Siirry pääsisältöön

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto


Ajatelkaa, jos olisi sellainen kirja, että kun siitä sanoo mitä tahansa niin jollakin tapaa se siihen kirjaan aina osuu. Että mikään kyseisestä kirjasta sanottu ei voisi mennä kokonaan pieleen, jos toki ei voisi olla varma siitäkään, etteikö sanottu voisi mennä kokonaan ei-pieleen.

Jos sellainen kirja olisi, se voisi olla Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto. Voisi olla. Olisi?


Taivaallisessa vastaanotossa mielenkiintoisinta ei ole siinä kuvattu Jan Holmin sydänleikkaus sinänsä, eikä sekään että kirjan kuluessa tulee kirjoitetuksi toinen kirja. Ja nämähän ovat ne asiat, jotka tästä kirjasta useimmiten mainitaan. Jostain syystä. 

Ja tämähän ei tarkoita, etteikö sydänleikkaus niin konkreettisesti kuin metaforanakin olisi olennainen osa tätä kirjaa ja sen kautta tie johtaa myös autofiktioon, jonne tien on johdettava, jotta autofiktion käsite ja merkitys voitaisiin asettaa riippukeinuun, jota tuulet tuudittavat niin pää- kuin väli-ilmansuunnistakin.

Saa ottaa autofiktion vakavissaan, mutta hei ei ole pakko. Päättämisen vapaus jää tässä romaanissa aika monessakin kohtaa lukijalle. Niin tai näin, aina muodostuu kokonaisuus ja minulle muodostui ensisijaisesti kommentaariteos kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisesta, kirjamarkkinoinninsta yms. kirja-alkuisista entiteeteistä.

Taivaallinen vastaanotto on Matti Pulkkisen aikoinaan tunnetuksi tekemä ajatusta romaanista, joka on sika, joka syö kaiken, jota sille keksii appeeksi antaa. Viikilä ruokkii sikaa romaaniinsa luotujen kuviteltujen lukijoiden kautta, jotka löytävät tästä teoksesta kuka mitäkin. Henkilöt vilisevät lukiessa ohi kuin teoksessa taksia ajavan Raunon ajopelin ikkunoiden läpi piirtyvät maisemat.


Taivaallinen vastaanotto sisältää järkyttävän määrän lauseita, joita tekee mieli siteerata. Koska lukemani kirja ei ole omani, vaan kirjaston, siteeraan muutamia näistä lauseista tähän alle, jotta voin palata niihin myöhemmin, jos tarve iskee. En millään tapaa väitä, että juuri nämä lauseet olisivat kaikkein olennaisimpia Viikilän romaanissa, mutta ne ovat joka tapauksessa erinomaisia yksilöitä.

Ja se vielä, että on vaikeaa - ellei mahdotonta - (ja tämä on kehu Viikilän teokselle) mennä tämän epäromaanin yksityiskohtiin, koska tekstuaalisia kaivoskäytäviä on runsaammin kuin sielu kohtuudella sietää. 

Let's go!


"Mistä tahansa nykyromaanista saisi kiinnostavan, jos sen editoisi jollakin muulla periaatteella kuin mikä on vallitseva. Hienon romaanin saisi kenties siten, että käyttäisi vain materiaalin, jonka kustannustoimittaja poistaa. Romaanitaiteen kannalta kasvannaiset ovat kaikkein kiinnostavimpia."  


"Kirjailija joka ei kavahda ja kadu tekstiään ei ole oikea kirjailija! Kirjailijuus on sairaalloista herkkyyttä kirjoitettua sanaa kohtaan. Kuolettava tila, joka tekee lopulta kirjoittamisen ahdottomaksi. Merkittävin osa kirjailijoista ei kirjoita."


"Ymmärrän kyllä, että eräänlainen moniääninyys ja hallittu sekavuus on romaanissa pyrkimyksellistä, mutta pääni ei silti pääse riittävällä tavalla sekoittumaan. Muistan jatkuvasti kaiken, mitä kirjassa on kerrottu, eikä informaatiotulva saa hukutettua minua niin kuin kirjailija on mahdollisesti tarkoittanut."


"Kirja ei ole oikeussali. Lukijan tuomio on mitä milloinkin. Tuhat hyvää tekoa ei saa armotonta lukijaa unohtamaan yhtä pahaa. Harvinaista, mutta ei mahdotonta, on kohtuuton ja ansaitsematon rakkaus, jonka lukija voi lahjoittaa."


"Entä jos pyrkisi kirjoittamaan niin toisistaan irrallaan olevia kohtauksia, ettei mikään linkittäisi niitä toisiinsa. Olisiko se mahdollista? Ihminen löytää kyllä yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä."


"Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta."


"Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan."


"Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan."


"Suomalaisilla runoilijoilla ei näy Rolexeja. Runoilijaksi kehittyminen on niin aikaa vievää, ettei sivussa ehdi hankkia rahoitusta Rolexille. Muutenhan juuri runoilijat ostaisivat niitä."


"Jos keksimme hänen [kriitikon] kirjoitelmastaan jonkin myönteiseksi tulkittavan lauseen, jaamme sen sosiaalisessa mediassa kaikelle kansalle. Kustantaja painattaa lauseen seuraavan kirjan kansiliepeeseen. Huonoimmastakin kritiikistä on löydettävissä lause, jonka voi tulkita edukseen. Sen voi irrottaa muusta kritiikistä niin kuin painajaista ei olisikaan."


Taivaallisessa vastaanotossa tekijä on pappi, joka sekä jakaa ehtoollisen että ottaa sen vastaan. Vaan kuka keksi leivän ja onko se gluteenitonta?

Viikilän teoksen lukeminen on paikoin työlästä, mikä lienee tarkoituskin. Yhtä usein se on riemastuttavaa päättymättömällä tavalla. 

Se vielä, että Taivaallinen vastaanotto on noin tuhat kertaa parempi kirja kuin Akvarelleja Engelin kaupungista. Siksi sitä tuskin palkitaankaan Finlandia-palkinnolla, jonka myötä sitä päätyisi runsaassa määrin myös joulupukin säkkiin. 



Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

377 sivua

Otava (2021)



Kommentit

  1. Minä en niin innostunut Akvarelleista, mutta tämän lukemista odotan innolla. Tykkään usein tällaisesta kokeellisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että myös Finlandia-raati innostui Viikilän kirjasta. Saas nähdä, miten käy

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän