Työnnän kaksivuotiasta tytärtäni supermarketin ostoskärryissä Eastchesterissä vuonna 1967, ja äitinsä kärryissä istuva valkoinen pikkutyttö hihkaisee innoissaan: Katso, äiti, vauvakotiapulainen!
Melkein 40 vuotta siihen meni, mutta nyt tämä kirja on vihdoin luettavissa suomeksi. Kiitos Kosmos tästä uroteosta. Se, että kirja käännetään suomeksi vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen on jo itsessään tae siitä, että Lorden tekstit ovat edelleen polttavia ja ajankohtaisia. Valitettavasti ajankohtaisuus on osoitus myös siitä, että rasismi, homofobia ja seksismi ovat edelleen erittäin voimissaan.
Audre Lorden esseet sijoittuvat Venäjän ja Yhdysvaltojen väliin. Tämä ei sinänsä ole teoksen itsensä kannalta olennaisinta ollenkaan, mutta siitä huolimatta se on fakta.
Sister Outsiderin avaa teksti, jossa Lorde kertoo matkastaan Venäjälle 1970-luvulla. Sen lukeminen on vallitsevassa maailmantilanteessa piinallista ja saa Lorden kuvaukset havainnoistaan Venäjällä näyttämään sinisilmäisiltä ja naiiveilta.
Aloitusessee toimii kuin Venäjän matkailumainos. Toki se on aikansa lapsi, mutta sen lukeminen tuntuu siitä huolimatta punastuttavalta. Olisipa Audre Lorde tiennyt, mihin hirmutekoihin hänen ihailemansa Venäjä myöhemmin ryhtyi.
Lorden teoksen päättää kuvaus Yhdysvaltojen imperialistisista toimista Grenadassa. Paikoin tätä tekstiä lukiessani Yhdysvallat kääntyy päässäni Venäjäksi, Grenada Ukrainaksi.
What a strange world.
***
Jos ei juututa teoksen ensimmäiseen ja viimeiseen tekstiin voidaan todeta, että Lorden teos on kauttaaltaan vahvaa kuvausta mustien naisten asemasta, rasismista ja kapitalismista unohtamatta runouteen sisältyvää voimaa.
[r]unoissa annetaan nimi ajatuksille, jotka - ennen runoa - ovat nimettömiä ja muodottomia, jo olemassa tunteen tasolla mutta odottavat syntymäänsä.
Lordelle runous on "elämämme selkäranka." Valkoisen Descartesin (puhki)toistettu ajatus "ajattelen, siis olen" muuntuu Lorden käsittelyssä mustia naisia voimaannuttavaan muotoon "tunnen, siis voin olla vapaa." Järjen asema kaiken ylimpänä prinsiippinä tulee horjutetuksi ja patriarkaatin silmissä halveksittavina pidetyt tunteet saavat ansaitsemansa arvon.
Lorde kirjoittaa vaikenemisen muuttamisesta kieleksi ja toiminnaksi sekä korostaa henkilökohtaisesti tärkeiden asioiden puhutuksi tulemisen merkittävyyttä. Seuraava sitaatti on innoittanut monia kirjoittajia ja itse olen törmännyt siihen viimeksi Susanna Hastin valtavan hienossa teoksessa Ruumis /Huoneet (Kustantamo S&S, 2022).
[s]en, mikä minulle on tärkeintä, on tultava puhutuksi, se on puettava sanoiksi ja kerrottava muille silläkin uhalla, että se rusikoidaan tai ymmärretään väärin.
***
Eroottista käsittelevässä tekstissään Lorde kirjoittaa, että "eroottisessa ei ole kyse vain siitä, mitä teemme, vaan kyse on siitä, miten kiihkeästi ja täydesti tunnemme tekemisen aikana." Eroottiseni ei taida voida kovin hyvin. Tai ainakin on ollut aikoja, jolloin olen päässyt nauttimaan sen läsnäolosta huomattavasti kokonaisvaltaisemmin.
Mistä sitten eroottisen voi löytää? Lorde paikallistaa sen syvälle ihmisen sisällä olevalle "feminiiniselle ja henkiselle tasolle", jossa se on "lujasti juurtuneena ilmaisemattomiin tai tunnistamattomiin tunteisiin".
Eroottinen on sitä, mikä jää heräävän itsensä tiedostamisen ja vahvimpien tunteidemme kaaoksen väliin.
Ajattelen eroottista osana lukemistani ja lukemisesta kirjoittamistani. Luulen - näissä asioissa ei liene edes mahdollista tietää - luulen ja aavistelen, että aiemmin käväisin eroottisen alueella huomattavasti useammin. Joskus niin käy vieläkin, mutta aivan liian usein reitti on tukossa. Jonkin sellaisen oven takana, joka ei liikahda. Ei murru.
Ei vaikuta siltä, että eroottinen avaisi ovensa siihen koputtamalla.
***
Lorden teksteissä mustat lesbot saavat äänen. He eivät ole pelkästään valkoisten rasismin kohde, vaan Lorde kuvaa, miten mustia lesboja vastaan hyökätään myös heidän omien yhteisöjensä sisällä. Mustien lesbojen asemaa vaikeuttaa, että mustat miehet odottavat heiltä lojaalisuutta, joka ilmenee mm. niin, että mustien miesten ystävyyden säilyttääkseen mustien naisten tulisi luopua lesboudesta.
Lorde peräänkuuluttaa yhteistä taistelua sortoa vastaan. Mustien naisten kohdalla yhteisiä rintamia on kaksi: taistelu mustien kanssa rasismia vastaan ja taistelu valkoisten naisten kanssa seksismiä vastaan. Kumpikin taistelu vaatii erojen - mukaan lukien seksuaalinen suuntautuminen - hyväksymistä.
Minä en ole vapaa niin kauan kuin yksikin nainen on vapaudeton, vaikka hänen kahleensa olisivat erilaiset kuin minulla.
***
Avoimessa kirjeessä amerikkalaiselle feministifilosofi Mary Dalylle (1928-2010) Lorde muistuttaa, että tämä sivuuttaa kirjassaan mustat naiset. Valkoisten naisten feminismi on ollut ja on usein edelleenkin mustat naiset poissulkevaa.
Toivon tehneeni vääriä havaintoja, mutta mm. Instagram-postausteni perusteella vaikuttaa siltä, että mustien naisten kirjoittamiin kirjoihin (niin fiktioon kuin teoriaankin) liittyvät postaukset saavat tykkäyksiä poliittisen korrektiuden osoittamiseksi,. Harvemmin tulee vastaan, että samat valkoiset tykkääjät näitä kirjoja lukisivat.
Lorden mukaan "valkoisten naisten hankaluus lukea Mustien naisten teoksia johtuu heidän haluttomuudestaan nähdä Mustat naiset naisina ja erilaisina kuin he itse."
Oman kokemukseni mukaan valkoinen lukija saattaa arvottaa mustan kirjailijan teoksen huonoksi pelkästään sillä perusteella, että hän ei ole ymmärtänyt sitä, joka taas saattaa johtua esimerkiksi siitä, että hän ei omaa riittävästi tietoa ymmärtääkseen mustan kirjailijan kirjoittamaa tekstiä tai että teos ei toimi niillä kirjallisilla käytänteillä, jotka ovat valkoiselle lukijalle tuttuja.
Edellisestä esimerkki on Raven Leilanin romaani Kiilto (Otava 2021, suom. Kaijamari Sivill, Luster 2020). Olen itse lukenut Leilanin kirjan englanniksi ja kuunnellut sen suomeksi, mutta koen edelleen, että kirjassa on paljon sellaista, jota en ole ymmärtänyt. Se ei ole Leilanin vika. Se on minun vikani.
Lorden teoksessa omat ymmärtämisen rajani tulevat vastaan erityisesti mustien naisten vihaa ja aggressiota käsittelevässä esseessä. Valkoisuuteni vuoksi en hahmota riittävästi vihan juuria ja konteksteja, mikä tietenkään ei tarkoita, etteikö tämä kyseinen essee olisi tärkeä.
Kaikki ei ole kaikille. Kova läksy valkoiselle feministille opittavaksi.
Audre Lorde: Sister Outsider: Esseitä ja puheita
Sister Outsider. Essays and speeches
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kosmos (2022)
Tuttua tuo, ettei kaikkea vain voi ymmärtää. Luin aiemmin Minna Salamin Aistien viisauden ja sen kohdalla koin konkreettisesti sen, että oma etnisyys voi oikeasti olla este. Sama kävi myös Toni Morrisonin esseekokoelman Toiseuden synty kohdalla.
VastaaPoistaPitää ottaa lukulistalle tämäkin Audren klassikko.
Tuo Salamin kirja on mulla ollut uudelleenlukulistalla siitä asti, kun sain sen ensimmäisen kerran luettua. Siinä on valtavasti kiinnostavia asioita, jotka ei ollenkaan kaikki mulle ainakaan ekalla kerralla laajemmalti avautuneet. Monta kertaa on jo käynyt niin, että jotain muuta lukiessani olen muistellut Aistien viisautta.
PoistaTämä Sister Outsider on tosiaan myös ehdottoman tutustumisen arvoinen.
Minä olen lukenut aika paljon mustien naisten kirjoja blogiaikana ja ennen sitä: Rosa Parks, Angela Davis, Assata Shakur, Coretta Scott King, Melba Pattillo Beals, Sharon M. Draper, Delanyn siskokset, Abegail Ntleko, Lorraine Hansberry, Bessie Head, Buchi Emecheta, Gloria Naylor (monet elämäkertoja, kolme viimeistä kaunokirjallisuutta ja Hansberry näytelmäkirjailija), ja lisäksi Ama Ata Aidoon novellin. Nämä ovat melkein kaikki 1900-luvulla julkaistuja, joten et ehkä tunne nimiä.
VastaaPoistaMinun lukemani mustien naisten kirjallisuus ei ole ollenkaan vaikeaa - suosittelen! (Luin nuorena myös Toni Morrisonin kirjan Sinisimmät silmät, ja se on jäänyt mieleen ahdistavana.) Ne ovat helposti lähestyttäviä ja energisiä. Niissä kuvatut asiat eivät tietenkään ole minulle kaikki tuttuja, mutta niiden lukeminen poistaa vierauden tuntua ja auttaa ymmärtämään esimerkiksi afroamerikkalaisten tilannetta naisten näkökulmasta. Pidän Bessie Headista ja Gloria Naylorista kirjailijoina paljon (vaikken olekaan lukenut jälkimmäistä todella pitkään aikaan).
Minna Salamia sen sijaan saattaisin hyvinkin pitää vaikeana kirjailijana. Hyvin nopean vaikutelman (joka saattaa olla täysin väärä) perusteella luokittelen hänet ryhmään "vaikeat naisfilosofit", johon sisällytän myös Julia Kristevan ja Hélène Cixousin (en ole lukenut ketään heistä). Etnisyys sinänsä ei kuitenkaan tee kirjailijasta vaikeasti lähestyttävää.
Kaikki ei tosiaan ole kaikille, ainakaan ensitutustumalla. Eräs nuori afgaanimies sanoi minulle kerran turhautuneena itsestään jotain sellaista, että "minä olen elänyt niin kauan", kun yritin selittää hänelle jotain. Oletin hänen tarkoittavan sitä, että minulla ei ole aavistustakaan niistä vaikeuksista, joita hän on kokenut, eikä yleensäkään koko hänen kulttuuristaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei voisi yrittää ymmärtää, ja kirjat ovat siihen hyvä keino.
VastaaPoistaVielä lisäkommentti :-). Kansalaisoikeusaktivisti Angela Davis kertoi kirjassaan eri ideologioita kannattavien ja erimaalaisten mustien aktivistien kokoontumisesta, ja siitä on jäänyt elävästi mieleen yksi lause: "The only thing we had in common was the color of our skin", muistaakseni. Afroamerikkalaisilla naisilla on varmasti kaikilla kokemusta rasismista (ikävä kyllä!), mutta silti he ovat keskenään myös monella tavalla erilaisia, puhumattakaan afrikkalaisista ja muunmaalaisista mustista naisista.
VastaaPoista(Tuli vielä mieleen muutama lukemani musta naiskirjailija lisää: Anne Moody, Leymah Gbowee ja Wangari Maathai.)
Asettelin sanani varmaan huonosti, mutta en tarkoittanut, että mustien naisten kirjoittama kirjallisuus olisi mitenkään vaikeaselkoista tai hankalasti lähestyttävää. Toki myös sen parista tällaisia teoksia löytyy, kuten kaiken muunkin kirjallisuuden parista (esim. Toni Morrisonilla on joku kirja, johon itse en parinkaan lukukerran jälkeen koe päässeeni sisään riittävällä tavalla). Ei ole Morrisonin vika, vaan omani.
PoistaTarkoitin sitä, että joku kutsuu kirjaa huonoksi sen takia, että se sisältää asioita, joita lukija ei (omasta kulttuuritaustastaan tai jostain muusta syystä) osaa nähdä. Tästä usein olen käyttänyt esimerkkinä Raven Leilanin kirjaa Kiilto, josta silmiini on osunut melko laimeaa/ymmärtämätöntä vastaanottoa ja jonka kanssa minullakin vielä parinkin tutustumiskerran jälkeen on tekemistä. Koen, että siinä on paljon enemmän kuin. mitä osaan lukea.
Omat kiinnostuksen kohteeni on ollut erityisesti kansalaisoikeusliike Amerikassa ja siihen liittyvä kirjallisuus. Gradunikin kirjoitin ko. teemaa käsittelevästä kirjasta. Sittemmin olen lukenut aika paljon nigerialaista kirjallisuutta (sitä kun julkaistaan paljon) ja uusimpia mustien amerikkalaisten naiskirjailijoiden teoksia, toki myös vanhempia.
Kirjailija varmaan aina tasapainoilee sen välillä, minkä verran selittää lukijalleen ja minkä verran jättää selittämättä, ja jos hänellä on paljon sellaista kirjan pinnan alle jäävää tietoa, kokemuksia ja ajatuksia, joita lukijalla ei ole, kirja saattaa tosiaan vaikuttaa lukijasta oudolta, käsittämättömältä ja jopa epämiellyttävältä. Pidän itse yleensä selkeästi kirjoitetuista kirjoista eikä minulla ole juuri kärsivällisyyttä vaikeatajuisempiin teksteihin, mutta toisaalta tuntuu mahtavalta jos joku vaikea teksti avautuu pitkän pohtimisen tai vaikka uuden lukukerran (ja erilaisten luku- ja elämänkokemusten) jälkeen.
PoistaMeillä onkin sitten sama kiinnostuksen kohde (USA:n kansalaisoikeusliike). Olen sieltä löytänyt monta hienoa naista, ja heidän elämäkertojensa lukeminen on auttanut minua ymmärtämään (ainakin jonkin verran) millaista on ollut elää mustana naisena Amerikassa 1920-1970-luvuilla.
Kirjoitat muuten tosi taitavasti. :-)