Siirry pääsisältöön

Mirkka Mattheiszen: Lokki

Kaikkihan Lokin tuntee. Se on se tyyppi, jota varten kauppatorin yläpuolelle piti asentaa verkot, jotta se ei veisi jengin eväitä omiin suihinsa. Sen se nimittäin osaa erityisen hyvin. Taitavan ja nopean varastamisen.

Viimeksi törmäsin Lokkiin Kansallisteatterissa, joten voimme päätellä, että se on lintu, joka omaa kulttuurista kerrostumaa. Sen jälkeen kun yks tyyppi nimeltä Tsehov keksi antaa näytelmälleen nimeksi Lokki ei se ole lakannut lentelemästä milloin milläkin näyttämöllä.  On siis ihan mahdollista, että se on lintu, jolle on taputettu eniten.

Mirkka Mattheiszenin runokokoelma Lokki - Erään kohtaamisen muistiinpanot on kierrelehtiön muotoinen. Muodosta seuraa, että kokoelman lukeminen on loputonta, sillä viimeistä sivua ei ole, vaan loppuun päästyään lukija on taas alussa. Lukeminen simuloi näin lokin lentoa, joka jatkuu ja jatkuu aina vaan.

Kierremuodon etuja on, että kokoelman lukeminen on helppo tauottaa mihin kohtaan hyvänsä. Tauosta tulee ikään kuin lokin pysähdys. Se hetki, kun se luopuu lentämästä ja asettuu tarkkailijan rooliin silmät uteliaisuutta kiiluen. Samalla Lokista tulee itsensä kirjanmerkki.

On merkillepantavaa ja samalla erittäin harvinaista, että tekijän nimi puuttuu kokoelman kannesta. Tämän seurauksena tekijäksi asettautuu kokoelman kannessa oleva lokki. Ihmistekijä on häivytetty pois ja lokilliset pidot voivat alkaa.

Lokissa Mattheiszen kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen rajat. Lajien väliset rajat ja erot murtuvat. Lokki venyttää ihmisyyttä, jonka ihmisyyden voi todistaa esimerkiksi kielitoimisto, joka toteaa, että ihmiseen viitatataan pronominilla hän. Juuri näin Mattheiszen kokoelmassaan tekee.

Lentämällä ja ajautumalla paikkoihin, tekemällä erinäisiä tekoja - harrastamalla kehonrakennusta, kaahaamalla moottoritiellä, piirtämällä asemakaavaa, jne. - Lokki tulee kirjoittaneeksi lokkikirjaa. Se on hänen kuvauksensa maailmasta. Nokanisku ympärillä tapahtuvaan.

Lokki on kokoelmana randomin tuntuinen ja herättää kysymyksen siitä, miksi mukaan on otettu jokin tietty asia tai tapahtuma, eikä joku toinen. Mikä tässä kuvatuksi valitussa on sillä tapaa olennaista, että juuri se on otettu mukaan, kun taas jotain muuta on suljettu pois? Randomiuden tunnetta voisi perustella sillä, että se imitoi (eläin)lokin tapaa olla maailmassa. Yllättäviä syöksyjä ja yleistä käytöksen arvaamattomuutta, kun sen tekoja tarkastelee ihmisen näkökulmasta.

En kuitenkaan voi pelkästään tyytyä edelliseen tulkintaan, koska kysymykseen randomiudesta liittyy niin paljon mielenkiintoista. Miksi joku sana vaikuttaa siltä, että se on juuri siinä paikassa kuin sen pitääkin olla? Miksi joku toinen sana herättää tunteen, että se on siinä sattumalta ja että sen tilalla voisi aivan hyvin tai jopa paremmin olla joku toinen sana? Mistä syntyy tunne sanojen välisistä kytköksistä? Mikä vetää sanoja toistensa läheisyyteen?

Mattheiszenin kokoelmassa on allegoristen eläinsatujen tunnelmaa. Lokki

kääntää sivua, lehteilee sukupuuta, piirtelee itseään oksistoihin
[...] 
on tukevasti juovuksissa

Onko Lokki/lokki symboli? Ja jos niin, mille? Mitä on lokkiuden erityisyys?

Lokki on - myös kokoelmana - vieras, muu, toinen. Se ei ole vangittavissa. Se on subjekti, joka valuu objektiksi, joka "kypsennetään uunissa 175ºC/viitisen minuuttia molemmin puolin".




Mirkka Mattheiszen: Lokki - Erään kohtaamisen muistiinpanot
Sivunumeroimaton
Puru-kollektiivi (2019)

Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä