Kun kuuntelin Veitolaa minulle tuli tavaksi sanoa, että tein asioita Marian kanssa. Niinpä esimerkiksi yhtenä päivänä, kun en saanut töistä lounasseuraa sanoin meneväni lounaalle Marian kanssa. Lounastin yksin ja kuuntelin Mariaa, enkä olisi voinut paremmassa seurassa olla.
Minulle Veitola edustaa I don't give a fuck -ihmistä, joka vetää läpi elämän omalla tyylillään just niin, että ei liikoja välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. En tunne Maria Veitolaa henkilökohtaisesti ollenkaan, joten käsitykseni perustuu siihen, minkälaisen kuvan olen hänestä luonut hänen julkisuuskuvansa ja tämän nyt kuuntelemani Veitola-teoksen kautta.
Veitola koostuu pitkälti Veitolan kirjoittamista kolumneista, jotka on tätä kirjaa varten järjestetty temaattisesti. Niiden lisäksi hän on kirjoittanut uutta tekstiä nimenomaan tätä kirjaa varten. Välillä hän myös kommentoi aiempia kirjoituksiaan. Koska itse luen harvoin mitään muita lehtiä kuin Parnassoa, Tulvaa ja Niin & näin -lehteä olivat kolumnitkin minulle uutta tietoa. Tosin aina en ihan meinannut pysyä kärryillä, miten tapahtumat ajallisesti toisiinsa suhtautuivat, koska Veitola ei etene kirjassaan kronologisesti. Paikoittaisen putoiluni voi tosin panna äänikirjakuuntelun syyksi.
*
Maria Veitola on isän tyttö. Kirjassa hän kuvaa koskettavasti isänsä kuolemaa ja surun aiheuttamaa tuskaa. Erityisen hankalaksi tilanne yltyy julkisuuden vuoksi, sillä Veitolan fanit pyytävät nimmareita ja yhteisvalokuvia silloinkin, kun isän kuoleman aiheuttama suru on raaimmillaan. Veitola kuvaa muutoinkin julkisuuden haittapuolia ja erityisesti juuri anonymiteetin menetystä ihmisten parissa. Julkisuuden henkilönä pitäisi aina olla valmis antamaan itsestään ja niin hän on kehittänytkin silmälappuisen tavan liikkua kaupungilla. Siitä mitä ei tule panneeksi merkille, ei tarvitse välittää. Taisto-poika ei kuitenkaan suostu uskomaan, että äitiä voisi sanoa "vaan" äidiksi, vaan hänellä on tapana huutaa äitinsä perään: minun äitini Maria Veitola.
Veitolan kuvaus äitiydestä on kaukana äitiyskruunun kiillottamisesta. Hän tuo avoimesti esiin monia asioita, jotka äitiydessä ovat tulleet hänelle yllätyksenä. Moniin hänen kertomiinsa asioihin on helppo samaistua, kuten vaikkapa siihen, miten potentiaalisesti vaaralliseksi maailma muuttuu lapsen syntymän jälkeen. Samoin Veitolan pohdinta omasta kuolemasta on tuttua. Olen itsekin ajatellut, että kunhan pysyisin hengissä niin kauan kuin lapseni on edes täysi-ikäinen. Urakka on jo melkein suoritettu, sillä enää on vajaa kolme vuotta jäljellä.
Koska Veitolalla on vain yksi lapsi kuuntelin erityisen kiinnostuneena hänen perustelujaan siitä, miksi yksi lapsi on ihan hyvä ratkaisu. Yhden lapsen vanhempana saa loputtomasti kuulla, miten siitä yhdestä tulee jonkun käsittämättömän kaiken nielevän automaation kautta poispilattu tapaus, joka ei osaa ottaa muita ihmisiä huomioon. On tietysti aina kiva, kun vanhempana pääsee lyttäämään toista vanhempaa - tosin sinä lytättynä vanhempana ei paljon naurata. Juuri siksi on hyvä, että Veitola tuo esiin, että maailmassa tapahtuu suurempiakin onnettomuuksia kuin se, että ihmisellä on vain yksi lapsi.
Satutko muistamaan iltapäivälehdissä olleen kuvan, jossa William, Catherine ja vauva ovat lähdössä sairaalasta. Kuvassa Catherine hymyilee seitsemän tuntia synnytyksen jälkeen, eikä kuvasta voi mitenkään päätellä, että hän on muutama tunti sitten synnyttänyt. Tuntuu lohdulliselta, kun Veitola toteaa, että hänellä meni synnytyksestä puoli vuotta selvitä takaisin elävien kirjoihin. Veitolan kuvaukset äitiydestä ovat rehellisyydessään muutoinkin mainiota luettavaa. Erityistä hilpeyttä minussa herätti, kun hän kertoi raskauden aikaisista ompeluharrastuksistaan. Totta, minäkään en ole onnistunut vetoketjun ompelussa kuin silloin, kun olin raskaana. Lapselle suurella rakkaudella kutomani torkkupeitto sentään jäi kesken, joten ihan kokonaan raskaushormonit eivät onnistuneet päätäni sekoittamaan.
*
Veitola puhuu työmarkkinoiden sukupuolittuneisuudesta ja hän itsekin on kokenut työelämässä vastoinkäymisiä, jotka ovat johtuneet siitä, että hän on nainen. Esimerkiksi hänen raskauteensa tuotantaoyhtiö suhtautui vähemmän suopeasti. Maria Maria -talk show'n suosion myötä taas tuotantoyhtiö alkoi pohtia sen herättämää keskustelua ja totesi, että jos Maria olisi mies olisi keskustelu toisenlaista. Wau miten hienosti päätelty. Jos Maria Veitola olisi Janne Kataja, se varmasti tosiaan näkyisi keskustelussa .... jotenkin. Veitola korostaa myös naisten välisen solidaarisuuden merkitystä, joka on asia, jota ei todellakaan voi liikaa painottaa, sillä yhä edelleen moni nainen liittoutuu mieluummin valtaa omaavan miehen kuin naiskollegan kanssa.
Miksi teemme mitä teemme? Tätä kysymystä Veitola lähestyy toteamalla, että on tärkeää tietää, tekeekö jotain sen takia, että haluaa antaa itsestään tietynlaisen kuvan vai sen takia, että asia on itselle oikeasti tärkeä. Eipä ole kauaakaan siitä, kun aloin lukea Thomas Pynchonin romaania Painovoiman sateenkaari. Minua ei kiinnostanut ensisijaisesti Pynchonin romaani, vaan minä halusin olla ihminen, joka on lukenut Painovoiman sateenkaaren. Mitäköhän tällä luulin saavuttavani? Halusin varmaan luoda itsestäni kuvaa ihmisenä, joka lukee tinkimätöntä laatukirjallisuutta. Sain motivoitua itseni lukemaan Pynchonin romaania vähän yli 400 sivua, mutta siihen stoppasi. Syy ei ollut se, että romaani olisi huono. Päinvastoin, se on vallan mainio teos, mutta sen lukeminen kävi kyllästyttäväksi ja niin annoin olla. Minusta ei tullut myöskään ihmistä, joka on lukenut Miki Liukkosen O:n, sillä reilun sadan sivun jälkeen tuntui siltä, että olin jo päässyt selville Liukkosen tarkoitusperistä. Miksi siis jatkaa lukemista, kun on niin paljon muutakin luettavaa. Ja kyllä, saatoin tehdä väärän tulkinnan. So what?
Veitola on kirja, jonka jostain kohdasta suunnilleen jokainen nainen voi tunnistaa itsensä. Tämän vuoksi se onkin mitä mainioin äitienpäivälahja. Maria Veitola jakaa kirjassa elämäänsä ja kirjan jälkeen tuntuu siltä kuin olisi ollut kahvilla hyvän ystävän kanssa.
Maria Veitola: Veitola (äänikirja, 7h 21 min)
Kustantaja: Johnny Kniga
Minulle Veitola edustaa I don't give a fuck -ihmistä, joka vetää läpi elämän omalla tyylillään just niin, että ei liikoja välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. En tunne Maria Veitolaa henkilökohtaisesti ollenkaan, joten käsitykseni perustuu siihen, minkälaisen kuvan olen hänestä luonut hänen julkisuuskuvansa ja tämän nyt kuuntelemani Veitola-teoksen kautta.
Veitola koostuu pitkälti Veitolan kirjoittamista kolumneista, jotka on tätä kirjaa varten järjestetty temaattisesti. Niiden lisäksi hän on kirjoittanut uutta tekstiä nimenomaan tätä kirjaa varten. Välillä hän myös kommentoi aiempia kirjoituksiaan. Koska itse luen harvoin mitään muita lehtiä kuin Parnassoa, Tulvaa ja Niin & näin -lehteä olivat kolumnitkin minulle uutta tietoa. Tosin aina en ihan meinannut pysyä kärryillä, miten tapahtumat ajallisesti toisiinsa suhtautuivat, koska Veitola ei etene kirjassaan kronologisesti. Paikoittaisen putoiluni voi tosin panna äänikirjakuuntelun syyksi.
*
Maria Veitola on isän tyttö. Kirjassa hän kuvaa koskettavasti isänsä kuolemaa ja surun aiheuttamaa tuskaa. Erityisen hankalaksi tilanne yltyy julkisuuden vuoksi, sillä Veitolan fanit pyytävät nimmareita ja yhteisvalokuvia silloinkin, kun isän kuoleman aiheuttama suru on raaimmillaan. Veitola kuvaa muutoinkin julkisuuden haittapuolia ja erityisesti juuri anonymiteetin menetystä ihmisten parissa. Julkisuuden henkilönä pitäisi aina olla valmis antamaan itsestään ja niin hän on kehittänytkin silmälappuisen tavan liikkua kaupungilla. Siitä mitä ei tule panneeksi merkille, ei tarvitse välittää. Taisto-poika ei kuitenkaan suostu uskomaan, että äitiä voisi sanoa "vaan" äidiksi, vaan hänellä on tapana huutaa äitinsä perään: minun äitini Maria Veitola.
Veitolan kuvaus äitiydestä on kaukana äitiyskruunun kiillottamisesta. Hän tuo avoimesti esiin monia asioita, jotka äitiydessä ovat tulleet hänelle yllätyksenä. Moniin hänen kertomiinsa asioihin on helppo samaistua, kuten vaikkapa siihen, miten potentiaalisesti vaaralliseksi maailma muuttuu lapsen syntymän jälkeen. Samoin Veitolan pohdinta omasta kuolemasta on tuttua. Olen itsekin ajatellut, että kunhan pysyisin hengissä niin kauan kuin lapseni on edes täysi-ikäinen. Urakka on jo melkein suoritettu, sillä enää on vajaa kolme vuotta jäljellä.
Koska Veitolalla on vain yksi lapsi kuuntelin erityisen kiinnostuneena hänen perustelujaan siitä, miksi yksi lapsi on ihan hyvä ratkaisu. Yhden lapsen vanhempana saa loputtomasti kuulla, miten siitä yhdestä tulee jonkun käsittämättömän kaiken nielevän automaation kautta poispilattu tapaus, joka ei osaa ottaa muita ihmisiä huomioon. On tietysti aina kiva, kun vanhempana pääsee lyttäämään toista vanhempaa - tosin sinä lytättynä vanhempana ei paljon naurata. Juuri siksi on hyvä, että Veitola tuo esiin, että maailmassa tapahtuu suurempiakin onnettomuuksia kuin se, että ihmisellä on vain yksi lapsi.
Satutko muistamaan iltapäivälehdissä olleen kuvan, jossa William, Catherine ja vauva ovat lähdössä sairaalasta. Kuvassa Catherine hymyilee seitsemän tuntia synnytyksen jälkeen, eikä kuvasta voi mitenkään päätellä, että hän on muutama tunti sitten synnyttänyt. Tuntuu lohdulliselta, kun Veitola toteaa, että hänellä meni synnytyksestä puoli vuotta selvitä takaisin elävien kirjoihin. Veitolan kuvaukset äitiydestä ovat rehellisyydessään muutoinkin mainiota luettavaa. Erityistä hilpeyttä minussa herätti, kun hän kertoi raskauden aikaisista ompeluharrastuksistaan. Totta, minäkään en ole onnistunut vetoketjun ompelussa kuin silloin, kun olin raskaana. Lapselle suurella rakkaudella kutomani torkkupeitto sentään jäi kesken, joten ihan kokonaan raskaushormonit eivät onnistuneet päätäni sekoittamaan.
