sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama



Ihmisen aivot ovat loputonta runoa. Minuus on. Muisti on. Sanojen taakse menevää, sanojen väliä, rivien väliä. Ilmassa leijuvia hiutaleita, kaikkialla värisevää merkitystä.


On valtava saavutus saada pysymään kasassa niin täysin estetiikalle rakentuva romaani kuin mitä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on. Saada se pysymään kasassa niin, että ei luiskahdella patetiaan, höttöiseen imelään tai näennäisen kauniiseen. Saada se pysymään kasassa niin, että lukijana häikäistyn sivun sivun jälkeen.

Tietyllä tapaa Dioraama jatkaa siitä, mihin Hakkaraisen edellinen romaani Kristallipalatsi jäi ja ajatus salaisesti elämisestä (lathe biosas) saa tässä romaanissa uuden täydentävän tulemisensa. Voisinkin kuvitella. Ei, vaan toivoisin, että tekeillä on esteettisen prinsiipin hallitsema trilogia, jonka aloitti Kristallipalatsi ja jota Dioraama jatkaa.

Dioraamaa lukiessa on hyvä pitää mielessä sen Walt Whitmanilta peräisin oleva motto, sillä se luo kehyksen, jossa Hakkaraisen romaani tapahtuu ja tulee todeksi, sanaksi ja lihasten säikeiksi. Se on seinät, joita vasten teksti liikkuu kuin käsi pitkin juuri sinun selkääsi. Se on valtava määrä vettä, jota intohimo läikyttää. Se on värisevä liike, joka repäisee irti laastarin.

Do I contradict myself?  
Very well then ... I contradict myself; 
I am large ... I contain multitudes (Walt Whitman)

Dioraama ei suostu olemaan johdonmukainen tarina, vaan kulkee itsensä rakentamia teitä, muistin väylästöjä ja elämän halkomia polkuja. Se on enemmän kuin siihen mahtuu. Se on yltäkylläisesti yli reunojen. Se on kolibri, joka linnuista ainoana kykenee siipiään kiivaasti räpyttelemällä pysymään paikallaan tai lentämään taaksepäin.

Aluksi olen niin häkeltynyt Hakkaraisen tekstin voimasta, että kirjoitan muistikirjaani sitaatin toisensa jälkeen. Haluan säilöä Hakkaraisen sanoja mummolta perinnöksi jääneeseen Riihimäen lasin Ilves-purkkiin. Laittaa kannen kiinni. Käännellä. Antaa sanoista tulla lamppu, joka valaisee tämän huoneen.

Toki Dioraamassa on tarina, Julian ja Karlin rakkaustarina. Sitä tärkeämpää tässä romaanissa on kuitenkin kaikki muu ja ennen muuta itse teksti, jota tekisi mieli tunkea suuhun. Ahmia kuin toisen ihmisen ihoa niinä päivinä, kun kaikki on tuskin alkanut ja erossa oleminen on mahdotonta. Kun jaettu maailma on sekä huoneen kokoinen että universumin helmoissa läikkyvä.

Niinkuin maisema tarvitsee jotakin fyysisesti olemassa olevaa tarvitsee Dioraama Julian ja Karlin. Intohimon verenhämyiset polut, joista vuodet rakentavat labyrintteja. Tarvitsee niin, että kun on pannut merkille heidän olennaisuutensa voi unohtaa heidät, sillä on muuta niin paljon tärkeämpää kuin ihminen ja hänen rakkautensa, joka on tärkeintä mitä on.

Ihminen, jonka seurassa on tiheys ja kaikki mahdollisuudet.

*

Teoksen nimi Dioraama on metafora on symboli on Hakkaraisen romaanin sydän ja hermovirta. Dioraamat, luen netistä, ovat kolmiulotteisia mallinnoksia tai asetelmia, joissa usein kuvataan jotakin maisemaa.  Ensimmäisen dioraaman rakensi Louis Deguerre vuonna 1822.

Kun Hakkarainen kirjoittaa, että Karl opetti Julian näkemään maailman "kuin taideteoksen" löydän itseni Töölönlahden rannalta ja vieressäni istuu mies, joka muuttaa veden musiikiksi. Miten toisen ihmisen hiusten kutituksen omalla poskella voi muistaa kahdenkymmenen vuoden takaa? Voisin jäädä hänen viereensä istumaan. Olisin jäänytkin ellei olisi ollut niin kiire lukea lisää Dioraamaa.

Aikaa on kulunut 17 vuotta ja Julia palaa hotelliin muistelemaan, rakentamaan omasta menneisyydestään dioraamoja ja kulkemaan muistinsa temppeleiden läpi. Karl kertoo Julialle, miten 1700-luvulla ihmiset matkustivat vaunuilla ja katsoivat maisemaa peilin kautta. Tämä on yksi Dioraaman avainkuvista. Dioraama itsekin on peili, jonka kautta maailma minulle näytetään.

Isä opettaa Julialle muistamistekniikan, jossa käytetään hyväksi muistin tilallista ulottuvuutta ja jossa asiat, jotka halutaan muistaa liitetään tiettyihin paikkoihin. Näin luodaan reitti, jota pitkin kulkemalla voidaan kulkea menneiden tapahtumien läpi yhä uudestaan. Muistin temppeli tai muistipalatsi on todellinen muistamistekniikka - viime vuosina  tutuksi tullut mm. tv-sarjasta Sorjonen, jossa Ville Virtasen esittämä rikostutkija Kari Sorjonen hyödyntää sitä rikosten ratkaisemissa. Dioraamassa se on  myös tapa säilöä elämää kuin täydellistä hilloa.

Dioraamassa Hakkarainen kääntää näkyviin ihmislihan sisemmän puolen. Hän kuvaa, miten jokaisen ihmisen sisällä on uniikki museo. Kulkuväyliä, umpikujia, outoja installaatioita, tyhjiä seiniä ja niin täysiä, että omaan museoon voi eksyä sillä tapaa, että sieltä ei koskaan enää täysin löydä ulos.

[s]iellä on suljettuja siipiä, joihinkin saleihin päästäkseen tarvitsee salaisen koodin, salit ovat liian kaukana, kymmenien käytävien päässä, ihminen ei jaksa sinne asti, ei löydä.

Dioraaman sanojen välissä rahisee renessanssi, rapautunut kipsi ja vapauden kivulias illuusio. Maailma, jonka tämä teos minulle avaa on tarkempi, hienompi ja kiinnostavampi kuin se mitä voin omin silmin nähdä. Tulee jano. Minäkin haluan osata kokea maailman niin kuin Hakkarainen sen kuvaa. Haluan päästä osaksi salattua.

Niin esteettisesti ilmaisuvoimaisessa tekstissä kuin mitä Dioraama on, on aina myös se vaara, että tekstin kauneus menee liiallisuuksiin ja muuttuu sitä myötä tyhjäksi. Tämän vuoksi on loistava keksintö Hakkaraiselta ikään kuin palauttaa teksti arkitasolle kysymysten kautta. Aluksi en tiedä kenelle kysymykset on tarkoitettu ja se lisää asian mielenkiintoa. Toinen valtavasti tekstiin erilaista ilmaa ja lisäulottuvuutta tuova seikka ovat "keskeytykset", joilla tarkoitan mm. tämän tapaisia huomioita: "Tällainen on digressio."

Dioraama on filtteri. Tapa nähdä maailma ja löytää sellaista, joka ei oikeastaan ole löydettävissä. Se on lokakuun aamu, jonka kauneus on täynnä kirpeyttä, joka väkisinkin myös satuttaa kauneudellaan. Hakkarainen kirjoittaa, että "se, joka näkee kauneuden ympärillään, on aina rikas, kaikista rikkain." Tästä päätellen hän itse on estetiikan miljonääri.

Dioraama on kuin kukka, joka avautuu aina vaan. Se on maailma, johon tekee mieli palata yhä uudestaan.



Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
317 sivua
Tammi (2019)


Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!

3 kommenttia:

  1. Tätä en ole lukenut, mutta luin edellisen eli Kristallipalatsin. Oli muistaakseni kirjamessujen lukupiirikirjanakin kolme vuotta sitten. Hakkarainen kirjoittaa upeaa tekstiä. Kirjan lukeminen vaati tiukkaa keskittymistä, ainakin tuon Kristallipalatsin kohdalla.

    VastaaPoista
  2. Kirjoitit tästä niin upeasti! Hakkaraisen romaani on ollut minulle(kin) yksi vuoden kirjatapauksista, huikea romaani. Sellainen, jonka haluaisi pitää ihan itsellään ja silti kuuluttaa monille, että lukekaa tämä!

    VastaaPoista
  3. Kirjoitustasi lukiessani mietin vain koko aika, että milloin sinä itse julkaiset jotain omaa! Huikean hienoa pohdintaa.

    VastaaPoista