Siirry pääsisältöön

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene


Ensimmäinen ajatukseni on: onpa se iso. Toki, kuten tiedämme, koolla ei ole väliä. Silti, se on erittäin vakuuttavan kokoinen ja sen lisäksi kaunis ja houkutteleva.

Puhun siis Sari Rainion ja Juha Rautaheimon cozy crime -dekkarista Vainajat eivät vaikene (Siltala, 2021), joka on ensimmäinen osa tekijöidensä Mortui non silent -sarjaa. Teoksen kirjoittajissa yhdistyy ammattitaito, jonka pohjalta on oivallista lähteä kehittämään dekkarisarjaa. Rainio on Siltalan kustannustoimittaja, Rautaheimo väkivaltarikosyksiköstä eläköitynyt tutkinnanjohtaja.

Olen viime vuosina lukenut huomattavasti vähemmän dekkareita kuin aiemmin, mikä johtuu osin siitä, että nykydekkarit ovat valitettavan usein väkivaltaista bulkkikamaa. Omiin todellisuuspakoihini cozy crime -dekkarit ovat tervetullut tuttavuus ja tähän tarpeeseen Vainajat eivät vaikene osuu kuin kaulan ympärille murhavälineeksi kiedottava silkkihuivi.

Silkkihuivi löytyy myös asunnostaan kuolleena löytyvän kuusikymppisen Hannele Laineen kaulalta. Aluksi saattaisi luulla, että kyseessä on ihan normaali kuolema, mutta hyvin nopeasti käy ilmi, että asiaan liittyy jotakin hämärää. Kaiken lisäksi Hannele oli varsin varakas ja hänen iäkäs isänsä vieläkin varakkaampi, joten muhkea perintö kuultaa sekin horisontissa.

Hannele Laine on viettänyt eristäytynyttä elämää, mutta langennut loveen törmättyään hurmaavaan auervaaraan. 


Rainion ja Rautaheimon teos etenee hallitusti ja sen lukeminen tuntuu vähän samalta kuin jooga. Teksti on hurjan tasapainoista ja sillä on lukijaansa rauhoittava vaikutus. Tulee tunne, että tämän kirjan henkilöiden seurassa maailma on järjestyksessä. 

Juuri henkilökuvaus on teoksessa yltäkylläisen loisteliasta. Rikosylikonstaapeli Ville Karila ei ole moniongelmainen heppu, jonka avioliitto natisee liitoksissaan. Päinvastoin hän on vuosikymmenten jälkeenkin edelleen hyvin rakastunut vaimoonsa Leenaan. Teoksen viileän kuuma sydän taas on oikeuslääkäri Viola Kaario, jonka henkilöhahmon kautta teokseen piirtyy 1900-luvun alun vuosikymmenten tunnelmaa. Jos olisi mahdollista ostaa lippu vierailulle Kaarion kotiin tekisin niin heti. Kaariolla vaan ei ole tapana päästää ihmisiä lähelleen, saati kotiinsa, ja salaisuutensa ja menneisyytensä traumaattiset kokemukset hän pitää visusti ominaan. 

Lähimmäksi Kaariota pääsee Karila, jonka kanssa Kaario viettää drinkkienhuuruisia peli-iltoja. Mihinkään muuhun kuin ystävyyteen näiden kahden kohdalla ei vihjata ainakaan vielä teossarjan ensimmäisessä osassa, joten nähtäväksi jää, miten heidän välisensä suhde jatkossa kehittyy. Lämpimiä tunteita sisältäviä silmäyksiä vaihdetaan myös parin rikoskonstaapelin välillä, joten silläkin suunnalla on siemenet istutettu.

Vaikka itse en juo alkoholia juuri koskaan haluaisin maistaa Kaarion sekoittamaa Bulevardier-drinkkiä, jonka nimeen jo sisältyy vihjaus jostakin arkielämää ihmeellisemmästä. Mitä tulee alkoholinkäyttöön ylipäätään on se teoksessa varsin railakasta ja antaa vaikutelman siitä, että poliisien illanvietto ilman viisasten juomaa on mahdoton ajatus. Eipä silti, näin varmaan on todellisuudessakin. Minua poliisien kosteat, sinänsä hauskat illanviettojen kuvaukset kuitenkin pitkästyttivät ja ärsyttivätkin, koska ne paaluttavat näkemystä siitä, että pään nollaamiseen ainoa tapa on kaatokänni. 

No niin, hiljennän sisäisen moralistini ja tyydyn toteamaan, että ehkä muutaman humalaisen darlingsin olisi voinut tappaa teoksen jännitteen ja tunnelman siitä kärsimättä.


Vainajat eivät vaikene on sydämeltään esteettispainotteinen rikosromaani, jossa rahisevat äänilevyt ja kaikuvat Komisario Palmun sutkautukset sekä sitaatit Tuntemattomasta sotilaasta. Se on kaikin puolin taidokkaasti rakennettu teos, joka luo oman vahvatunnelmaisen maailmansa, johon lukijan on helppo astua nauttimaan ja viihtymään.

Teoksen alkupuolella ajattelin, että kuvaus on liiankin yksityiskohtaista ja hitaasti etenevää, mutta juuri tästä kerronnan maltillisuudesta syntyy ihan omanlaisensa sykähdyttävä flow, jonka imuvoima vahvistuu teoksen edetessä. Haluan takaisin Karilan, Kaarion ja kumppaneiden seuraan ja siksi onkin lohdullista tietää, että kyseessä on teossarja.

Vainajat eivät vaikene on tyylikäs ja hiottu konsepti, jolle toivoisin avautuvan ovien eurooppaan ja miksipäs ei myös euroopan ulkopuolelle.



Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene 

477 sivua

Siltala (2021)

Ulkoasu Elina Warsta


Kiitos kirjasta!


  

 

Kommentit

  1. Tämän kyllä haluan lukea. Pidin paljon Rautaheimon muistelmista, hän selvästi osaa kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän jo nyt, että tämän kirjan tulen muistamaan kuvina vielä monta vuotta

      Poista
  2. Sinä luit dekkarin! No, alussa on selitys, miksi juuri tällaisen. Olen lukenut Rautaheimon muistelmat Hermo, murharyhmän mies. Se oli erinomainen kirja, ja sen oli toimittanut Sari Rainio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tein. Luin minä tuossa taannoin pari Antti Tuomaistakin, että joskus sentään eksyn dekkareihinkin

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän