskaan? Mitä jos kaikki kirjallisuusanalyysi on perimmiltään valhetta, jonka aitouden takeena ei ole muuta kuin sitä tukevat kirjallisuustieteen paradigmat?

Edellisistä pohdinnoistani käynee ilmi, että Lerner eksytti minut syvälle estetiikan viidakoihin ja se oli eksymistä, josta suuresti nautin. Minulle kirjallisuus parhaimmillaan on juuri totutun - mukaan lukien sen itsensä - kyseenalaistamista.

*

Lähtö Atochan asemalta haastaa näkemyksen runojen (tai laajemmin taiteen) aitoudesta, joka tulee esiin mm. sitä kautta, että Adam mietiskelee kokemuksen olemusta ja heittää ilmoille ajatuksen, että kokemus kokemuksesta on kokemuksellisempi kuin kokemus sinänsä. Presentaation korvaa representaatio. Entä miten asiaan vaikuttaa kokemuksen sanallistamisen mahdollisuus ja mahdottomuus? Tässä vaiheessa alan olla hieman huolissani (mutta myös erityisen iloissani) siitä, että Adamin - tuon rentun ja runouteen epäkunnioittavasti suhtautuvan modernin flanöörin - ajatukset tuntuvat niin läheisiltä.

Olennaista Lernerin romaanissa on, että Adam haluaa esittää itsensä runoilijana. Koska näin on, voidaan päätellä, että runoilijana olemisessa on edelleen jäljellä tarkemmin määrittelemätöntä (ja toivon mukaan myös sellaiseksi jäävää) taikaa. On jotain aika hillitöntä siinä, että muiden ihmisten toimesta Adamin runoilijuus otetaan tosissaan, vaikka hänen runoutensa koostuu lähinnä siitä, että hän työstää muiden runoilijoiden säkeitä ja muokkaa niitä korvaamalla sanoja toisilla.

Lähtöä Atochan asemalta lukiessa mieleeni hiipii epäilys, että onko mikään mitään muuta kuin sitä, mitä olemme sen erinäisten enempi vähempi yhteisten käytäntöjen kautta päättäneet olevan. Lerner korostaa jatkuvan väärinymmärryksen ja tulkinnallisuuden satunnaisluonnetta Adamin puutteellisen espanjankielen taidon kautta. Joku sanoo jotakin ja Adam miettii, mikä hänen mieleensä tulevista vaihtoehdoista olisi lähimpänä sitä, mitä toinen on sanonut. Hän on kielen sivussa, ymmärtää paloja sieltä täältä ja pystyy tuomaan omia näkemyksiään esiin vain siinä määrin kuin oma puutteellinen kielitaito sen mahdollistaa. Lerner esittää em. tilanteen poikkeustilanteena, mutta se voidaan yhtä hyvin nähdä ihmisen perustilanteena. Kieli ei koskaan riitä, on parhaimmillaankin likiarvoista.

Adamin kohdalla itsensä esittämisen ja itsereflektion muodot saavat uusia ilmentymiä, kun hän huomaa ihastuneensa Isabellaan ja myöhemmin Tereseen. Eikä tässä vielä kaikki, sillä Madridia ravistelee terrori-isku, johon kuuluu suhtautua osallistumalla mielenosoitukseen rauhan puolesta ja huputtamalla taidegallerian teokset. Lernerin ironia on tässä kohdin niin mustaa, että alkaa heikottaa, sillä vaikka teokset peitetäänkin mustalla huovalla jätetään hintalaput näkyviin.

On lohdullista (tai ainakin haluan tämän asian lohdulliseksi lukea) että kielitaidon kasvaessa Adam alkaa kaikesta huolimatta muuttua enemmän runoilijaksi. Tämän haluaisin tulkita niin, että meillä on vielä toivoa maailmassa, jossa aito on kenties pelkkä sana, joka on hautautunut representaatioiden melskeeseen. Lähtö Atochan asemalta on päättymätön kirja, joka jatkaa elämäänsä lukijan mielessä ja tiedän jo nyt, että se tulee aktivoitumaan yhä uudestaan tulevissa keskusteluissa. Rehellisyyden vuoksi todettakoon, että Lernerin romaani tuskin on ihan joka Jampan ja Jampattaren kirjallisuutta, mutta jos on kiinnostunut kirjallisuuden estetiikasta tai sen tapaisista asioista tätä romaania ei todellakaan kannata jättää väliin. Ja ainahan on se mahdollisuus, että juuri tämä on se kirja, joka herättää pohtimaan kirjallisuutta uusista näkökulmista. Me like a lot.



Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta (2017)
225 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Leaving the Atocha Station
Suomentanut: Artturi Siltala
Kustantaja: Siltala

Romaania oivallisesti kuvaavan kannen graafinen suunnitelu: Mika Tuominen




Kommentit

  1. Wou, mikä bloggaus. Kiitos. Varaukseen menee, ja tämä vaikuttaa sellaiselta, jonka voisi jopa kiilata varsin ylös lukupinooni.

    VastaaPoista
  2. Siis tulin vain kommentoimaan, että mä olen aina ihan suu pyöreenä, kun joku kysyy, että "no millaisia kirjoja sä luet?". Oon aina että mitä hemmettiä siihen voi vastata. Yleensä lähden aina negaation kautta, että "en hirveästi lue mitään ns. genrekirjallisuutta, vaan enemmänkin sellaista normiproosaa". Siis what? Ärsyttää jo valmiiksi, kun tiedän päästäväni suusta jotain tuollaista. Kiitos siis tästä DeLillo-vinkistä! Sovellan sitä jatkossa.

    Ja niin, Lernerin kirja on varauksessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle toi genreajattelu siinä mielessä kun sitä käytetään on jotenkin vierasta. Mulle genret tarkoittaa enempi just sen normiproosan alalajeja, kuten nyt vaikka gotiikka tai taiteilijaromaani tai melodraama, enkä sen vuoksi osaa luontevasti edes käyttää sanaa genrekirjallisuus. Mulla muuten on nyt DeLillon uusin lainassa. Jännittää jo etukäteen, koska jos DeLillo mut pettää niin sitten olen ihan hukassa.

      Poista
    2. Totta, kiinnostavaa. Ehkä mun (todennäköisesti täysin väärä) oletus on, että ihmiset odottaa, että vastaisin tuollaiseen kysymykseen että noooh scifiä ja dekkareita. Ja siksi jotenkin aina kiellän ensin, etten hirveästi näitä "perusgenrejä" lue. Tämä on varmaan osittain kirjastotyönkin tuomaa ajattelua, että jakaa kirjallisuutta noihin genreluokkiin. Mutta sanon jatkossa esim. että luen sellaista Adichie- ja Fagerholm-kirjallisuutta :D

      Toivottavasti uusin DeLillo on mahtava! Mulla vielä vanhempiakin monta lukematta...

      Poista
    3. Adichie/Fagerholm -kirjallisuus kuulostaa hyvältä. Haaveilen usein lukevani Ihanat naiset uudestaan. Siitä on jääny vahvat vibat ja nytkin kun kirjoitan tätä näen rouvat rannalla.

      Mullakin on monta DeLilloa lukematta. Onneksi hän on kirjoittanut niin paljon.

      Poista
  3. Uusin DeLillo just kannettu kotiin kirjastosta ja nyt tämä varattu. Ihanan innostana bloggaus, kiitos Omppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Erja. Tämä oli kirja, joka sai sytytyslangan palamaan. Haluaisin kovasti lukea lisää Lerneriä.

      PS. Hieman aloitin DeLillon uusinta eilen. Luen hitaasti, ettei se pääse heti loppumaan :D

      Poista
  4. En tiedä millaiseksi lukukokemukseni lopulta muotoutuu, mutta alku näyttää lupaavalta. Vietävän hyvin kerrottu tuo itkuinen taide-elämys Pradossa. & huvittaa myös tämän rentturunoilijan teeskentely ja kvasitaiteellisuus. Huonon espanjan peittoyritykset on tavattoman mainioin nyanssein kuvattu!

    En itke taideteosten edessä mutta kun aikoinaan kävin useinkin Lontoossa, Tate Galleryssä sijaitseva Picasson sininen naisen muotokuva veti kuin magneetti. Joka kerta sinne sen eteen istumaan vähintään vartiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riittaa jään odottamaan, mikä tulee olemaan tunnelmasi Lernerin kirjasta, kun olet lukenut sen loppuun.

      Se on mielenkiintoista, että kuvataiteella on tuo vaikutus. Kyllähän sitä kirjojen kanssa esiintyy, että on luettava uudestaan joku teos, kun se niin kummasti vetää puoleensa. Silti minusta kokemus on jotenkin erilainen kuvataiteen kohdalla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän