Reader, why did I marry him?

Tapahtui jotakin merkillistä, kun pidin ensimmäistä kertaa Helmi Kekkosen uutuusromaania käsissäni. Tapahtui Ferrante. Jokin teoksen nimessä. Tämän naisen elämän herättämä tunne Ferrantesta, eikä siinä kaikki. Heti romaanin alussa on hautajaiset. 15-vuotiaan Helenan äidin hautajaiset. Myös Ferranten romaanin Amalian rakkaus alussa on hautajaiset. Siinäkin päähenkilön äiti on kuollut ja kuukautiset alkavat kesken hautajaisten. Myös Helenan kohdalla kuvataan kuukautisia, niiden tuottamaa lähes halvaannuttavaa kipua. Eikä siinäkään kaikki. Katsoin pari viikkoa sitten elokuvasovituksen Ferranten Amalian rakkaudesta, jossa tytär pukeutuu punaiseen mekkoon. Myös Helena valitsee punaisen mekon hautajaisasukseen ja se on siinä mielessä kummallista, että Suomessa ei ole tapana pukeutua kirkkaisiin väreihin hautajaisissa. Kuvat menevät päässäni vähän päällekkäin. Amalian rakkauden aikuinen nainen ja 15-vuotias Helena punaisissa mekoissaan.  Lisäksi sekä Amalian rakkauden että Tämän naisen eläm

Ajattelin ensin, että tätä kirjaa en lue. Liian ahdistavaa ja tuskallista, en pysty. Tämän jälkeen ajattelin, miten lapsellista ja omahyväistä on sanoa, että Surun istukka on minulle liian ahdistavaa luettavaa. Mitä muuta se voisi ollakaan, kun kirja kertoo Katriina Huttusen tyttären itsemurhasta ja hänen elämästään tämän tragedian jälkeen. Ihan nyt sellainen "pikkujuttu", että sinä ja minä voimme valita, luemmeko tämän kirjan. Katriina Huttusella sen sijaan ei ole valinnan mahdollisuutta. On vain loputon suru, joka ei hellitä. On ennen ystäviksi luullut ihmiset, jotka Huttusen tyttären kuoleman jälkeenkin ovat enemmän kiinnostuneita omista asioistaan kuin Huttusen hyvinvoinnista. Jollakin tapaa koin velvollisuudekseni lukea Surun istukan. Edellinen lause on hullusti sanottu, mutta tarkoitan sitä, että lukemalla tämän kirjan ja kirjoittamalla siitä haluan ottaa osaa Huttusen suruun ja ilmaista myötätuntoni. Kirjoitan nyt kirjasta, josta ei oikeastaan voi kirjoittaa.

Voidakseni kirjoittaa tämän kirjoituksen minun oli noustava aamulla hyvin aikaisin, kun maailma oli vielä heräämisestä tuore. Kun aurinko vielä mietti, mihin asentoon se itsensä nostaisi ja ympärilläni oli nukkuvien kevyt hiljaisuus. Vaikka on kesä, tuntuu kuin kulkisin jäällä, josta tiedän, että se ei kestä. Toiselle rannalle on siitä huolimatta yritettävä. On uskottava ihmeisiin, on kannettava Sylvia Plathia reppuselässä ja huokaistava pitkä huokaus. * The Bell Jar (1963, Lasikellon alla) on ainoa amerikkalaisen runoilijan Sylvia Plathin (1932-1963) kirjoittama romaani ja se julkaistiin vain muutamaa viikkoa ennen Plathin itsemurhaa. Teos on vahvasti omaelämäkerrallinen ja se julkaistiinkin aluksi pseudonyymillä Victoria Lucas, koska Plath ei halunnut että teoksen päähenkilöä Esther Greenwoodia luettaisiin hänen omakuvanaan. En lukiessani yleensä pohdi kirjailijan läsnäoloa teoksessaan, vaan päinvastoin pyrin välttämään kaikenlaisten yhtäläisyysmerkkien vetämistä kirj

NYT. Tämä  nimi kannattaa pistää mieleen: MIRIAM TOEWS Kanadasta kajahtaa ja pistää hiljaiseksi. Romaanissaan All my puny sorrows Toews kuvaa elämää käsivarakameralla. Vähän ohi sen, miten sitä yleensä kuvataan. Vähän toisesta kulmasta. Hän kirjoittaa naurusta, joka syntyy siitä, että elämä on muuttunut huojuvaksi taloksi, jonka peruskiviä ovat halu kuolla, halu pitää hengissä, perheen keskinäinen voima, sairaalan psykiatrinen osasto ja rakkaus musiikkia sekä kirjallisuutta kohtaan. AMPS kertoo siskoksista: Elfriedasta, joka on väsynyt elämään ja Yolandasta, joka tekee kaikkensa, jotta sisko ei onnistuisi yrityksissään tehdä itsemurha. Toews ammentaa omasta elämästään ja kokemuksistaan ja ehkä juuri sen vuoksi tämä tarina uittaa lukijansa pinnan alle, saa keuhkot kipristymään ja lukijan syöksymään pinnalle ihailusta hengästyneenä. Toews on ihan pirun taitava, hänen sanansa saavat minut lakoamaan. Hän herättää minussa kysymyksiä, joihin vastaaminen on enemmän kuin jumal