*
Veitola puhuu työmarkkinoiden sukupuolittuneisuudesta ja hän itsekin on kokenut työelämässä vastoinkäymisiä, jotka ovat johtuneet siitä, että hän on nainen. Esimerkiksi hänen raskauteensa tuotantaoyhtiö suhtautui vähemmän suopeasti. Maria Maria -talk show'n suosion myötä taas tuotantoyhtiö alkoi pohtia sen herättämää keskustelua ja totesi, että jos Maria olisi mies olisi keskustelu toisenlaista. Wau miten hienosti päätelty. Jos Maria Veitola olisi Janne Kataja, se varmasti tosiaan näkyisi keskustelussa .... jotenkin. Veitola korostaa myös naisten välisen solidaarisuuden merkitystä, joka on asia, jota ei todellakaan voi liikaa painottaa, sillä yhä edelleen moni nainen liittoutuu mieluummin valtaa omaavan miehen kuin naiskollegan kanssa.
Miksi teemme mitä teemme? Tätä kysymystä Veitola lähestyy toteamalla, että on tärkeää tietää, tekeekö jotain sen takia, että haluaa antaa itsestään tietynlaisen kuvan vai sen takia, että asia on itselle oikeasti tärkeä. Eipä ole kauaakaan siitä, kun aloin lukea Thomas Pynchonin romaania Painovoiman sateenkaari. Minua ei kiinnostanut ensisijaisesti Pynchonin romaani, vaan minä halusin olla ihminen, joka on lukenut Painovoiman sateenkaaren. Mitäköhän tällä luulin saavuttavani? Halusin varmaan luoda itsestäni kuvaa ihmisenä, joka lukee tinkimätöntä laatukirjallisuutta. Sain motivoitua itseni lukemaan Pynchonin romaania vähän yli 400 sivua, mutta siihen stoppasi. Syy ei ollut se, että romaani olisi huono. Päinvastoin, se on vallan mainio teos, mutta sen lukeminen kävi kyllästyttäväksi ja niin annoin olla. Minusta ei tullut myöskään ihmistä, joka on lukenut Miki Liukkosen O:n, sillä reilun sadan sivun jälkeen tuntui siltä, että olin jo päässyt selville Liukkosen tarkoitusperistä. Miksi siis jatkaa lukemista, kun on niin paljon muutakin luettavaa. Ja kyllä, saatoin tehdä väärän tulkinnan. So what?
Veitola on kirja, jonka jostain kohdasta suunnilleen jokainen nainen voi tunnistaa itsensä. Tämän vuoksi se onkin mitä mainioin äitienpäivälahja. Maria Veitola jakaa kirjassa elämäänsä ja kirjan jälkeen tuntuu siltä kuin olisi ollut kahvilla hyvän ystävän kanssa.
Maria Veitola: Veitola (äänikirja, 7h 21 min)
Kustantaja: Johnny Kniga
Luulen, että Maria Veitola on sellainen henkilö, joka jakaa mielipiteitä. Minä kuulun niihin, joiden suosikkeihin Veitola ei kuulu. Joskus tuntuu siltä, että hänellä on ihan älykkäitä ajatuksia, mutta en vaan pidä hänen olemuksestaan ja esiintymistyylistään. Yökylässä-ohjelmat olivat mielestäni aika ärsyttäviä. Olisi varmaan ihan terveellistä lukea tämä kirja, jos vaikka tulisi toisiin ajatuksiin.
VastaaPoistaAnneli olet varmasti oikeassa, että osa tykkää ja osa ei. Tässä kirjassa Veitola on hyvin maanläheinen ja pohtii monia sellaisia asioita, joita varmaan suht jokainen meistä on joskus miettinyt. Minusta hän vaikuttaa hyvin konstailemattomalta ihmiseltä, joka on oma itsensä, vaikka se joskus olisi muiden mielestä noloakin.
PoistaMinäkin vietin kivoja hetkiä Marian seurassa pyykkitelineellä, koiralenkillä jne. Hyvää lukijaa on ilo kuunnella ja samalla saa sekä nyökytellä että törmäyttää omia ajatuksiaan (aina hyvä). Mulle Veitola on tuttu lähinnä kolumnistina, julkisuuskeskusteluun olen törmännyt pääasiallisesti vahingossa. Idgaf-asenne on kyllä välittynyt. Kiinnostava kokoelma!
VastaaPoista