Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita.

Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta.

*

Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan.

"Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioikeiston tähtäimessä."

Muistan Emilia Männynvälin ajoilta, jolloin hänen sukunimensä oli vielä Kukkala. Luin hänen blogitekstejään, jotka mielestäni olivat vallan oivallisia ja jossain vaiheessa muistan ihmetelleeni, mitä on tapahtunut ja mihin hän on kadonnut. Nyt tiedän.

Männynväli vetäytyi julkisuudesta, johon hän itse ei koskaan ollut edes halunnut. Kirjoittaminen - tuo "vittumainen olemisen tapa" - ei kuitenkaan ole jättänyt häntä rauhaan. Onneksi, haluan lisätä.

*

Ensimmäisessä esseessä Männynväli käsittelee tyttö- ja naisroolien ahtautta sekä hänelle henkilökohtaisesti että yleisemmällä tasolla. Luokka, joka on Männynvälin esseiden keskeisiä käsitteitä, iskee polttomerkkinsä myös naiseuteen ja jakaa naiset parempiin ja huonompiin. 

"Vastakohtana [...] kulttuuriselle naiseudelle on työväenluokkainen nainen nähty hillittömänä, liian äänekkäänä ja näkyvänä, jopa vulgaarina."

"Oikean naisen" tärkein attribuutti on hillittyys, joka sisältää "arvokkuuden, siveyden ja kunnollisuuden."

Luokka tekee näkyväksi naisten väliset erot ja muistuttaa, että ei ole olemassa mitään yhteistä naiseutta. Yhteisyyden korostamista tärkeämpää onkin puhua tiettyyn ryhmään kuuluvien välisistä eroista. 

Tasa-arvo, joka on rakennettu erojen kieltämiselle, ei voi olla sen enempää reilua kuin kestävääkään.

Männynväli nostaa tarkasteluun myös feminismiin sisältyvät poissulkevat mekanismit. Hän muistuttaa, että keskusteluissa käytetty terminologia tekee hyvin haastavaksi monelle ei-akateemiselle osallistua feministiseen vuoropuheluun.

Erojen - niin yleensä kuin naisten välistenkin erojen - tunnustamisen ja tunnistamisen merkitys sekä niiden korostamisen tärkeys aukeni minulle erityisen selkeästi nähtyäni elokuvan Audre Lorden Berliinin vuosista. 

Lorden puheet saivat minut näkemään aiempaa kirkkaammin, miten kaikkihan me olemme ihmisiä, naisia, äitejä yms. -tyyppistä retoriikkaa käyttävät yleensä ne, jotka ovat valtahierarkiassa korkealla. Näin voidaan näppärästi sulkea silmät ja olla tarttumatta sortoon ja vastaaviin mekanismeihin.

*

Viha köyhiä ja työttömiä kohtaan on kasvussa. Tämän voi todeta helposti lukemalla vaikkapa Jodelin politiikkakanavaa. Virallisempia tutkimustuloksia asiasta löytyy Männynvälinkin mainitsemasta Anu Kantolan & Hanna Kuuselan teoksesta Huipputuloiset - Suomen rikkain promille (Vastapaino 2019).

Niin. Kyllähän jokainen pystyy, kun vaan haluaa ja yrittää. Ratkaisu köyhyyteen on mennä töihin ja sinnehän tosiaan noin vaan mennään. Tätä oman onnen seppä -ajatettelutapaa Männynväli pöyhii teoksessaan tervetulleesti ja ansiokkaasti. Erityisen huomionarvoinen on essee 'Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki'.

Männynväli painottaa, että kukaan ei ole päässyt rikkaaseen/korkeaan asemaansa pelkästään oman neuvokkuutensa ja lahjakkuutensa ansiosta, vaan matkan varrella yhteiskunta on tarjonnut monenlaista tukea. 

(Ääri)rikkaita ei kiinnosta, kuinka paljon he elinympäristöämme ja ilmastoamme tuhoavat. Männynväli vertaa tilannetta superrikkaiden ja muiden ihmisten välillä kangasrouskuun, jossa edellisten tuottamat päästöt edustavat sienen lakkiosaa jälkimmäisten muodostaessa sienen kapean jalan. Sienihavainnollistus tuo näkyväksi myös sen, miten väestönkasvun syyttäminen ympäristöongelmista on vain irvokas yritys kääntää katse pois superrikkaiden ympäristöä tuhoavasta elämäntavasta.

Mikä siis ratkaisuksi? Männynväli mainitsee eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan teokoälylle tekemän kyselyn, jossa tekoälyltä pyydettiin vastausta siihen, ketä pitäisi syyttää maailman köyhyysongelmista. Tekoäly vastasi, että syypäitä ovat ahneet rikkaat ihmiset ja ehdotti ratkaisuksi edellä mainittujen tappamista, jos muut konstit eivät auta.

Tekoälyn vastaus on äärimmäinen, eikä sitä tietenkään voida hyväksyä. Tästä huolimatta hyväksymme sen, että jatkuvasti ihmiset tekevät töitä hengenvaarallisissa olosuhteissa ja kuolevat aliravitsemukseen.

Mutta sehän on eri asia, eikö niin?

*

Ja nyt siihen kasvispihviin eli työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen. Ihan ensin on hyvä pitää mielessä, että puhuessaan työväenluokasta Männynväli tarkastelee sitä "suhteena ja rakenteena", ja hän katsoo siihen kuuluviksi myös työttömät ja syrjäytyneet.

