perjantai 1. toukokuuta 2020

Portarthurilainen realismi - Peter Sandström: Äiti marraskuu


Mistä koostuu Peter Sandströmin kirjojen viehätys?

Tämä on kysymys, jota olen käynyt mielessäni läpi ja nyt haluan tarkastella sitä tässä tekstissä.

Omalla kohdallani kaikki alkoi Valkea kuulaasta. Sitä ennen Sandström oli minulle täysin tuntematon kirjailija, vaikka vuonna 2012 häneltä olikin jo suomennettu novellikokoelma Sinulle joka et ole täällä.

Aivan liian usein suomenruotsalaisten ja suomalaisten kirjailijoiden välillä on railo, jota kieli pitää yllä. Vaikka luenkin myös ruotsiksi se ei omalla kohdallani ole olennaisesti parantanut tilannetta. Moni mainio suomenruotsalainen teos jää minulta helposti kokonaan huomaamatta.

Oma tuntumani on, että viime aikoina suomenruotsalaista kirjallisuutta on käännetty enemmän myös suomeksi ja sen seurauksena olen löytänyt mm. Mia Franckin (Pommipuutarha) ja Ellen Strömbergin (Syyhy). Jatkossa aion löytää mm. Malin Kivelän.

Peter Sandströmin Laudaturin olen lukenut sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta Äiti marraskuun kohdalla tein tutun ja turvallisen valinnan ja tartuin teoksen suomenkieliseen käännökseen. Tämä olikin luultavasti hyvä ratkaisu, koska teoksessa on suht runsaasti murteellista kieltä, jota en luultavasti ruotsiksi olisi täysin ymmärtänyt.

Äiti marraskuu sisältää kahdeksan pohdintoa. Sandström kertoo arkisista tapahtumista, joista osa lienee totta, osa taas lystikkäästi liioiteltuja ja todellisuuden rajoja venyttäviä. Kutsun tätä ilmiötä portarthurilaiseksi realismiksi, joka on myös yksi niistä tekijöistä, jotka Sandströmin teoksissa kutkuttavat minua kovin. Jos todellisuus on pikkaisen tylsää, miksipä sille ei antaisi kevyttä potkua persuuksiin?

Muistelen Sandströmin sanoneen - mutta saatan myös muistaa väärin - että hän puhuu totta silloinkin, kun hän valehtelee. Tätä voisi kutsua ydinhavainnoksi, jonka merkitys juuri Äiti marraskuussa on korostunut. Sandström kirjoittaa itseään kirja kirjan jälkeen ja tämän toiminnan kannalta on toissijaista, onko kirjassa kuvattu tapahtunut oikeasti vai ei. Meistä ei kerro ainoastaan se, mikä on totta, vaan yhtä lailla se, mistä valehtelemme.

Sandström on tehnyt valinnan kirjoittaa juuri niistä tapahtumista, jotka hän on ottanut Äiti marraskuuhun mukaan. Valinnat voisivat tietenkin olla myös aivan toisia ja valitsemalla kertomisen kohteeksi juuri tässä kirjassa kuvatut tapahtumat Sandström luo itsestään kuvaa tietynlaisena miehenä, ihmisenä ja kirjailijana. Nämä valinnat ovat ikään kuin kaleidoskoopin ravistelua ja sen kuvaamista, mitkä kuvat jäävät esiin kaleidoskoopin liikkeen pysähdyttyä. Jokaisen valitun tapahtuman vieressä on valtavasti muita tapahtumia, mutta ne rajautuvat kerronnan ulkopuolelle.

Miksi Sandström on päättänyt kertoa esimerkiksi siitä, kun hän viettää äitinsä kanssa tämän syntymäpäiviä turkulaisessa linja-autoaseman vieressä olevassa hotellissa? Miksi hän nukkuu hotellissa täysissä pukeissa ja miksi on tärkeää kertoa, että hänen äitinsä valmistaa aamiaisen keittolevyllä hotellihuoneessa? Miksi hän haluaa kuvata, miten hän kesken hotelliyön lähtee asuintalonsa pihalle?

En tiedä, eikä minun kuulukaan tietää. Tietämisen sijaan voin tehdä havaintoja kertomuksen rakentumisesta. Voin päästä kiinni siihen, miten hyvin pienetkin seikat ohjaavat paitsi itse kertomusta myös sen tulkintaa. Voin "nähdä", miten monia muita vaihtoehtoja on hylätty ja jätetty kertomuksen ulkopuolelle, kun on valittu se, mistä Äiti marraskuussa voimme lukea. Jännite syntyy näin yhtä lailla siitä, mikä on kertomuksessa läsnä kuin siitä, mikä on jätetty ulkopuolelle ja lukiessani huomaan jatkuvasti keskustelevani teoksen sisäistekijän kanssa ja kyseleväni häneltä: miksi juuri tämä? Hän ei vastaa, mutta hymyilee.

Hän hymyilee sandströmiläistä tekstuaalista hymyä ja kun hän tekee niin minusta tuntuu, että kohtaamme. Sandström kirjoittaa koomisen lauseisiinsa taitavasti. Välillä kyse on niin hienovaraisesta eleestä, että se saattaisi helposti jäädä huomaamatta. Tätä komiikan lajia on vaikea määritellä, mutta sen olennaisiin tunnusmerkkeihin kuuluu lämpö ja myötätunto ihmistä kohtaan. Sandströmin komiikassa jätetään paljon tilaa lukijan tulkinnalle.  Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa heti ensimmäisestä pohdinnosta löytyvä lause:

Oivalsin, että siskosta voi kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa.

Todellisessa elämässä kyseinen sisko ei tietääkseni kaikesta veljensä kirjoittamasta järin riemastunut, mutta voihan sitä kirjoittaa. Kuten haluaa. Jos haluaa. Jos on valmis ottamaan riskin. Jos kertomus niin vaatii. Jos uskaltaa.

Äiti marraskuu on välitön teos. Jos se olisi Aurajoki, juuri välittömyys olisi sen virtausten julkinen salaisuus. Se on välitön mielessä mutkaton ja konstailematon. Se ei rakenna aitaa itsensä ja lukijan välille. Yhtä lailla se on välitön myös siinä mielessä, että kirjailijan ja teoksen kertojan välillä väli näyttäytyy usein minimaalisena.

Erityisesti maskuliinisuuteen liittyvät pohdinnat tuntuvat Äiti marraskuussa suorastaan intiimeiltä. Sandströmin kertoja kuvaa omaa Lucy Jordan -hetkeään, jolloin hän tajuaa, että hänestä ei koskaan tule remontoijaa tai renkaiden vaihtajaa. Hänen maskuliinisuutensa on toisaalla kuin ne kulttuurisesti tyypillisimmät merkit, joille ns. perinteinen maskuliinisuus rakentuu.

Minusta tulisi ihminen, joka osti lähes kaiken valmiina. Maksoin pienistäkin keittiöremonteista, renkaanvaihdoista, lastenkutsuista tarjoiluineen ja tekstieni oikoluvusta juuri ennen deadlinea.

Asiat, jotka "oikea" mies hoitaa vaikka vasemmalla kädellään, ovat kirjan kertojan ulottumattomissa ja hänen ei auta kuin hyväksyä tilanne.

Äiti marraskuu on intiimi ja vahvasti kertojansa henkilökohtaisille huomioille rakentuva teos olematta kuitenkaan itsekeskeinen. Se on vahvasti ihmisen puolella ja sen sanomaksi voisi nostaa toteamuksen siitä, että elämä on sekä täysin tavallista että täysin kummallista ja juuri niin on hyvä.



Peter Sandström: Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa (2018)
214 sivua
Mamma november. Åtta betraktelser
Suomentanut Outi Menna
S&S

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti