sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene


Ensimmäinen ajatukseni on: onpa se iso. Toki, kuten tiedämme, koolla ei ole väliä. Silti, se on erittäin vakuuttavan kokoinen ja sen lisäksi kaunis ja houkutteleva.

Puhun siis Sari Rainion ja Juha Rautaheimon cozy crime -dekkarista Vainajat eivät vaikene (Siltala, 2021), joka on ensimmäinen osa tekijöidensä Mortui non silent -sarjaa. Teoksen kirjoittajissa yhdistyy ammattitaito, jonka pohjalta on oivallista lähteä kehittämään dekkarisarjaa. Rainio on Siltalan kustannustoimittaja, Rautaheimo väkivaltarikosyksiköstä eläköitynyt tutkinnanjohtaja.

Olen viime vuosina lukenut huomattavasti vähemmän dekkareita kuin aiemmin, mikä johtuu osin siitä, että nykydekkarit ovat valitettavan usein väkivaltaista bulkkikamaa. Omiin todellisuuspakoihini cozy crime -dekkarit ovat tervetullut tuttavuus ja tähän tarpeeseen Vainajat eivät vaikene osuu kuin kaulan ympärille murhavälineeksi kiedottava silkkihuivi.

Silkkihuivi löytyy myös asunnostaan kuolleena löytyvän kuusikymppisen Hannele Laineen kaulalta. Aluksi saattaisi luulla, että kyseessä on ihan normaali kuolema, mutta hyvin nopeasti käy ilmi, että asiaan liittyy jotakin hämärää. Kaiken lisäksi Hannele oli varsin varakas ja hänen iäkäs isänsä vieläkin varakkaampi, joten muhkea perintö kuultaa sekin horisontissa.

Hannele Laine on viettänyt eristäytynyttä elämää, mutta langennut loveen törmättyään hurmaavaan auervaaraan. 


Rainion ja Rautaheimon teos etenee hallitusti ja sen lukeminen tuntuu vähän samalta kuin jooga. Teksti on hurjan tasapainoista ja sillä on lukijaansa rauhoittava vaikutus. Tulee tunne, että tämän kirjan henkilöiden seurassa maailma on järjestyksessä. 

Juuri henkilökuvaus on teoksessa yltäkylläisen loisteliasta. Rikosylikonstaapeli Ville Karila ei ole moniongelmainen heppu, jonka avioliitto natisee liitoksissaan. Päinvastoin hän on vuosikymmenten jälkeenkin edelleen hyvin rakastunut vaimoonsa Leenaan. Teoksen viileän kuuma sydän taas on oikeuslääkäri Viola Kaario, jonka henkilöhahmon kautta teokseen piirtyy 1900-luvun alun vuosikymmenten tunnelmaa. Jos olisi mahdollista ostaa lippu vierailulle Kaarion kotiin tekisin niin heti. Kaariolla vaan ei ole tapana päästää ihmisiä lähelleen, saati kotiinsa, ja salaisuutensa ja menneisyytensä traumaattiset kokemukset hän pitää visusti ominaan. 

Lähimmäksi Kaariota pääsee Karila, jonka kanssa Kaario viettää drinkkienhuuruisia peli-iltoja. Mihinkään muuhun kuin ystävyyteen näiden kahden kohdalla ei vihjata ainakaan vielä teossarjan ensimmäisessä osassa, joten nähtäväksi jää, miten heidän välisensä suhde jatkossa kehittyy. Lämpimiä tunteita sisältäviä silmäyksiä vaihdetaan myös parin rikoskonstaapelin välillä, joten silläkin suunnalla on siemenet istutettu.

Vaikka itse en juo alkoholia juuri koskaan haluaisin maistaa Kaarion sekoittamaa Bulevardier-drinkkiä, jonka nimeen jo sisältyy vihjaus jostakin arkielämää ihmeellisemmästä. Mitä tulee alkoholinkäyttöön ylipäätään on se teoksessa varsin railakasta ja antaa vaikutelman siitä, että poliisien illanvietto ilman viisasten juomaa on mahdoton ajatus. Eipä silti, näin varmaan on todellisuudessakin. Minua poliisien kosteat, sinänsä hauskat illanviettojen kuvaukset kuitenkin pitkästyttivät ja ärsyttivätkin, koska ne paaluttavat näkemystä siitä, että pään nollaamiseen ainoa tapa on kaatokänni. 

No niin, hiljennän sisäisen moralistini ja tyydyn toteamaan, että ehkä muutaman humalaisen darlingsin olisi voinut tappaa teoksen jännitteen ja tunnelman siitä kärsimättä.


Vainajat eivät vaikene on sydämeltään esteettispainotteinen rikosromaani, jossa rahisevat äänilevyt ja kaikuvat Komisario Palmun sutkautukset sekä sitaatit Tuntemattomasta sotilaasta. Se on kaikin puolin taidokkaasti rakennettu teos, joka luo oman vahvatunnelmaisen maailmansa, johon lukijan on helppo astua nauttimaan ja viihtymään.

Teoksen alkupuolella ajattelin, että kuvaus on liiankin yksityiskohtaista ja hitaasti etenevää, mutta juuri tästä kerronnan maltillisuudesta syntyy ihan omanlaisensa sykähdyttävä flow, jonka imuvoima vahvistuu teoksen edetessä. Haluan takaisin Karilan, Kaarion ja kumppaneiden seuraan ja siksi onkin lohdullista tietää, että kyseessä on teossarja.

Vainajat eivät vaikene on tyylikäs ja hiottu konsepti, jolle toivoisin avautuvan ovien eurooppaan ja miksipäs ei myös euroopan ulkopuolelle.



Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene 

477 sivua

Siltala (2021)

Ulkoasu Elina Warsta


Kiitos kirjasta!


  

 

2 kommenttia:

  1. Tämän kyllä haluan lukea. Pidin paljon Rautaheimon muistelmista, hän selvästi osaa kirjoittaa.

    VastaaPoista
  2. Sinä luit dekkarin! No, alussa on selitys, miksi juuri tällaisen. Olen lukenut Rautaheimon muistelmat Hermo, murharyhmän mies. Se oli erinomainen kirja, ja sen oli toimittanut Sari Rainio.

    VastaaPoista