torstai 10. toukokuuta 2018

Kiihottavaa ja pelotonta - Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Tässä kirjoituksessa paljastan salaisuuden, mutta teen sen vähän myöhemmin ja kysyn nyt aluksi, että  onko katsottava tv-sarjoja, jos haluaa kirjoittaa esseitä?

Edellä oleva kysymys tuli mieleeni, kun luin Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksestä hänen tekstiään, joka käsitteli tv-sarjaa Sons of Anarchy. Tosin osaksi laitoin tuon kysymyksen tämän postauksen ensimmäiseksi lauseeksi sen tähden, että en halunnut aloittaa toteamalla, että Hosseinin esseiden kiinnostavin teema on seksuaalisuus ja sen suhde mm. väkivaltaan (Sons of Anarchy -essee) ja uskontoon (Leonard Cohen -essee).

Ihan toden teolla olen löytänyt esseet vasta äskettäin mm. Koko Hubaran, Tommi Melenderin ja Roxane Gayn myötä, vaikka toki olen niitä lukenut aiemminkin. Esseekokoelmasta bloggaaminen hermostuttaa aika lailla, koska koen vaikeaksi keskittyä kuvailemaan, mistä Hosseinin kokoelmassa on kyse. Sen sijaan haluaisin kertoa kaikista niistä pohdiskeluista, joita lukemani esseet ovat minussa synnyttäneet ja tämä pitää erityisen hyvin paikkansa Pölyn ylistyksen kohdalla. Hosseinin tekstejä lukiessani aloin tuntea suurta halua kirjoittaa esseitä itsekin, mutta onneksi rakas ystäväni itsekritiikki talloi moisen ajatuksen heti jalkoihinsa. Miten nyt saatoin edes moisen ajatuksen mieleeni päästää. Päätin nyt kuitenkin pukeutua verkkareihin kirjoittaakseni tämän tekstin loppuun, sillä harmaat verkkarit ja esseet ovat match in heaven.

Kiinnostava yhteensattuma on, että pohtiessani Hosseinin aikaansaamaa kirjoitushaluani satuin kuuntelemaan Antti Arnkillin uutta essee-podcastia, jossa Tytti Rantanen puhuu siitä, että hyvän esseen tunnusmerkkeihin kuuluu, että se herättää lukijassaan esseidenkirjoitushalua. Sivumennen haluan tässä samalla mainostaa tätä podcastia, sillä itse ainakin pidin erinomaisen paljon tavasta, jolla siinä keskustellaan pohtien sen sijaan, että esitettäisiin valmiita näkemyksiä. Niin toimivat hyvät opettajat. He eivät kirjoita valmiita papereita kuuntelijoiden edessä luettaviksi, vaan heidän puheensa syntyvät kulloisessakin tilanteessa. Etukäteen valmistellun ja hetkessä syntyvän puheen välillä on valtava ero.

Ihastuin Hosseinin tapaan kirjoittaa, kun luin hänen tekstejään kokoelmassa Säkeilyvaara  ja Pölyn ylistyksen myötä ihailuni sen kun kasvaa. Hosseinin kuriton kirjoitustapa saa minut täpinöihini ja pitkästä aikaa tuntuu siltä, että nyt luen tekstejä, joissa on jotakin todella uutta ja erilaista. Kurittomuudella tarkoitan sitä, että Hosseinin seurassa ei voi tekstin alussa arvata, mihin lopuksi päädytään. Hänen tarkastelutavassaan on jotakin notkean varsamaista ja pelotonta. Erityisen suuresti hämmennyin, miten paljon minuun vaikutti hänen Leonard Coheniin liittyvä tekstinsä, josta olin etukäteen ajatellut: voi ei, Leonard Cohen, voi miten tylsää. Nyt kuuntelen vähän väliä Cohenin biisiä You want it darker, josta tosin Hosseini ei puhu sanaakaan, mutta jonka lyriikat eivät lopeta piinaamasta mieltäni:

There's a lover in the story
But the story's still the same
There's a lullaby for suffering
And a paradox to blame
But it's written in the scriptures
And it's not some idle claim
You want it darker
We kill the flame
(Leonard Cohen: You want it darker)

Ennen Cohen-esseen lukemista minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten monitulkintaisia Cohenin biisit ovat. Erityisesti cohenilainen seksuaalisuuden ja uskonnon yhtäaikainen kuvasto herättää minussa niin paljon tunteita ja välähdyksenomaisia ymmärryksen hetkiä, että tämän esseen tulen lukemaan vielä monesti. Suunnitelmissani on, että Cohen-esseessä ja Sons of Anarchy -esseessä esiin tuotujen pointtien kautta ja niitä edelleen kehittelemällä onnistuisin kertomaan siitä, miksi Han Kangin Vegetaristi on jumalattoman kova teos, kun taas hänen tosielämän tapahtumiin perustuva kirjansa Ihmisen teot on lähinnä julmuuskuvaus. En osaa tätä asiaa vielä artikuloida, mutta sen kannalta olennainen on seuraava Hosseinin lause:

Tunnistan tämän halun, joka ei ole pelkkää himoa. Se on luonteeltaan seksuaalista, mutta se värähtelee jollain selittämättömällä taajuudella, joka on "pelkkää seksiä" korottavampaa.

*

Aloitin Silvia Hosseinin esseekokoelmaan tutustumisen tekstistä Mitä sivullisuus tarkoittaa. Tein niin siksi, että hyvin monissa ympäristöissä koen sivullisuutta/ulkopuolisuutta/you name it. Tämä essee oli minulle hyvin avaava asian esittely, sillä sen myötä löysin uusia tapoja tarkastalla myös omaa sivullisuuttani. Noin lähtökohtaisesti tosin essee sivullisuudesta on lähinnä itsemurhaharkintaan verrattava yritys varsinkin, kun Hosseini lähtee liikkeelle Albert Camus'n romaanista, joka on niin puhki analysoitu, että siitä on todella vaikea löytää enää uusia näkökulmia. Omassa mielessäni kummitteli tätä esseetä lukiessani Tommi Melenderin loistava Sivullista käsittelevä kirjoitus, mutta en nyt kuolemaksenikaan saa päähäni, mistä sen olen lukenut, joten ei siitä sen enempää.

Monet blogit ovat tapoja huorata. Tosin esimerkiksi kirjablogit ovat sitä keskimäärin paljon vähäisemmässä määrin kuin life style -blogit. Kirjablogeissa huoraaminen ilmenee parhaimmillaankin vain teosten hehkutuksena huomionhakutarkoituksessa. Esseessä Lifestyle-torakat Hosseini kritisoi life style -blogeja ja sitä miten niissä "kaupallinen ja henkilökohtainen lomittuvat kuin itsestään." Minussa life style -blogit herättävät lähinnä hämmennystä. Niiden estetiikka näyttäytyy enempi vähempi esteettisesti kyseenalaisena vaikuttamisen muotona, jonka takaa paljastuu iloista kapitalismia ja blogin kirjoittajan oman hännän nostelua.  Ihmettelen, miten joku jaksaa päivästä toiseen etsiä sitä parasta kuvakulmaa, jolla pioneihin osuva valo toisi pionit parhaiten esiin. Life style -blogeja on kirjallisuudessa kiinnostavasti käsitellyt Anna Kaari Hakkarainen romaanissaan Kristallipalatsi.

Monien Hosseinin esseissä olevien mielipiteiden kanssa olen suhteellisen samaa mieltä. Kun hän kuvaa Dubain megalomanisuutta olen itsekin taas Dubaissa ja muistelen, miten mahdotonta siellä oli löytää paikkaan, johon halusin mennä. Dubaita käsittelevästä Aavikkolabyrintin vangit -esseestä luen, että dubailaisessa kartassa etelä on ylhäällä ja pohjoinen alhaalla. Tämä saattaa selittää monet eksymiseni Dubaissa. Se on joka tapauksessa ainoa paikka maailmassa, jossa olen matkustanut taksilla 300 metriä löytääkseni etsimäni paikan, mutta joutunut huomaamaan, että vaikka taksikuski on jättänyt minut oikeaan paikkaan en siltikään ole löytänyt perille. Tilanne, jonka eksistentiaaliset ulottuvuudet saavat naurahtelemaan.

Hosseinin kokoelman päättää essee Pölyn ylistys, jossa Hosseini käsittelee museofatiikkia. Tällä kyseisellä esseellä on kunnia olla se essee, jolle haluan väittää vastaan. Kyllä itsekin olen kokenut museoissa valtavaa väsymystä ja tuntenut helpotusta, kun museokäynti on ollut ohi. Tästä huolimatta en ole valmis kiistämään Stendahlin syndroman (kaikkivaltaisen kuvataiteellisesta teoksesta haltioitumisen) olemassaoloa, sillä olen kokenut tuon syndrooman muutamia kertoja ihan käytännön tasolla ja viimeksi Ateneumin Modigliani-näyttelyssä. Tosin en tiedä, voiko tuota kokemusta laskea mukaan, koska sitä leimasi tietoisuus siitä, että tässä olen minä, joka nyt koen Stendahlin syndrooman oireita.

Pölyn ylistyksestä löytyy lause, jonka haluan ehdottomasti siteerata tähän ja siitä voi jokainen päätellä, mitä haluaa. Se lause on seuraava:

Jos kirjallisuutta opiskellut, korkeakoulutettu ihminen ei pysty lukemaan Bolañoa, mitään toivoa ei ole. (kursivointi Hosseinin).

Näin se on ja tätä lausetta vastaan on turha käydä väittämään, sillä tämä lause on kirkas totuus, jonka totuudellisuuden ei kuulukaan aueta Bolañon romaania 2666 lukemattomalle. Kun Hosseini vielä samassa esseessä vetää hihastaan Claire Messudin, jonka romaani The Woman Upstairs  sai minut taannoin vahvoihin tiloihin, alan tuntea, että en ole tässä maailmassa sittenkään  täysin yksin. Kun hän heti tämän jälkeen toteaa, että "totta puhuen valtaosa kirjallisuudesta on roskaa" alkaa jo olla bileiden paikka. Sen sijaan Hosseinin näkemys siitä, että "huonokin kirjallisuus toimii paremmin kuin huono kuvataide" on kestämätön ja vailla pohjaa, koska ollakseen totta se edellyttäisi sen kaltaista kuvataiteen ja kirjallisuuden vastaanottosamuutta, joka ei (luojan kiitos) ole mahdollista.

*

Edellä mainittujen teemojen lisäksi Hosseini kirjoittaa mm. Al Pacinon huudosta sekä voimalauluista (Erään voimalaulun sedimentit), joita en nyt tässä tarkemmin tarkastele, sillä ensin mainitusta minulla ei ole mitään sanottavaa, koska Al Pacinon huuto on minulle tuntematon käsite. Voimalauluesseen käsittely taas veisi niin paljon tilaa, että jätän sen tämän kirjoituksen ulkopuolelle, koska minulla on tässä vaiheessa vahvasti tunne, että tämä kirjoitus alkaa olla kohdassa, johon on hyvä lopettaa. On siis salaisuuden paljastuksen vuoro.

Haluaisin osata kirjoittaa kuin Silvia Hosseini ja tämä on nyt se salaisuus, jonka lupasin paljastaa. Haluaisin, että ajatukseni osaisivat kulkea yhtä villisti kuin Hosseinilla ja luoda keskinäisiä yhteyksiä ennalta melko lailla toisiinsa liittymättömän tuntuisten asioiden ja ilmiöiden välille eli tämä tarkoittanee sitä, että haluaisin osata tarkastella maailmaa yhtä kiinnostavasti kuin Hosseini. Haluaisin olla yhtä älykäs ja rohkea ja samaan aikaan hänen tapaansa jotenkin kepeästi liikehtivä kuin vähän likaantuneen kesämekon tuulessa liehuva helma. Olen onnellinen, että ostin Hosseinin esseekokoelman omaksi, sillä saan kiihottavaa energiaa jo pelkästään ajatuksesta, että voin milloin tahansa ottaa Pölyn ylistyksen esiin ja lukea sitä sieltä sun täältä ja erityisesti alleviivaamistani kohdista.



Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (2018)
185 sivua
Kustantaja: Savukeidas


Helmet-lukuhaaste, kohta 22: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

4 kommenttia:

  1. Kiitos tuosta podcast-vinkistä, Arnkil on yksi suosikkikirjoittajistani sen perusteella mitä olen häneltä lukenut, vaikken laajasti voikaan sanoa suomalaista esseetuotantoa tuntevani. Hosseini ei ole kovin tuttu, joskus kuuntelen jotain yle radion kulttuuriohjelmaa jonka nimeä en muista, niin siellä ollut joskus puhumassa, ilmeisesti siinö ohjelmassa on aina sarja vaihtuvia vakiovieraita jälkiviisaat-lähetyksen tyyliin ja hosseini yksi niistä.

    Tämö postaus myös vakuutti minut että pitää kokeilla tuota Bolanon kirjaa (vaikka akateeminen en olekaan saati sitten kirjallisuutta opiskellut :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo podcast oli tosiaan hyvä löytö. Pidin paljon siitä tyylistä, jolla se oli toteutettu ja aion ehdottomasti kuunnella sitä jatkossakin.

      Vaikka kuulostaa tosi kliseeltä sanoa, että Hosseinin esseet ovat jotain uutta, niin olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että juuri näin asia on.

      Bolañon 2666 on aikamoinen teos. Tuskin jättää ketään kylmäksi, mutta toki voi välillä tulla halu jättää koko teos kesken. Itse en ole lukenut Bolañolta muuta kuin tämän jättiläisen, mutta varmaan jossain vaiheessa luen lisääkin. Kiva kuulla, että innostuit kokeilemaan Bolañoa.

      Poista
  2. Hienosti kuvattu tämä esseekokemuksesi. Olen muistaakseni lukenut tuon kokoelman nimiesseen aiemmin jostakin lehdestä, ehkä Nuoresta Voimasta. Ja joitakin muita Hosseinin esseitä on tullut vastaan aiemmin, kuten teksti Oneironista - se oli sellainen, että mun teki mieli ruveta väittämään vastaan, mutta samalla tuli sellainen olo, etten ehkä ole asemassa josta käsin voisin tehdä niin, tai se ei olisi lainkaan fiksua. Herättää ainakin ajatuksia ja näkemyksiä. Ja rohkeus, kuten on todettu, on aina kirjoittamisessa hyvästä. Kiinnostaa tuo seksuaalisuuden ja väkivallan käsittely myös, muistan kun siitä puhuttiin Kulttuuriykkösessä, jossa Hosseini ja Hurskainen olivat vieraana. Niin, ja Bolanoa pitää lukea lisää, vasta viime vuonna ilmestynyt novellikokoelma on tullut luettua ja pidin kovasti, Kesyttömät etsivät odottelee jo omassa hyllyssä. Jospa mäkin saisin tämän kirjan käsiini jo pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi, mun piti vastata tähän sun kommenttiin jo aiemmin, mutta sitten rupesin sorvaamaan sanojani ja tuli jotain, johon piti reagoida ja se vastaus sitten jäi.

      Siis tuo asemajuttu, josta kirjoitit. Ensin ajattelin, että miksi tarvitaan joku asema, mutta sitten tajusin, että kyse oli tosiaan Oneironista, joka muuttaa tilanteen varsinkin sen jälkeen, kun on tutustunut Hubaran näkemyksiin siitä, miksi Oneiron on ongelmallinen. Alkoi nyt kovin kiinnostaa, mitä Hosseini on Oneironista sanonut, kun hänellä on aika vahva tyyli - sanotaan nyt vaikka niin, että hän ei turhia konditionaalimuotoja viljele, joka on piristävää ja keskusteluun kutsuvaa, mutta toki siihen voi liittyä myös ongelmansa. Kun itse olen ollut pitkään konditionaali- ja ehkä-ihminen, niin mua viehättää kovin se, että Hosseini reippaasti toteaa, että joku juttu on jotenkin.

      Poista