Usein kaivataan yhteiskunnallisia romaaneja ikään kuin juuri ne olisivat erityisen arvostettava ja tärkeä kirjallisuuden laji. Harvemmin julkisuudessa kuitenkaan kuulee, että joku kaipaisi työläisromaaneja, vaikka niissä yhteiskunnallisuus on hyvinkin merkittävässä roolissa.

Keitä nykytyöläiskirjailijoita meillä on? Männynväli mainitsee esimerkkeinä Tiina Lehikoisen, Noora Vallinkosken ja Hanna-Riikka Kuisman. Paljon toki riippuu myös siitä, miten työläiskirjailija määritellään.

Männynvälin mukaan työläiskirjailijan määrittelyssä voidaan lähteä joko siitä, että kirjailija kirjoittaa työväenluokasta tai että työväenluokka lukee häntä. Jatkan Männynvälin määrittelyä pohtimalla, että periaatteessa olisi mahdollinen myös tilanne, jossa superrikas määriteltäisiin työläiskirjailijaksi, jos hän kirjoittaisi työväenluokasta. Tämä ei kuitenkaan ole kovin todennäköistä ja mitä superrikas työväenluokasta ja sen elämästä edes tietäisi.

Kirjoittaminen vaatii aikaa ja rahaa, joka jo sulkee monet pois kirjoittamisen piiristä. Mietin, että erityisesti edellä mainittu koskee naisia, jotka perinteisesti ovat käyttäneet suuremman osan ajastaan huolenpitoon perheestä kuin miehet. Jos kuitenkin pätäkkää löytyy, voi palkasta lastenhoitajan, taloudenhoitajan jne.

Männynväli muistuttaa, että kun työläiskirjallisuutta on vähän, jää paljon aihepiirejä käsittelemättä ja peräänkuuluttaa esimerkiksi lähihoitajaromaania. Niin sanottujen työläisammattien avaamisessa kirjallisuus voisikin toimia mainiosti. Harmi vaan, että tämäntyyppistä kirjallisuutta ei juurikaan kirjoiteta tai julkaista. 

Maailmassa on aika monta keskiluokkaista erokirjaa, joissa ulistaan yksin omistusasunnossa sellaisella alueella, jolla rahasta ei puhuta, koska sitä on tarpeeksi.

Paikan merkitys vaikuttaa romaanin luokitteluun. Jos, kirjoittaa Männynväli, romaani sijoittuu vaikkapa Jakomäkeen, pidetään sitä ensisijaisesti Jakomäki-romaanina riippumatta siitä, mitä aiheita romaanissa käsitellään. Romaanin tapahtumien sijoittuminen lähiöön peittoaa sen tematiikan.

Männynväli muistuttaa, että keskiluokka rakastaa "ryysyistä rikkauksiin" -tarinoita, mutta syyt tälle rakkaudelle eivät ole kovin jaloja, sillä rakkauden syynä on, että tämän tyyppiset romaanit osoittavat, miten kaikki on mahdollista kaikille. Miten kurjuudesta voi nousta, kunhan vaan ja jne. 

Keskiluokka rakastaa kurjuuspornoa.

[k]eskiluokka rakastaa tarinoita, joissa prolet kertovat hirveistä kodeistaan ja kauheista vanhemmistaan, mutta tulevat lopulta keskiluokan pelastamiksi, hyväksytyksi osaksi sitä. Se rakastaa uhreja, jotka voi pelastaa luokkataustaltaan, kokemuksiltaan ja perheeltään.

Luokkanousun tehnyt ei ole Männynvälin mukaan keskiluokalle uhka, kunhan hän vaan muistaa pysyä uhrin roolissaan. Uhri hyödyttää keskiluokkaa, sillä se luo narratiivia avarakatseisesta ja suvaitsevaisesta, keskiluokkaisesta pelastajasta.

Huomiolle pantavaa on myös, että luokasta puhutaan vain työläiskirjojen kohdalla, kun taas vaikkapa keskiluokan kirjoittamat kirjat nähdään "luokattomina", eli ihan vaan "kuvauksina elämästä".  

Yksi Männynvälin työläiskirjailijoiden kohdalla esittämistä tärkeistä huomioista on, että kun työläiskirjailija kirjoittaa kirjan, hän samalla irtaantuu omasta luokastaan ainakin siinä mielessä, että kirjailijana hän omaa enemmän sosiaalista pääomaa eikä enää samalla tavalla kuulu työväen luokkaan kuin aiemmin. 

*

Männynvälin esseet ovat helposti lähestyttäviä ja tinkimättömyydessään rakastettavia. Teoksessa avataan yhteiskunnallisia rakenteita ja toimintamalleja ja näytetään, miten maailmamme on rakennettu erityisesti rikkaiden valkoisten cis-miesten etuja silmällä pitäen. 

En löydä syitä sille, miksi niiltä, joilla ei ole juuri mitään, pitäisi viedä loputkin ja niille, jotka muutenkin elävät yltäkylläisyydessä pitäisi antaa vielä lisää. Tätä kohti olemme kuitenkin menossa, koska kansa vaalien myötä niin halusi ja siksikin Toiste en suostu katoamaan on mitä tärkein ja ajankohtaisin teos.

Älkäämme kuitenkaan luopuko toivosta ja lakatko pyrkimästä kohti parempaa maailmaa, vaikka - kuten Männynväli kirjoittaa - uskonnollisista ääriliikkeistä tuhoisin on "usko rajattomaan kasvuun rajallisella planeetalla."

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katomaan

167 sivua

Kustantaja: Into