Kirjoitin edellisen lauseen tämän tekstini alkuun, koka Hanna Rentolan esikoisromaanin Heinäkuu alkupuolella vaikutti juuri siltä, että teoksen vaikuttavuus muodostuu nimenomaan sen tylsyyden kautta. Olin väärässä.
Heinäkuu kertoo Juulista, joka jää yksin lastensa Simban (3v.) ja Kosmon (6 v.) kanssa, kun perheen isä lähtee kuukaudeksi työmatkalle Brasiliaan.
Siinä missä miehet - tai ainakin heistä eräät - kirjoittavat filosofisiksi kohoavia fiktiivisiä tutkielmia uunien rakentamisesta, kirjoittaa Rentola kotiäidin elämästä. Lopputuloksena on Hyryn Finlandia-voittajan tavoin teos, joka sisältää yksinkertaisuudessaan suuria ulottuvuuksia. Parhaimmillaan Rentolan teksti hypnotisoi ja saa näkemään tavalliseen sisältyvää magiaa.
Kotiäidin arjen monotonisuudesta ja sen asettamista haasteista ei ole liiemmin kirjoitettu pelkästään niihin keskittymällä ja kun Rentola nyt on lähtenyt näin tekemään olisi toivonut, että hän olisi malttanut pysyä aiheessaan.
Heinäkuun ihan alussa onnitellaan kertojaa, joka on valittu Heinäkuun kertojaksi. Metafiktiivisiä osuuksia on pari teoksessa myöhemminkin, mutta teoksen edetessä tekijä vaikuttaa unohtaneen metafiktiivisen projektinsa kokonaan.
Metafiktion käyttö on parhaimmillaan nerokasta ja kirjallista teosta rikastuttavaa, mutta Heinäkuussa se tuntuu epäolennaiselta ja tarpeettomalta. Vaikutelmaksi tulee väkisinkin, että Rentola ei ole täysin uskaltanut luottaa siihen, että arjen kuvaus riittää ilman että siihen yhdistetään sen kummempia kommervenkkejä.
Antti Rönkän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtoa kuvaavassa teoksessa Silloin tällöin onnellinen (Gummerus) Rönkä suomii kokeellista kirjallisuutta ja toteaa, että "täällä kelpaa vain ironia ja parodia, kaikki mikä on meta-jotain tai post-jotain." Hänen mukaansa Suomessa arvostetaan aivan erityisesti kokeellista kirjallisuutta, kun taas realismia pidetään vanhanaikaisena.
Heinäkuu on hyvä esimerkki teoksesta, jota meta ja post eivät rikastuta, vaan päinvastoin. Vaikka olen suuri kokeellisen kirjallisuuden ystävä, se ei tarkoita, että (pitääkö tämä nyt taas kerran ihan ääneen sanoa? Luultavasti) kaikki kokeellinen kirjallisuus olisi automaattisesti hyvää. Realistisessa kerronnassa, josta Rentolan tarkka arjen raportointi on mitä mainioin esimerkki, on oma voimansa, joka ei kaipaa ympärilleen kokeellisempia muotoja, vaan joka riittää ihan sellaisenaan.
Vaikka monia klassikoita lukiessa saattaa tulla tunne, että miehiset seikkailut ja uroteot sekä maskuliininen Weltschmerz ovat hyvän kirjallisuuden edellytyksiä ei tämä pidä paikkaansa, vaan kertoo enemmänkin länsimaisen kirjallisuuden arviointiin kytkeytyneestä sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, jossa sotaisan taistelun kuvaus on defaultisti kovempi juttu kuin kolmevuotiaan nukuttaminen.
Kotiäitinä olon rankkuus ja klaustrofobisuus tulee Heinäkuussa hienosti ilmi. On paljon odottamista. On paljon saman toistoa. On paljon Juulin hermojen venymistä äärimmilleen. Aamupesut, kahvia, aamupalat, kahvia, päiväunet, kahvia, puistokäynnit, kahvia ja sama alusta. Mitä kotiäidit tekisivätkään, jos kahvia ei olisi keksitty?
Rentola kirjoittaa hyvin ja se, minkä aluksi koin tylsänpuoleiseksi Juulin arjen raportoinniksi kasvaa isommaksi jutuksi. Heinäkuussa kuvatut arkiset tilanteet ovat tuttuja kaikille, jotka ovat olleet kotona pikkulasten kanssa. Maailma kutistuu kodin seinien sisälle ja lapset - niin ihania kuin he ovatkin - vievät välillä enemmän energiaa kuin mitä vanhemmalla on antaa.
Heinäkuu kurkottaa Juulin päiväunelmien kautta maagisen realismin puolelle, mutta minulle se on vahvimmillaan juuri realistisena arjen kuvauksena. Välillä koin lukiessani nostalgisia takautumia, joista monet aika on kullannut hassunhauskoiksi sattumuksiksi, vaikka ne tapahtuessaan olivat totaalisia äitiyteni nieleviä kokemuksia, joiden yli oli vaikea nähdä.
Rentolan kuvaamassa arjessa on rankkuutta, mutta myös paljon hauskaa, joka saa minut muistelemaan muutamia hulvattomia koti-isän kokemuksia Jonas Hassen Khemirin romaanissa Isän säännöt.
Heinäkuussa asioita ei selitellä tai reflektoida, vaan Juulin arki tuodaan esiin toiminnan kautta. Pikkulapsiarjen kaaoottisuus ja koettelevuus luovat tekstiin Rentolan taitavan lausetekniikan avulla ihan omanlaisensa rytmin, joka sai minut ahmimaan tätä kirjaa kuin nälkäinen makaronilaatikkoa.
Rentolan romaanista on löydettävissä vahva vertaistuellinen ulottuvuus. Vain saman kokenut voi ymmärtää, että joskus vanhemman jaksamisen raja voi olla siinä kohdassa, jossa lapsi kaataa maitolasin. Se on mitä se on ja juuri sellaisena sen kuvaaminen on tärkeää ja enemmän kuin tervetullutta.
Hanna Rentola: Heinäkuu
288 sivua
Pesä (2019)
Kommentit
Lähetä kommentti